Erkka Mykkänen (toim.): Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista.

Jatkuu07118.jpg

Luin aikana pian Toinen tuntematon-kokoelman jälkeen Jatkuu!- novellikokoelman. Pakostakin jäin vertailemaan kokoelmien eroja. Siinä missä Toinen tuntematon keskittyy ammentamaan Tuntemattomasta sotilaasta, on Jatkuu! ottanut kohteekseen useampia suomalaisia klassikoita.

Verrattuna Toiseen tuntemattomaan Jatkuu!-teoksen eduksi on nähtävä kirjoittajien esittely tekstien alussa. Jokainen kirjoittaja valoittaa suhdettaan valitsemaansa klassikkoon, joka syventää lukukokemusta.

Varmastikin olisin saanut enemmän irti teoksesta, mikäli olisin lukenut aiemmin lähtökohtana toimineet klassikot. Nyt kirjan tekstit näyttäytyivät minulle itsenäisinä teoksina, joiden viiittauksia en ymmärtänyt. Tosin mielenkiintoinen tulkinta sai minut kiinnostumaan useammastakin klassikosta. Mikäli tälläinen antologia saa edes yhden tarttumaan alkuperäiseen klassikkoon, on se mielestäni tehnyt tehtävänsä ja onnistunut.

Pakko vielä mainita, että kirja on tehty erityisen käsiin hyvälle tuntuvasta materiaalista. Sellaisesta, jota bibliofiili tykkää silitellä ja haistella.

Mainokset

Tuomas Marjamäki: Simo Salminen, Se se vaan on sillä lailla

simo_salminen_se_se_vaan_on_silla_lailla_web

Aivan kuten lupasinkin, seuraavaksi vuorossa on Simo Salmisen elämäkerta. Verrattuna Speden elämänkertaan, on Simon tarina kerrottu ohuemmassa kirjassa. Simo Salminen tuli tunnetuksi Speden ”sidekickkinä” esimerkiksi Uuno Turhapuro-elokuvissa. Sen sijaan kaikki eivät tiedäkään, että Salminen oli ammatiltaan leipuri, joka leipoi luomuksiaan vielä pitkään samaan aikaan, kun teki viihdekeikkaa.

Salmista ei haitannut, että Spede välillä saattoi omia hänen ideoitaan. Päinvastoin. Salminen vaikuttaa kirjan perusteella sovinnolliselta ja höveliltä tyypiltä. Siinä missä Spede alkoi vanhemmiten kammota julkisuutta ja huomiota, oli Salminen ystävällinen ihailijoilleen vielä vanhoillakin päivillä.

Spede-kirjassa ei kuulla itse Speden ääntä muuta kuin vanhojen lehtihaastattelujen kautta. Simo Salmista sen sijaan on ehditty haastatella kirjaprojektia varten ennen tämän kuolemaa 2015. Onkin hienoa, että Speden varjoon jäänyt Salminen on saanut oman kirjan, jossa hänen ahkeruutensa lapsuuden kengänkiillottajan pestistä myöhempään lasinvalantaan tuodaan esiin.

Ilmeisesti helppolukuisuus on nykyään valttia elämänkerroissa vai mistä olen saanut käsityksen, että aiemmin silmissä vilisi lähteitä ja viitteitä tekstin seassa.

Tuomas Marjamäki: Spede, nimittäin

spede_nimittain_web.jpg

Olen syvästi huolissani vuosituhannen jälkeen syntyneistä suomalaisista. Itse kasvoin nauraen Uuno-elokuville ja katsellen Speden Spelejä, nykylapset eivät pääse varmastikaan kärryille Speden huumorista.

Luettuani Tuomas Marjamäen perusteellisen Spede-elämänkerran opin paljon lisää Pertti Pasasesta. Sen lisäksi, että hän teki useita elokuvia, sketisiviihdeohjelmia ja kisaili televisiossa, oli hän myös aikaansaavaa keksijä ja ennätti pitää hetken ravintolatoimintaakin. Spedeen on yhdistetty naiskauneus ja sen osan hänen elämästään Marjamäki kirjoittaa repostelematta.

Vaikka Spede oli ruudun takana huuliveikko, ei pidemmän päälle julkisuus häntä kiinnostanut. Muun muassa spelejä katsoessa saattoi huomata, ettei Spede pitänyt häviämisestä. Hän oli ystävilleen hyvää pataa, mutta saattoi omia muiden ideoita tai suuttua vuosiksi. Esimerkiksi Uuno Turhapurojen  ja Vääpeli Körmyn ohjaajana tunnetuksi tulleen Ere Kokkosen kanssa Spede saattoi olla välillä vuosiakin riidoissa.

Kirjan ratkaisu lajitella luvut sekä kronologisesti että temaattisesti on mielenkiintoinen ratkaisu. Onneksi sivun yläreunaan on luvun nimen lisäksi painettu käsiteltävät vuodet, niin lukija ei tipu kartalta. Vaikka teksti on helppolukuista, on Speden tahti ollut aikanaan niin hengästyttävää, että lukiessa alkaa hengästyttää.

Marjamäeltä on ilmestynyt myös elämänkerta Speden sidekickkinä toimineesta Simo Salmisesta, jonka arvostelen piakkoin. Voisi luulla, ettei kahta ilman kolmatta eli odottelen Marjamäeltä kirjaa Vesa-Matti Loirista.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

mielensapahoittajan-suomi.jpg

Tuomas Kyrö iski kultasuoneen keksiessään Mielensäpahoittaja-hahmon. Laskujeni mukaan Mielensäpahoittajan Suomi on seitsemäs kirja sarjassaan.

Idea on varmaan tunnettu, mutta kerrataan silti: Sysi-Suomessa asuu rintamamiestalossaan vanhempi mies, joka pahoittaa mielensä erilaisista asioista. Kyseessä on karikatyyri niistä vanhan kansan joukoista, jotka hiihtivät kesät talvet kouluun ja selvisivät kaikesta sisulla. Ja heidän tulee valistaa näitä nykyisiä pullamössösukupolvia.

Seitsemännessä Mielensäpahoittaja-kirjassa päähenkilön luona on käymässä lapsenlapsi, joka lukee ylioppilaskirjoituksiin. Mielensäpahoittaja muistelee Likan apuna Suomen sataa vuotta ja sitoo tapahtumat omaan elämäänsä, vaikkei olekaan kaikkien niiden vuosien aikana elänyt.

Pelkkää hekotusta kirja ei ole. Ensimmäisessä kirjassa selvisi, että päähenkilön rouva on muistisairaiden osastolla eikä tunnista enää miestään. Se on tuonut omanlaisensa surullisen vireen jokaisen kirjaan. On pitänyt opetella selviämään ilman toista niin kodinhoidollisesti kuin muutenkin.

Kultasuoni tosiaan. Äitini luki kirjan jälkeeni ja hekotti ääneen Kyrön oivalluksille.

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen

9789513196233_frontcover_final_original.jpg

Minusta tuli Murakami-fani kerta heitolla, kun luin päälle kymmenen vuotta sitten Norwegian Woodsin. Siksipä otin riemuiten vastaan Tammen Keltaisessa kirjastossa syksyllä suomennetun vuonna 1992 alunperin ilmestyneen Rajasta etelään, Auringosta länteen.

Murakamille  on tyypillistä menneen nostalgisointi ja jazzia kuuntelevat hahmot. Tässäkin kirjassa päähenkilö, Hajime, pyörittää menestyviä ravintoloita ja elää onnellista perhe-elämää, mutta kaipaa lapsuuteensa, jolloin istui kuuntelemassa jazzia naapurin tytön kanssa. Tuon muiston jahtaaminen saa hänet miltei luopumaan kaikesta.

Murakamin teokset eivät ole niille, jotka haluavat onnellisen lopun tai edes jonkinlaisen. Aivan kuten oikeakin elämä ei Murakamin hahmojen elämäntarinat saa kunnollista pistettä iin päälle. Se vain jatkuu kuin joki, joka virtaa sillan alla.

Osa lukemistani arvosteluista on pitänyt tätä kirjaa heikompana Murakamin kirjana. Itse en lue Murakamia tarinan vaan tunnelman takia.

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat

depressiopaivakirjat.jpg

Anni Saastamoinen aka Saastis on minulle tuttu Twitteristä, jossa hän ihkuttaa norppia ja opettaa kansalle savoa. Kesällä häneltä ilmestyi Ylen Areenaan Depressiopäiväkirjat-podcast. Kuuntelin sen tuoreeltaan läpi. Saastamoinen toimii hyvin sukupolveni äänenä ravisuttamassa normeja ja riisumassa mielenterveysongelmien stigmoja.

Siinä missä podcastit olivat samaistuttavaa kuunneltavaa Turun kirjamessujen aikaan ilmestynyt Depressiopäiväkirjat-kirja ravisteli eri tavalla. Vaikka siinäkin kuvattiin sitä, kuinka masennus vie värit maailmasta, jäi minulle mieleen siitä vihaisuus. Masennus voi ilmentyä myös ärtyneisyytenä. Olen itsekin ollut moneen kertaan vihainen järjestelmälle. Niin paljon masentuneen oletetaan jaksavan sukkuloida byrokratian viidakossa saadakseen itselleen hoitoa.

Yritin kuvitella kirjaa sellaisen kouraan, joka ei ole koskaan ollut masentunut. Sen takia varmastikin kirjassa on masentuneisuutta mittaava BDI-testi ruodittuna sekä vinkkejä, kuinka läheisen masennukseen tulisi suhtautua. Saastamoisen tarinassa huomaa paljon suomalaista sisua, jossa selvitä yritetään vaikka sitten pää kainalossa.

Jollet lue tätä kirjaa, kuuntele edes podcastit. Ne ovat sen verran lyhkäisiä, että ne jaksaa kuunnella vaikkapa putkeen.

Kuuntele Depressiopäiväkirjat podcastit Areenasta.

Meik Wiking: Hygge. Hyvän elämän käsikirja.

hygge.jpg

Tämän kirjan lukemisesta on jo kuukausia. Tarkoituksenani oli alunperin tehdä video youtube-kanavalleni, mutta koska kohtasin paljon vaikeuksia kuvaamisen kanssa, asia vain jäi. Nyt jaan teidän kanssanne muutamia ajatuksia, jotka kirja herätti minussa.

Hyggeily on tanskalainen versio kotoilusta. Kirjasta nousi fiilis, että jokaisella kansalla on oltava se oma juttu. Suomalaisilla on sisu, japanilaisia konmari ja feng shui ja kiinalaiset tiikeriäidit johtavat autoritäärisesti ainokaisten elämää. Tanskalaisten juttu on siis hygge,

Meik Wiking on tutkinut tanskalaisten onnellisuutta ja todennut hyggeilyn olevan yksi syy hyvään sijoittumiseen onnellisuusmittareilla. Siinä missä suomalainen kiroaa räntää, loskaa ja pimeyttä, tanskalainen näkee ikävän kelin mahdollisuutena hidastaa.

Hyggeilyyn kuuluu siis käpertymistä viltin alle kirjan kanssa, pitkään haudutetut ruuat ja peli-illat yhdessä. Kirjaa lukiessa silmä lepää kauniissa kuvissa ja avarassa taitossa. En osaa paikallistaa kirjan materiaalia, mutta se saa bibliofiilin nuuskimaan kirjaa normaalia enemmän.

Taisin mainostaa edellisenkin postauksen kirjaa välipalakirjaksi, mutta niin on tämäkin. Herkullinen luettava ja hyvän mielen teos.