Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

taivaslaulu91287.jpg

Mulla oli jo kertaalleen tämä kirja lainassa kirjastosta lukupiiriä varten. Palautin kuitenkin sen, koska en ehtinyt lukea sitä ennen kokoontumista. Onneksi kuitenkin Twitterissä mainittiin, että kannattaa sittenkin lukea tämä. Ja niin minä hain sen uudelleen kirjastosta.

Viime vuosina on nostettu esiin yhä enemmän ihmiskohtaloita, joihin on vaikuttanut uskontojen liian tiukat dogmit. Tämän kirjan keskiössä ovat Aleksi ja Vilja, joiden lestadiolaisperheeseen on syntymässä taas kerran lisää suita ruokittavaksi. Molemmat ovat kasvaneet uskoon, mutta tiukat määäräykset herättävät kysymyksiä. Aleksi pohtii niitä anonyyminä blogissaan ja joutuu muiden kuulusteltavaksi kritiikkinsä takia.

Kirjassa kuljetetaan vuorotellen nykyhetkeä Viljan näkökulmasta, mennyttä Aleksin, blogitekstejä sekä nukkeleikkiä. ”Sit ne menis seuroille ja näkis ne paljon kauniimmat barbit…”. Ihmettelin aluksi nukkeleikin tarpeellisuutta. Sen tarkoituksena oli ilmeisesti päästä enemmän Viljan pään sisälle.

Parhaiten teksti kulki Viljan ja Aleksin kertomuksissa, mutta kaksi muuta tyylilajia iskivät minua joka kerta saapuessaan palleaan. Ne tuntuivat välillä irrallisilta ja niitä lukiessani kaipasin jo takaisin soljuvampaan tekstiin. Blogiteksti-pätkiin on sisällytetty myös tekstien kommentteja, jotka avaavat sitä, kuinka kritiikkiin suhtaudutaan lestadioilaisten kesken.

Vaikka uskontojen uhreja on noussut viime vuosina yhä enemmän esiin tuo kaunokirjallinen teos aiheesta uusia näkökulmia.

Mainokset

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

IMG_20171008_150113.jpg
Mutta miksi kannessa on kameleita?

Kaikkein eniten odotin Turun kirjamessuilta lukupiiriä, jota varten luin Kjell Westön uutuuden. Olen aiemmin ollut Helsingin kirjamessujen lukupiireissä ja oletin Turun kirjamessujen lukupiirien toimivan samalla lailla. Mukana oli kääntäjistä koostuva lukupiiri. Aiemmissa lukupiirissä nimetyt bloggaajat tai lukupiiri toimivat keskustelun avaajina. Tällä kertaa yleisö ei saanutkaan osallistua keskusteluun ennen kuin viime minuuteilla.

Koska en saanut pohdintojani kuuluviin, kirjoitan niitä tähän. En katsellut enää messuilla enää paljoa muuta vaan lähinnä esittelin niitä messunyyppäkaverilleni.

Rikinkeltainen taivas seuraa päähenkilöä neljänkymmenen vuoden ajan lapsuudesta keski-ikään. Hän tutustuu lapsena mökkinaapuriinsa ja ystävyys määrittää häntä miltei koko kirjan ajan. Mökki ja mökki… päähenkilön perhe asuu torpassa ja korkeampaan luokkaan kuuluva ystävä huvilassa.

Päähenkilö tuntui olleen enemmän kiintynyt ystävänsä huvilaan kuin isänsä torppaan – ainakin, jos huomioi kuinka kovasti hän järkyttyi huvilan myynnistä. Toisaalta hän oli mukana torpan tyhjennyksessä ja huvila myytiin kuin varkain. Kun huvilan paikalle oli rakennettu lomakylä, hän kävi katsomassa sitä.

Pohdin ääneen ystävälleni tuota paikkaan kiinnittymistä. Hän sanoi, että hän ei olisi pystynyt käydä katsomassa paikkaa jälkeenpäin. Muistutin häntä puretusta osakuntatalosta, jonka tilalle on tulossa kerrostalon parkkipaikka. Joudun kulkemaan sen ohi päivittäin.

Ihmettelin kovin poikien ystävyyttä. Siihen liittyi paljon valta-asetelmia, sosiaalista peliä sekä teini-iässä yhdessä runkkausta. Joko minulla on paremmin valitut ystävät tai sitten minulla on jäänyt jotain oleellista väliin nuoruuden ystävyyteen liittyen. Mainitsin tästä kirjan lukeneelle ystävälleni. Hän ei ollut kuullut moisesta aiemmin. Minä muistelen nähneensä sellaista aiemmin amerikkalaisessa populaarikulttuurissa.

Kirjan osat oli nimetty suhteessa päähenkilöön ja muihin. Ratkaisu korosti yksilön tapaa peilata itseään muihin. Monessa suhteessa kirja muistutti mielestäni Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän- ja Palatkaa perhoset- kirjoja,  joiden päähenkilö ei millään meinannut päästä nuoruudeenrakkaudestaan. Samalla tavoin tämänkin kirjan päähenkilö toisti samoja virheitä jopa ärsyttävyyteen asti.

Kirjan käännekohta oli loppuosassa, kun päähenkilö alkoi epäillä muistojaan. Tämä kertoi minä-kertojan inhimillisyydestään. Hän myönsi kyllä jo alussa alemmuutensa ystäväänsä nähden ja nuoruutensa ilkeyden, mutta vääristynyt muisto häiritsi hänen omakuvaansa.

Lukiessani Turkuun sijoittuvaa kirjallisuutta, esimerkiksi Paha kirja tai Emme usko enää pahaan, saan ylimääräisiä kicksejä pystyessäni sijoittamaan tapahtumat kartalle. Uskon, että helsinkiläisille lukijoille käy samoin Westön kirjoja lukiessa. Toisaalta ei helsinkiläinenkin pystyi nauttimaan lukiessaan kirjoittajan kotiseuturakkaudesta.

Turun kirjamessut 2017: Lauantai

bty
Olen näkevinäni kirjailijan kengissä kimallusta ja hyväksyn.

Kaiken marinan päälle, jota olen marissut somessa, haluan todeta heti alkuun: mielestäni Tekstiretriitti on parasta tämän vuoden kirjamessuilla. Tänään oli ainakin aamupäivästä siellä ovi auki ja ihmiset tuntuivat löytävän sinne.

Kuten aiemmin mainitsin, halusin aluttaa päiväni ko. tilasta Varsinaissuomalaisia runoilijoita kuunnellen. Olin ajoissa, joten tulin paikalle, kun Virpi Hämeen-Anttila luki Italiaan sijoittuvaa kirjaansa ääneen. Ihanaa, ääneenlukua!

IMG_20171007_112912.jpg
Hanna Storm esiintyy.

Neljänkymmenenviiden minuutin runokimaraan mahtui seitsemän paikallista runoilijaa. Ystäväni Hanna Stormin lisäksi runoja lausuivat Artemis Kelosaari, Pirkko Soininen, Esa Hirvonen, Jouni Teittinen, Ainhoa Gonzales ja Kalle Talonen. Järjestävänä tahona oli Varsinais-Suomen runoviikko, jost en ollut ennen kuullutkaan. Tänä vuonna runoviikko järjestetään marraskuun alussa. Lue lisää ruonoviikosta täältä. Hanna Storm on kerännyt runoportfoliotaan instaan. Tsekkaa täältä.

Muutamien muuttujien, kuten venähtäneen lounastauon takia, en nähnyt syytä syöksyä suunnitellusti Tieto-lavalle vaan suuntasin Onerva-lavan luo varmistamaan paikkani Esko Valtaojaa katsomaan. Olen nähnyt Valtaojan kerran aiemmin. Maailmanloppua oli ennustettu 22.12.2012, jolloin Martin kirkossa oli myöhään Valtaojan ja srk:n papin keskustelutilaisuus maailmanloppuun liittyen. Muistan kyseisestä tilaisuudesta papin yrittäneen puhua Valtaojaa pussiin.

Tällä kertaa Valtaojaa haastateltiin liittyen hänen uuteen kirjaansa, Maammetaulu, liittyen. Vaikka olenkin utelias ja monesta asiasta samaa mieltä Valtaojan kanssa, en allekirjoita muun muassa hänen väitettään:

”Mikään tietämisen arvoinen ajatus ei mahdu yhteen twiittiin”

Mielestäni twiittien 140 merkkiä opettavat nokkeluutta ja tiivistämisen taitoa. Valtaoja pyrkii nostamaan ihmisiä pessimismistä uudessa teoksestaan ja kutsuu itseään optimistin sijasta realistiksi. Vaikka hän kertaakin monen asian olevan tässä ajassa hyvin ja näkee tulevaisuuden valoisana, on yltiöpositiivisuudella mielestäni varjopuoli: unohtamalla huonot asiat tulee työntäneeksi pään puskaan ja sortuu helposti ”not in my backyard”-ajatteluun.

IMG_20171007_122340.jpg
Virallinen kirjamessujakkuni, joka julistaa kulttuuritäteyttäni. Lisää huulipunaa kehiin!

Eilen olin ollut fiksu ja jättänyt lompakon kotiin. Tänään minulla oli rahaa, mutta käytin suunnattomasti aikaa alueella kiertelyyn ja eri toimijoihin tutustumiseen. Esittelen messusaalistani myöhemmin omassa postauksessaan.

IMG_20171007_142051.jpg
Vuoden 2017 Tohtori tuli kaupunkiin-kuva.

Suuren osan loppuajasta vietin Tekstiretriitti-tilassa. Minä ihan aikuisten oikeasti rakastuin kirjailijoihin, jotka lukivat kuulijoilleen uutta tekstiään.

Huomenna aion ehtiä ainakin seuraaviin:

10.40 – 11.00 Fiore A-Halli

Kata Melander, esikoiskirjalija ja Twitter-kaverini, kertoo tänä vuonna ilmestyneestä kirjastaan. Kirjoitin siitä aiemmin arvostelun (klik!).

11.20-13.00 Onerva 2krs.

Kjell Westö-lukupiiri. Nuff said.

13.40-14.00 Eino 2krs.

Mikä olisi erikoisempi esine kuin kirja? Bibliofiilin must go-ohjelmanumero!

 

 

Turun kirjamessut 2017 Perjantai

kirjamessut_2017_logo

Tuhma bloggaaja! Minun oli tarkoitukseni julkaista video, jossa kerron vinkkejä kirjamessuista selvitymiseen. Video on kyllä kuvattuna, mutta koska omalla koneellani ei ole kunnollist editoria, on sen julkaisu jäänyt odottamaan. Toivottavasti video julkaistaan ennen Helsingin kirjamessuja!

Kuten mainitisinkin jo Twitterissä tänään, olen loppuviikon kirjamesssuhuumassa. Olisin kyllä vielä ennemmänkin messuilemassa, mutta tänä vuonna minun on tyydyttävä light-versioon, koska sairastelustani on niin vähän aikaa.

Ensimmäiseksi messuilla hyökkäsin toisen kerroksen Jukola-tilaan, jossa järjestettiin Kulttuuriperinnön merkityksiä – digitalisoinnin rajat ja metrkityksiä- seminaari. Tapahtuma oli suunnattu kaikkien kiinnostuneiden lisäksi kirjastoalan ihmisille, mutta itseäni kiinnosti kotiseutu digitaalisena aikana, josta puhuikin sattumoisin juuri väitöskirjani ohjaaja, Helena Ruotsala. Nykyään kotiseutu on monipaikkainen ja kotiseutuidentiteettiä palvelee muun muassa digitaalisuus esimerkiksi juuri FB:n paikallisryhmät.

Tarkoitukseni oli alunperin istua läpi kokonaan seminaari. Sain kuitenkin käsityksen, että seminaari streamattiin johonkin ja oletin tallenteen löytyvän myöhemmin jostain. Siksipä kuuntelin menojalkaani ja lähdin kiertämään messuja ensimmäisen esitelmän jälkeen. En kuitenkaan löydäkään tietoa tallenteesta seminaarin facebook-tapahtumasta. 

Kiersin messuhallit läpi. Petyin, että viime vuonna olleiden olutkojujen sijaan samalla paikalla oli ”rukoilijasirkkoja” eli minun piti hätistää lehti- ja sähkömyyjiä pois. Halleissa oli myös tyhjiä paikkoja, joiden tilalla olisi voinut olla mielestäni paikkoja meille huonojalkaisille.

Olen muistanut kirjamessujen arkipäivät vähemmän tunkkaisina kuin viikonloput. Tänä vuonna tuntui kuitenkin, että koululaisia olisi ollut monta kertaa enemmän kuin aiemmin. Monia heistä ei oikeasti kiinnostanut kirjallisuus vaan he tukkivat kulkuväyliä selaten kännyköitään.

Turun_Kirjamessut

Istuin hetken katsomassa Kuisti-lavan esitystä, jossa Hanna Mattila ja Jukka Vornanen puhuivat lihansyönnistä ja Agricola-lavan Kotiseutu-palkintojen jakoa. Tunsin kuitenkin väsymystä tungoksessa ja lähin hyggeilemään kotiin.

Tekstiretriitti-tilassa vaikutti olevan paljon mielenkiintoista ohjelmaa. Samaan aikaan kulttuurien tutkimusta kanssani opiskellut Jantso Jokelin on julkaissut esseekokoelman Gastonin leuka, joka ilmeisesti kokoaa 1990-luvulla lapsuuttaan ja nuoruuttaan eläneiden sukupolvikokemuksia.

Toinen mielenkiintoinen poiminta samassa tilassa olisi ollut Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjojen esittely. Olen seurannut jo pidemmän aikaa häntä Twitterissä ja alkusyksystä Areenaan ilmestyi hänen podcastinsa, Depressiopäiväkirjat. Tuntuu, että kyseinen kirja on tämän vuoden somekohuteos vrt viime vuoden Paperi T:n runokokoelma.

Tosin en löytänyt Tekstiretriittiä millään. Tajusin vasta karttaa tarkasteltuani, että kyseessä oli sama tila, jossa viime vuonna oli ollut loistava olutmaistelu. Kyseisen tilan voisi merkitä paremmin, koska en meinannut löytää sitä viime vuonnakaan.

Huomenna aion aloittaa päivän viimeistäänkin niin ikään Tekstiretriitti-tilassa olevalla Varsinais-Suomen Runokimaralla.

Haluaisin myös kovasti osallistua Varjokirjamessuihin, varsinkin koska koen sen helpommin saavutettavana taloudellisesti kuin varsinaiset kirjamessut. Kokemukseni mukaan kuitenkin ainakin Helsingin Varjokirjamessut ovat niin täyteen ahdetut, etten tiedä olisiko niillä poikkeaminen hauskaa varsinaisen messupäivän päätteeksi.

Haemin Sunim: Asioita jotka huomaa vasta kun hidastaa

73689_455971514890_5398684_n
Marraskuussa 2010 otettu tatuointini muistuttaa Thaimaassa saaduista opeista.

Ollessani vaihdossa Bangkokissa kesälukukaudella 2010, osallistuin kerhoon, jota veti buddhalainen munkki. Munkki ei ikävä kyllä puhunut paljoa englantia, mutta kaverini asuntolastani oli kerhossa ja referoi tarvittavan tiedon. Tuolloin tuli istuttua paljon lattialla niin, että jalat ja takamus puutuivat ja muun muassa skannattua kehoa meditointiharjoituksissa.

Palattuani vaihdosta aloin tutustua enemmän niin muodikkaaseen minffullnesiin ja erilaisiin joogamuotoihin. Olin joskus opintojeni alussa kokeillut astanga-joogaa, mutta ilmeisesti fyysinen jooga ei ole parasta itseltään paljon vaativalle.

Tätä nykyään suurin osa kokemastani stressistä muodostuu lähinnä hyvistä asioista. Liiankin monet neuvovat karsimaan tekemisiäni. Mutta vaikka tekisin vain yhden asian päivässä ongelmana on, että vaadin itseltäni liikaa. Meditointi ja jooga ovat vähitelleen auttaneet minua huomaamaan, että minä itse olen vaatimassa itseltäni eniten.

Asioita-jotka-huomaa_kansi_72dpi

Tämän pitkän alustuksen jälkeen oletan, että teillä on käsitys siitä, miksi halusin ehdottomasti lukea korealaisen munkin, Haemin Sunimin, kirjan. Johdannossa suositellaan lukemaan kirjaa vähän kerrallaan, jotta voi työstää kirjoituksista heränneitä ajatuksia.  Kirja sopii siis loistavasti mukaan kassiin esimerkiksi bussissa luettavaksi.

Sunim alkoi jakaa ajatuksiaan Twitterissä ja Facebookissa. Kirja on koottu hänen vastauksistaan ja ajatuksistaan. Vastaukset on jaettu kahdeksan luvun alle, joiden alussa Sunim kertoo omakohtaisen esimerkin aiheeseen liittyen. Viides luku hämmensi minua. Munkki kertomassa ensirakkaudestaan. Juuri tuo mahdoton rakkaus, joka oli kyseessä, opettaa meitä kuitenkin eniten.

Vahva suositus tälle kirjalle. Uskon, että jokainen löytää siitä jonkin ajatuksen, jonka avulla parantaa elämäänsä.

Lopuksi suosituksena rentoutumisharjoituksiin Headspace, jota voi käyttää sekä selaimessa että mobiililaitteella.

 

J.P Ahonen: Pelinavaus

IMG_20170811_125209_BURST001_COVER (1).jpg

Kyllä olen niin tyytyväinen itseeni ja keksintööni. Nimittäin kun keksin, mitä teota J.P Ahosen Villimpi Pohjola-sarjakuvan kansi mukailee. Plussaa vielä siitä, että tajusin mennä Turun Taidemuseoon, jossa oli esillä tuolloin juuri se Robert Doisneun teos, sain napattua kuvan ja postattua someen.

Kyllähän minä myös ahmin tämän sarjakuvan. En muista milloin luin ensimmäisen kerran Ukon, Muusan, Minnan ja kumppaneiden seikkailuista ensimmäisen kerran. En muistaakseni ollut edes yliopistossa silloin ja silti samaistumisen tunne iski minuun.  Kun nyt verestin muistoja Pelinavaus-kokoelmaa lukiessani, totesin etten toki ole samanlainen lusmu kuin kirjan henkilöt, mutta silti jokin heissä kolahtaa.

Pääosassa on siis ikuisuusopiskelijoista koostuva kaveriporukkaa. Puolisoni luki kirjan myös ja häntäkin häiritsi, missä kaupungissa porukka opiskelee. Johtolankoja on muutamia. Osa heistä opiskelee humanistisia aloja ja jossain kohtaa mainitaan etelään muuttaminen. Vaikka J.P Ahonen asuu ainakin WSOY:n tietojen mukaan Tampereella, sijoittaisin tarinan vähintäänkin Jyväskylän korkeudelle.

Koska nykyään opiskeluaikaa on rajoitettu, pohdin miten tulevaisuuden sarjakuvien ahmijat ymmärtävät ikuisuusopiskelijat. Vaikka itse valmistuin tavoiteajassa, niin samaistun asioiden välttelyyn ja nuoren aikuisen ihmissuhdekiemuroihin.

Tämä kirjan heikkoutena on se, ettei se ole sinänsä uusinta uutta vaan kokoelma aiemmin julkaistuja ja muuta uusi. Mikäli ymmärsin oikein aiemmat albumit on myyty loppuun, jonka takia koettiin tarpeelliseksi julkaista best of-kokoelma.

Käy toki tykkäämässä Villimpi Pohjola-feisbuuksivusta.

Osamu Tezuka: Viidakon valtias

 

onesheet

Ainakin spekulatiivisen fiktion ystäville Fritz Langin vuonna 1927 julkaistu Metropolis on tuttu. Näin loistavan vuonna 2001 julkaistun Tezukan mangan pohjalta tehdyn animen ja päätin tutustua mestarin töihin jossain vaiheessa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Tezuka on sinänsä mielenkiintoinen linkki animen ja länsimaisen piirretyn välillä, että nokkelimmat voivat huomata edestakaista kulttuurista vaihtoa. Tezukan tunnetuimpiin töihin lukeutuva Astro Boy on saanut innoitustaan sekä Mikki Hiireltä että Teräsmieheltä.

Tässä kohtaa on hyvä muistaa, että toisen maailmansodan jälkeen Japani sai paljon vaikutteita Yhdysvalloista. Muun muassa baseball kasvatti tuolloin suosiotaan.

Kulttuurinen vaihto ei ollutkaan yksipuolista ja sen huomaa varsinkin, kun alkaa tarkastella Viidakon valtiaan ja Leijonakuninkaan yhteyttä:

Ei se ollut juuri tämä video vuosia sitten, mutta samalla periaatteella, kun totesin yhden lempipiirretyistäni mukailleen japanilaista Kimba-animea. Tuolloin päätin lukevani jonain päivänä sarjakuvan, johon piirretty perustuu.

Periaatteessa tämä kaksiosainen Viidakon valtias-sarja sopisi klassikkohaasteeseen, koska se Tezukan manga kuuluu japanilaisen sarjakuvan kaanoniin. Minulla on kuitenkin päässäni aivopieru, jonka mukaan haasteeseen sopivan klassikon on oltava kaikkien tuntema.

Jatketaan.

Viidakon valtias kertoo Leo-leijonan poikkeuksellisen tarinan. Ihmiset tappavat hänen isänsä ja hänet napataan äitinsä kanssa rahtilaivaan. Äiti kehottaa pienokaistaan karkaamaan ja palaamaan Afrikkaan. Kuitenkin ihmisten kohtaaminen muuttaa Leoa.

Kirjan teemana on sekä isän jäljissä kulkeminen että ihmisen ja eläimen suhde. Aluksi minun oli vaikea antaa kirjalle anteeksi kaikkia outouksia. Esimerkiksi vietettyään tarpeeksi aikaa ihmisten seurassa Leo kokee tarpeelliseksi käyttää housuja. Lopulta annoin kuitenkin kirjalle periksi.

Aivan kuten Tarzantakin lukiessa, on Viidakon valtiaan kohdalla muistettava konteksti. Sarjakuva on julkaistu 1950-luvulla Japanissa. Juonessa näkyy slapstick huumori ja hahmot ovat oudon väkivaltaisia toisiaan kohtaan.

Mietin, oliko eläinten inhimillistäminen taas yksi Tezukan keino matkia Disneyä. Hän tosin vei sen pidemmälle. Leo menee naimisiin naaraansa kanssa ennen kuin hankkii jälkikasvua. Leijonakuninkaassa on leijonille tyypillisempi systeemi, vaikkei sitä hierotakaan katsojan naamalle. Kiinnostaisikin lukea tutkimus, miksi yleensäkin on lähdetty eläinten rajuun inhimillistämiseen lasten piirretyissä.

Toisessa osassa Leolla ei tosin nähdä enää housuja. Vaikkei hän enää seurustelekaan enää niin paljoa ihmisten kanssa, on hänellä kuitenkin tarve rakentaa itselleen palatsi ja suojella muita viidakon eläimiä.

Lue lisää Viidakon valtiaan ja Leijonakuninkaan suhteesta.