Lauren Graham: Talking as fast as I can

51JqQOlLTjL._SX329_BO1,204,203,200_.jpg

Tämä kirja kuuluu jokaisen Gilmoren tytöt-sarjan fanin lukemistoon. Ikäväkseni minun on kuitenkin kerrotava, ettei tätä kirjaa ole suomennettu. Eli jollei englanninkieli taitu, niin joko harjoittelemaan tämän nopea- ja helppolukuisen omaelämänkerran tahtiin tai sitten tämä hauskuu jää väliin.

Vitsihän on,että Gilmoren tytöt-sarjassa hahmot puhuivat normaalia tv-sarjaa nopeammin ja käsikirjoitustakin kertyi opeteltavaksi enemmän. Siksipä Grahamin kirja tuntuu mukailevan ajoittain Lorelai Gilmoren nopeaa ja polveilevaa puhetapaa. Ei siinä mitään, sillä mikäli juttua kykenee seuraamaan, on tyyli hauskaa luettavaa.

Ikävänä huomiona tietysti on se, että koska kyseessä ei ole elämänkerturin kirjoittama kirja, jää kirja normaalia elämänkertaa suppeammaksi ja lyhyemmäksi. Kuvia on paljon ja jonkin verran omakohtaisiakin ”paljastuksia”, kuten se että kaikki Hollywood-dieetit ovat bullshittiä ja se, että lastenhankkimisjuna vaan meni ohi uraa tehdessä.

Suomalaisen lukijan silmään pisti, aivan kuten aiemmin arvostelemassa Hal Elrodin kirjassakin, amerikkalainen myymismentaliteetti. Kirjassa mainostettiin Grahamin muita töitä kuten hänen romaaniaan Someday Someday Maybe-kirjaansa ja muita näyttelijätöitään. Lisäksi hän pönkitti kavereidenkin taitoja: ”Oli ihananaa työskennellä taitavan X:n kanssa!”. Kun tämä toistuu usein, sen teho höltyy.

Kuten sanoin, kirja on must read Gilmoren tyttöjen-faneille. Mukava kevyt välipalakirja.

Panu Rajala: Unio Mystica

rajala_unio_mystica

Välillä minulle tulee ihmeellisiä fiksaatioita lukea tietystä aiheesta. Koska Mika Waltarilla oli sama sairaus kuin minulla halusin lukea hänen elämänkertansa. Etsin kirjan käsiini kirjastosta. En ole ennen lukenut Panu Rajalan kirjoja, mutta minua epäilytti viime vuotisen Finlandia- ja aiemman Katri Helena-kohun takia.

Ei kuitenkaan pitäisi antaa kohujen häiritä. Vaikka kirjassa on 832 sivua, teksti soljui paljon helpommin kuin elämänkerroissa yleensä. Olen suositellut kirjaa ympäriinsä varsinkin, koska Waltarin elämän oli mielenkiintoinen muutenkin kuin hänen kirjallisen tuottavuutensa takia.

Waltari saattoi kirjoittaa vauhdilla, mutta tarvita luovuutensa käynnistämiseksi ihastumisen tunteen. Hän saattoi uupua ja viettää aikaa ”kammiossa”. Alkoholia kului ja hän saattoi löytää itsensä eri puolelta Eurooppaa, jossa oli illalla ollut.

Mielenkiintoista on myös mielen sairauksien hoitomuotojen muuttuminen. Waltaria ei ilmeisesti pidetty vakavasti sairaana, koska hän kykeni suurimmaksi osaksi työhön. Hän pyysi lääkkeeksi insuliinia, jonka avulla nukkui useamman vuorokauden.

Suosittelen kirjaa elämänkertojen ystävien lisäksi, kirjallisuuden ystäville sekä niille, joita kiinnostaa, kuinka mielen sairauksia on hoidettu 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla.

Donald Spoto: Marilyn Monroe

20160224_094936

Marilyn Monroen tarina on kaikille tuttu. Norma Jean tavoitteli hyväksyntää seksikkään olemuksen kautta, etsi isähahmoa avioliitoissaan, oli terapeuttinsa henkisesti hyväksikäyttämä ja kuoli lopulta traagisesti lääkkeiden yliannostukseen.

Mutta tiessittekö Marilynin olleen venäläisen kirjallisuuden ystävä? Hän keskusteli mm. Gorbatsovin kanssa Tolstoista. Kun kouluaikana hän kulki niukoissa vaatteissaan, pojat kutsuivat häntä Mmmmm-tytöksi. Siitä nimi Marilyn Monroe lopulta kumpusi.

Monroe etsi paikkaansa maailmassa ja koitti pyristellä seksikkään typykän imagostaan. Juuri kun hän oli 36-vuotiaana itsenäistymässä isähahmonsa etsinnästä ja terapeuttinsa otteesta hän menehtyi.

Olen aiemmin lukenut Donald Spoton kirjoittamista elämänkerroista mm. Audrey Hepburnin elämänkerran. Tiesin siis hänen kirjoittavan laadukasta ja hyvin tutkittua tekstiä. Niille, jotka eivät lue paljoa tietokirjoja teksti lukuisina viittauksineen voi olla hengästyttävää. Spoto kuitenkin elävöittää tekstiä sitaateilla.

Katsoin kirjan lukemisen ohessa Michelle Williamsin tähdittämän elokuvan My week with Marilyn (2011). Elokuvan tapahtumat sijoittuvat  kesään 1956, jolloin Monroe filmasi Englannissa elokuvaa Prinssi ja revyytyttö. Elokuva pohjautuu Colin Clarkin, joka vietti Monroen kanssa aikaa, kirjoihin The Prince, The Showgirl and Me ja My Week with Marilyn.

Elokuva onkin sopiva kurkistus Monroen mielenlaatuun. Monroe selkeästi käyttää Clarkia pelinappulanaan. Lisäksi siinä nähdään Monroen epävarmuus näyttelijänä. Hän halusi jatkuvasti kehittyä ja loistikin kameran edessä epävarmuudestaan huolimatta.