Michelle Obama: Becoming

Olen jo pitkään halunnut aloittaa uudelleen äänikirjojen kuuntelun. Tilaisuus tulikin, kun uudenvuodenpippaloissa frendi suositteli Audible-äänikirjapalvelua. Sieltä löysin Michelle Obaman marraskuussa julkaiseman omaelämänkerran Becoming hänen itsensä lukemana.

Obaman rauhallinen ääni vie kuulijan Chigagon eteläpuolelle sekä läpi päämäärätietoisen nuoren naisen elämän kohti maan äidin roolia. Tarina ei ole pelkästään omasta polusta kertomista vaan myös afroamerikkalaisten aseman Yhdysvalloissa esille tuomista. Myös ennakkoluulot omien keskuudessa. Joidenkin mielestä Obama puhui kuin valkoinen ja Barack Obama ei ole tarpeeksi musta.

Kirja jakaantuu kolmeen osaan. Becoming me-osassa käydään läpi Obaman lapsuutta ja nuoruutta. Becoming us-osassa Michelle Robinsson tapaa Barack Obaman ja kuulemme heidän yhteiselonsa alusta. Viimeisessä osassa, Becoming more, tutustumme presidenttikampanjan ja presidentin rouvana olon haasteisiin.

Pakko kehua Obaman rauhallista lukutapaa. Kuuntelin myös vähän aikaa sitten Tina Feyn Bossypantsin, jota lukiessa Feyllä oli tapana mutista hiljaisella äänellä punchlinet. Tähän verrattuna Obaman kirjaa oli todella miellyttävä kuunnella.

Pirkko Vekkeli & Ismo Loivamaa: Unohtumaton Ansa Ikonen

Pääsin viimein eroon lukujumistani! Jumin aukaisi junassa luettu Unohtumaton  Ansa Ikonen, vuonna 2009 julkaistu elämänkerta. Kirja oli lämmittänyt pitkään hyllyäni, kunnes päätin poimia sen matkalukemisiksi.

Ansa Ikonen syntyi 1913 Pietarissa. Perhe muutti pakoon Venäjän vallankumousta Suomeen. Ikonen opiskeli alunperin laulunopettajaksi, mutta kiinnostui sitten elokuvasta ja pyrki tuottajien puheille. Viimein ohjaaja Valentin Vaala kiinnitti Ikosen Kaikki rakastavat – komediaan, josta lähtikin sitten kuuluisa myytti Ansa Ikosesta ja Tauno Palosta.

Vaikka yleisö huumautui Palon ja Ikosen kemiasta valkokankaalla, oli Ikonen siviilissä naimisissa hiukan vanhemman näyttelijän Jalmari Rinteen kanssa. Rinne oli tahollaan naimisissa suhteen alussa, joten hiukan draamaakin tuli.

Päälle 250 sivuinen kirja valoittaa yhden Suomen kirkkaimman elokuvatähden elämää. Sääli, että hänen uransa hiipui vähitellen – vanhenevalle näyttelijättärille kun ei ollut rooleja kuten nuorille.

Tuomas Marjamäki: Simo Salminen, Se se vaan on sillä lailla

Aivan kuten lupasinkin, seuraavaksi vuorossa on Simo Salmisen elämäkerta. Verrattuna Speden elämänkertaan, on Simon tarina kerrottu ohuemmassa kirjassa. Simo Salminen tuli tunnetuksi Speden ”sidekickkinä” esimerkiksi Uuno Turhapuro-elokuvissa. Sen sijaan kaikki eivät tiedäkään, että Salminen oli ammatiltaan leipuri, joka leipoi luomuksiaan vielä pitkään samaan aikaan, kun teki viihdekeikkaa.

Salmista ei haitannut, että Spede välillä saattoi omia hänen ideoitaan. Päinvastoin. Salminen vaikuttaa kirjan perusteella sovinnolliselta ja höveliltä tyypiltä. Siinä missä Spede alkoi vanhemmiten kammota julkisuutta ja huomiota, oli Salminen ystävällinen ihailijoilleen vielä vanhoillakin päivillä.

Spede-kirjassa ei kuulla itse Speden ääntä muuta kuin vanhojen lehtihaastattelujen kautta. Simo Salmista sen sijaan on ehditty haastatella kirjaprojektia varten ennen tämän kuolemaa 2015. Onkin hienoa, että Speden varjoon jäänyt Salminen on saanut oman kirjan, jossa hänen ahkeruutensa lapsuuden kengänkiillottajan pestistä myöhempään lasinvalantaan tuodaan esiin.

Ilmeisesti helppolukuisuus on nykyään valttia elämänkerroissa vai mistä olen saanut käsityksen, että aiemmin silmissä vilisi lähteitä ja viitteitä tekstin seassa.

Maikki Harjanne: Ilmaiset monot

Tänä vuonna sain joululahjaksi kaksi kirjaa, joista toisen luin melkein samantien. Muun muassa Minttu-kirjoistaan tuttu Maikki Harjanteen omaelämänkerrallinen Ilmaiset monot on kevyt joulun välipalakirja, jonka ahmaisi nopeaan.

Kirjan kuvitus on tuttua Harjanteen tyyliä. Tarinat ovat koko elämän pituudelta kaivettuja sattumuksia. Tyyliltään ne tuovat mieleeni Kaisa Haatasen Meikkipussin pohjalta– ja Ylipainolisämaksu-kirjat, vaikkakin Haastasen kirjat ovatkin fiktiota.

Ystäväni oli löytänyt tämän kirjan kirjaston poistomyynnistä ja oli kirjoittanut omistuskirjoitukseen: ”jotenkin tuli mieleen, että tämä kirja kuuluu sinulle”. Totta tosiaan mielihyvin otan tämän kotikirjastooni ja luen kerran jos toisenkin.

Anne Mattsson: Tellervo Koivisto

Ilman Manua ei olisi Tellervoa eikä ilman Tellervoa olisi Manua. Toki Tellervo Kankaanpäästä olisi voinut tulla jotain suurta ilman Manuaan, mutta viimeistään tämä kirja sinetöi ajatuksen siitä, miten Koivistojen suhteessä pienellä naljailullaan tuettiin toisiaan. Ilman Manu-ilmiötä tosin Tellervosta ei olisi kirjoitettu elämänkertaa.

Synnyin Mauno Koiviston presidenttikauden aikaan. Lapset eivät pidä muutoksesta. Siksipä saadessani tietää, että Koivisto ei ole ikuisesti presidentti, itkin. Ilmeisesti Koiviston olemuksessa oli jotain rauhoittavaa lamakauden lapsen mielestä.

Mielikuvissani Tellervo on ollut lähinnä Maunon taustajoukoissa ja pitänyt huolta, että kotona ja heidän maaseutukodissaan Tähtelässä voi Mauno rentoutua. Vaikka Tellervo omistautuikin myös kotirouvana toimimiselle, toimi hän myös hetken niin kansanedustajana kuin kunnallisvaltuutettuna. Hän toimi myös toisen aallon feministisessä ryhmässä yhdistys 9:ssä. Tellervo tuli kansalle tutuksi myös Suomen kuvalehdessä vuosien ajan ilmestyneen pakinansa kautta, jossa hän antoi mahdollisuuden kurkistaa pääministerin rouvan arkeen.

Kiinnostuin Tellervon elämänkerrasta myös senkin takia, että hän on puhunut avoimesti masennuksestaan julkisuudessa. Kuitenkaan Mattsonin elämänkerta ei mässäile maan äidin mielenterveysongelmilla vaan nostaa sen esiin varoen yhtenä osana Tellervon elämää.

Mattsson on tehnyt oivan ratkaisun jättämällä lähdetiedot kirjan loppuun. Viitteiden vilinä tekee monesta elämänkerrasta raskaan lukea. Tellervo Koiviston elämänkerta ilmestyi juuri oikeaan aikaan: rouvan muisti ei vielä ollut haastatteluja tehtäessä liian huonossa kunnossa.

Suosittelen kaikille, jotka nauttivat helppolukuisista elämänkerroista.

Lauren Graham: Talking as fast as I can

Tämä kirja kuuluu jokaisen Gilmoren tytöt-sarjan fanin lukemistoon. Ikäväkseni minun on kuitenkin kerrotava, ettei tätä kirjaa ole suomennettu. Eli jollei englanninkieli taitu, niin joko harjoittelemaan tämän nopea- ja helppolukuisen omaelämänkerran tahtiin tai sitten tämä hauskuu jää väliin.

Vitsihän on,että Gilmoren tytöt-sarjassa hahmot puhuivat normaalia tv-sarjaa nopeammin ja käsikirjoitustakin kertyi opeteltavaksi enemmän. Siksipä Grahamin kirja tuntuu mukailevan ajoittain Lorelai Gilmoren nopeaa ja polveilevaa puhetapaa. Ei siinä mitään, sillä mikäli juttua kykenee seuraamaan, on tyyli hauskaa luettavaa.

Ikävänä huomiona tietysti on se, että koska kyseessä ei ole elämänkerturin kirjoittama kirja, jää kirja normaalia elämänkertaa suppeammaksi ja lyhyemmäksi. Kuvia on paljon ja jonkin verran omakohtaisiakin ”paljastuksia”, kuten se että kaikki Hollywood-dieetit ovat bullshittiä ja se, että lastenhankkimisjuna vaan meni ohi uraa tehdessä.

Suomalaisen lukijan silmään pisti, aivan kuten aiemmin arvostelemassa Hal Elrodin kirjassakin, amerikkalainen myymismentaliteetti. Kirjassa mainostettiin Grahamin muita töitä kuten hänen romaaniaan Someday Someday Maybe-kirjaansa ja muita näyttelijätöitään. Lisäksi hän pönkitti kavereidenkin taitoja: ”Oli ihananaa työskennellä taitavan X:n kanssa!”. Kun tämä toistuu usein, sen teho höltyy.

Kuten sanoin, kirja on must read Gilmoren tyttöjen-faneille. Mukava kevyt välipalakirja.

Panu Rajala: Unio Mystica

Välillä minulle tulee ihmeellisiä fiksaatioita lukea tietystä aiheesta. Koska Mika Waltarilla oli sama sairaus kuin minulla halusin lukea hänen elämänkertansa. Etsin kirjan käsiini kirjastosta. En ole ennen lukenut Panu Rajalan kirjoja, mutta minua epäilytti viime vuotisen Finlandia- ja aiemman Katri Helena-kohun takia.

Ei kuitenkaan pitäisi antaa kohujen häiritä. Vaikka kirjassa on 832 sivua, teksti soljui paljon helpommin kuin elämänkerroissa yleensä. Olen suositellut kirjaa ympäriinsä varsinkin, koska Waltarin elämän oli mielenkiintoinen muutenkin kuin hänen kirjallisen tuottavuutensa takia.

Waltari saattoi kirjoittaa vauhdilla, mutta tarvita luovuutensa käynnistämiseksi ihastumisen tunteen. Hän saattoi uupua ja viettää aikaa ”kammiossa”. Alkoholia kului ja hän saattoi löytää itsensä eri puolelta Eurooppaa, jossa oli illalla ollut.

Mielenkiintoista on myös mielen sairauksien hoitomuotojen muuttuminen. Waltaria ei ilmeisesti pidetty vakavasti sairaana, koska hän kykeni suurimmaksi osaksi työhön. Hän pyysi lääkkeeksi insuliinia, jonka avulla nukkui useamman vuorokauden.

Suosittelen kirjaa elämänkertojen ystävien lisäksi, kirjallisuuden ystäville sekä niille, joita kiinnostaa, kuinka mielen sairauksia on hoidettu 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla.

Donald Spoto: Marilyn Monroe

Marilyn Monroen tarina on kaikille tuttu. Norma Jean tavoitteli hyväksyntää seksikkään olemuksen kautta, etsi isähahmoa avioliitoissaan, oli terapeuttinsa henkisesti hyväksikäyttämä ja kuoli lopulta traagisesti lääkkeiden yliannostukseen.

Mutta tiessittekö Marilynin olleen venäläisen kirjallisuuden ystävä? Hän keskusteli mm. Gorbatsovin kanssa Tolstoista. Kun kouluaikana hän kulki niukoissa vaatteissaan, pojat kutsuivat häntä Mmmmm-tytöksi. Siitä nimi Marilyn Monroe lopulta kumpusi.

Monroe etsi paikkaansa maailmassa ja koitti pyristellä seksikkään typykän imagostaan. Juuri kun hän oli 36-vuotiaana itsenäistymässä isähahmonsa etsinnästä ja terapeuttinsa otteesta hän menehtyi.

Olen aiemmin lukenut Donald Spoton kirjoittamista elämänkerroista mm. Audrey Hepburnin elämänkerran. Tiesin siis hänen kirjoittavan laadukasta ja hyvin tutkittua tekstiä. Niille, jotka eivät lue paljoa tietokirjoja teksti lukuisina viittauksineen voi olla hengästyttävää. Spoto kuitenkin elävöittää tekstiä sitaateilla.

Katsoin kirjan lukemisen ohessa Michelle Williamsin tähdittämän elokuvan My week with Marilyn (2011). Elokuvan tapahtumat sijoittuvat  kesään 1956, jolloin Monroe filmasi Englannissa elokuvaa Prinssi ja revyytyttö. Elokuva pohjautuu Colin Clarkin, joka vietti Monroen kanssa aikaa, kirjoihin The Prince, The Showgirl and Me ja My Week with Marilyn.

Elokuva onkin sopiva kurkistus Monroen mielenlaatuun. Monroe selkeästi käyttää Clarkia pelinappulanaan. Lisäksi siinä nähdään Monroen epävarmuus näyttelijänä. Hän halusi jatkuvasti kehittyä ja loistikin kameran edessä epävarmuudestaan huolimatta.