Loppuvuoden luetut

Käyn tässä lyhyesti läpi tämän vuoden lopulla luettuja kirjoja ja lukusuunnitelmiani. 

Olen viime aikoina pohtinut kirjablogimaailman vaihtumista kirjainstamaailmaan. Lukeminen on kyllä sujunut viime aikoina, mutta ajatusten kirjoittaminen paperille on ollut tahmeaa, koska olen halunnut jo tarttua seuraavaan kirjaan. Olen ajatellut alkaa kirjoittamaan pidempiä arvioita paperiseen lukupäiväkirjaan ja Goodreadsiin.

Kirjagramiksi kutsutussa kirjainstaajien maailmassa on kauniita kuvia ja blogitekstin mittaisi (melkein) ajatuksia kirjoista. Itse olen kuitenkin huono ottamaan kuvia ja vielä huonompi kirjoittamaan nakkisormillani instaan pitkiä tekstejä. Kuitenkin näyttää siltä, että kirjat ovat yhä enemmän menossa instaan. Mitä mieltä te olette? Pitäisikö minun kokeilla enemmän kirjagramia?

Noora Vaarala & Anton Vanha-Majamaa (toim.): Television lapset

Näin tämän esseekokoelman kuvan jossain päin somea ja varasin sen heti itselleni kirjastosta. Kiinnostukseni heräsi, kun kirjassa oli essee Pasila-animaatiosta. Luin innolla miltei kaikki kokoelman kaksitoista esseetä. Iloa minulle tuotti somessa seuraamani Tiia Rantasen Ei tartte auttaa-Kummeliessee. Mikäli kaipaat ilolla tuotettua esseetä elämääsi tartu tähän!

Plus-sized Elf 3&4

Olen kirjoittanut aiemmin tästä ilahduttavasta haaremimangasta täällä. Sarjan kolmas ja neljäs osa jatkavat samaa kohellusta. Mukavaa kevyttä lukemista ennen nukahtamista.

Mari Veitola: Toisinpäin

Olen tänä vuonna kuunnellut äänikirjoja enemmän kuin koskaan. Etsin kirjoja nimenomaan kirjailijan itsensä tai jonkun muun hyvän lukijan lukemana. Veitola lukee itse toisen kirjansa, jossa hän normaalista poiketen vastaa hänelle osoitettuihin kysymyksiin. Tämä on siis kuin pitkä ystävänkirja ääneenluettuna. En tiedä miten toimisi normaalisti luettuna.

Sita Salminen: Lupa

Kuten olette varmaan jo tottuneet selitykseeni: luen asioita, joita minulle suositellaan somessa. Seuraamani somepersoona, Sita Salminen, julkaisi marraskuun lopussa eroottisen novellikokoelman. Kirjoitin tästä pitkän artikkelin Lumooja-lehteen. Novellit ovat jakaneet mielipiteitä, mutta minä tykkäsin. Kirjassa on paljon monimuotoisuutta ja se antaa kaikille luvan nauttia.

Goodreadsin lukuseurannan mukaan olen lukenut tänä vuonna 82 kirjaa. Tavoitteena oli lukea kirja viikossa, joten olen päässyt hyvin tavoitteeseeni. Todellisuudessa olen lukenut paljon enemmän, sillä olen tänä vuonna ollut Sarjakuva-Finlandian esiraadissa. En ole merkinnyt Goodreadsiin tätä tehtävää varten lukemiani kirjoja, sillä koen sen jotenkin spoilaavan tehtävääni. Tällä hetkellä sarjakuvia on minulle lähetetty noin viisikymmentä.

Enkä edes ala laskemaan ammattikirjallisuutta.

Mitä sitten ensi vuonna. Viime vuonna otin normaalia pienemmän lukutavoitteen, koska halusin lukea pakottamatta. Koska määrä täyttyi noinkin helposti, voisin aloittaa uuden vuosikymmenen ottamalla tavoitteeksi sata kirjaa, aivan kuten viime vuonnakin.

Anni Saastamoinen: Sirkka

Olin vastarannankiiski, kun en innostunut syksyllä 2017 ilmestyneestä Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat-teoksesta, joka sai aikanaan sopivasti somepöhinää aikaiseksi. Saastamoisen Sirkka-romaaninkin ympärillä pöhisi. Lanseerattiin hashtag #jesuissirkka ja Instastoreissa täytettiin lomakkeita siitä, kuinka Sirkkoja sitä itse oltiin.

Sirkka on pedantti ja keskinkertainen suunnillen kolmikymppinen nainen. Sirkan äiti on räiskyvä persoona, joka ujuttaa leikillään vanhaksipiiaksi kutsumansa tyttärensä asuntoon keltaisen kiikkutuolin. Niin ikään Sirkan boheemi opiskeluaikainen ystävä Natalia lahjoittaa Sirkalle kissan, Naamansyöjän. Sirkka oppii loppujen lopuksi nauttimaan itsellisyydestään ja jatkaa huonekasvien kastelua olutta hörppien.

Helsingin Sanomat maalailee Sirkkaa naispuoliseksi mielensäpahoittajaksi, mutta sellaisena minä en häntä näe. Vaikka Sirkka saattoi paheksua pilkkuvirheitä kaupan ilmoitustaulun lappusissa, ei hän ollut aktiivisesti negatiivinen vaan porhelsi eteenpäin tarkkaillen maailmanmenoa sivuhenkilönä.

Kuuntelin Sirkan äänikirjana Pirjo Heikkilän lukemana, jota oli ilahduttava kuunnella. Kirjassa ei tapahdu paljoa, mutta Heikkilän vivahteikas ääni maalaa silmieni eteen Sirkan harmaan elämän (muutamalla keltaisella valopilkulla).

Kirja on arvostelu myös Kirjarikas elämäni-, Tuijata– ja Amman kirjablogeissa.

Suvi Auvinen: Lihan loppu

Anarkistiksi itseään tituleeraava journalisti Suvi Auvinen dokumentoi Lihan loppu-kirjansa edistymistä Twitterissä. Kiinnostuin kirjasta jo tuossa vaiheessa ja pyysinkin kustantajalta kirjan e-kirjana lomamatkalla luettavaksi.

Vaikka Auvinen itse onkin vegaani, käsittelee hän lihansyöntiä ja -tuotantoa kirjassaan puolueettomasti muun muassa historian ja filosofian kautta. Läpi kirjan lukijalle tulee olo, että vaikka asiat ovat nyt huonosti, tulee vielä aika, jolloin elämme harmoniassa muunlajisten kanssa ja lihansyönti on muisto vain. Aivan kuten tupakkalaissakin on kohta, jonka mukaan tavoitteena on savuton Suomi, tulisi samaa Auvisen mukaan soveltaa lihaan.

Ruoka on henkilökohtaista. Vai miksi muuten olisi noussut kohu, kun opiskelijaravintola lopetti nauhdanlihan tarjoamisen valmistamissaan aterioissa? Auvinen nostaa kirjassaan muun muassa Valion mainoskamppanjan, jossa lehmät käyskentelivät idyllisessä ympäristössä. Onko maito tarkoitettu ihmiselle vai vasikalle?

Luin kirjan lomaillessani Singaporessa ja Malesiassa. Varsinkin Malesiassa tunsin pahaa oloa. Olin poissa omasta kuplastani, jossa kierrätetään ja suositaan kasvisruokaa maassa, jossa joukkoliikenteen suosimisen sijaan tukitaan liikennettä autolla tai muulla moottoriajoneuvolla. Kierrättämisen sijaan roskat viskataan samaan roskiin tai tienpientareille.

Kun yritin tehdä seitsemän vuotta sitten jouluksi seitanpaistia, jouduin metsästämään aineksia useasta eri kaupasta. Nyt Vegekaupasta ja Ruohonjuuresta saa seitanainekset, joihin tarvitsee lisätä vain vesi. Fleksaaminen on yhä helpompaa. Auvinen kertoo, että vegeburgerin ilmestyminen Mäkkäriin oli ennenkuulumatonta. Onko siis hänen visionsakin toteutuminen mahdollinen?

Tämä kirja sopii mainiosti Helmet-lukuhaasteen kohtaan 22. ilmastonmuutosta käsittelevä kirja.

Kirja on luettu myös seuraavissa: Mika Auvinen, Bibidi bobidi book ja Helmi Kekkonen.

Turun Kirjamessut 2019 koonti

Kuva Turun messukeskuksen sivuilta

Olin tänä vuonna Turun Kirjamessuilla perjantaina ja lauantaina. Raportoin messuista ahkerasti instastoreihini ja Twitteriini. Onneksi oli vara-akku mukana! Olin aiemmin tutustunut ohjelmaan Turun Kirjamessujen-internetsivuilla ja myöhemmin vielä painettuna TS Opus-lehtisen avulla. Olen todennut, ettei oman ohjelman kannata olla pilkulleen lukkoon lyöty tai tiukkaan ahdettu. Joskus sali voi olla täynnä ja joutuu keksimään muuta tekemistä. Tärkeää on myös varata aikaa haahuilulle.

Aloitin perjantain kirjamessupäivän puolen päivän jälkeen haahuilulla. Vaikka koululaiset tukkivatkin käytäviä, onnistuin saamaan hyvän yleiskuvan messuhallien tarjonnasta. A-hallissa oli enimmäkseen uutuuskirjoja, B-hallissa muun muassa antikvariaatteja, C-hallissa Ruoka- ja Viinimessut sekä D-hallissa levymessut.

Maria Laakso kertoo vinkkejä klassikoihin tarttumisesta

Kallas-lavan löytäminen oli ihmeen vaikeaa. Aulassa olevassa päiväohjelmassa luki, että lava olisi toisessa kerroksessa. Sen sijaan TS Opus-lehtinen ilmaisi sen olevan jossain Auditorion takana. Viimein löysin aukon A-hallista Haamukustannuksen pisteen läheltä, josta löysin Kallaksen.

Ja onneksi löysinkin! Ensimmäiseksi Otavan edustaja haastatteli kirjallisuudentutkija Maria Laaksoa, joka oli kirjoittanut kirjan Taltuta klassikko! Monella on ennakkoluulo klassikoista puisevina järkäläinä. Tämän harhaluulon Laakso koettaa kumota kirjassaan.

Twitterissä seuraan monia kirjapöhinää nostattavia käyttäjiä. Yksi heistä on erikoiskirjastovirkailija Henriikka Tulivirta. Hänen lisäkseen kirjavinkkejä antoivat kirjastonhoitaja Lauri Seutu sekä Lukuklaani-hankekoordinaattorit Aino-Maria Kangas ja Lotta Luukila. Kangas ja Luukila ovat tunnettuja myös Kirjastokopla-tubekanavastaan.

Kolmas Kallaksessa seuraamani ohjelma oli Runoviikko ry:n järjestämä runokimara. Runoja lausuivat muun muassa Susinukke Kosola ja Jouni Teittinen. Runoviikko järjestetään Turussa 8.-17.11 ja suurin osa tapahtumista on ilmaisia. Lue lisää tästä.

Johanna Vehkoo haastatteli Suvi Auvista.

Ennen kotiinlähtöä kuuntelin Tieto-lavalla kolme eläinten oikeuksia sivuaa ohjelmaa. Ensimmäisessä Kristo Muurimaa, Jari Tamminen ja Laura Gustafssson pohtivat toislajisten eläinten esittämistä taiteen ja aktivismin keinoin. Olen aiemmin lukenut Gustafssonilta luonnon lähelle tuovan Korpisoturi-kirjan. Iso peukku sille.

Koe-eläimet ja etiikka-aiheesta olivat keskustelemassa Elisa Aaltola, Animalia-lehden päätoimittaja Laura Uotila sekä entinen koe-eläinbiologi Paula Hirsjärvi. Mielenkiintoinen näkökulma aiheeseen onkin se, että samat asiat, mitä koe-eläimille tehdään, ovat laittomia lemmikeille. Entisiä koe-eläimiä voi ottaa myös lemmikiksi, joka osaltaan lämmitti sydäntäni.

Olen Twitterissä seurannut Suvi Auvisen prosessi Lihan loppu-kirjan parissa. Olinkin innoissani kuulemassa, kun Johanna Vehkoo haastatteli Auvista. Auvinen koettaa purkaa yleistä ennakkoluuloa kasvissyöjistä sekasyöjiä syyllistävinä, mutta muistutti tosin ettei nykyisenlainen ruokakulttuuri pärjää muuttuvassa ilmastossa.

Kuva Turun Messukeskuksen sivuilta

Messulauantaini altoi Turun Kirjamessujen järjestämällä bloggaajatreffeillä, josta jatkoin Auditorioon, jossa Suomen Kirjailijaliiton edustaja haastatteli runoilijoita. Mukana oli vanhemman polven edustajia: Jukka Itkonen, Aulikki Oksanen ja Olli Sinivaara. Haastattelun aikana pohdittiin, miten ilmastonmuutos vaikuttaa runouteen. Millainen on jälkipolvien luontokokemus?

Millaista on lukea omaa kirjaa ääneen?

Tein oikein hyvän ratkaisun ja pesiydyin toisen kerroksen Onerva-tilaan peräti seitsemän ohjelmanumeron ajaksi. Aktiivisuusranneke ei tykännyt, mutta mikäs siinä, kun oli mielenkiintoista ohjelmaa rauhallisessa tilassa.

Neljä ensimmäistä kuuntelemaani ohjelmaa käsittelivät tavalla tai toisella äänikirjoja. Millaista on lukea äänikirjaa? Miten äänikirja ja podcast eroavat toisistaan? Onko äänikirja portti painettujen kirjojen maailmaan? Puhumassa oli muun muassa äänikirjasovellusten BookBeatin ja Storytellin edustajia, mutta myös ääneenlukijoita.

Kuunneltuani Onervasta lähdettyäni vielä hetken, kun Tuomas Kyrö, Matti Rönkä ja Pajtim Statovci puhuivat kirjailijan ja kustantajan suhteesta, päätin lähteä kohti uusia seikkailuja.

Turun Kirjamessut olivat tänä vuonna menestys: messuilla oli pitkälti yli 23 500 kävijää. Luku on messuhistorian kolmanneksi suurin. Ensi vuonna messujen teemana on musiikki ja vuonna 2021 visuaalinen kulttuuri sisältäen muun muassa elokuvan.

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat

depressiopaivakirjat.jpg

Anni Saastamoinen aka Saastis on minulle tuttu Twitteristä, jossa hän ihkuttaa norppia ja opettaa kansalle savoa. Kesällä häneltä ilmestyi Ylen Areenaan Depressiopäiväkirjat-podcast. Kuuntelin sen tuoreeltaan läpi. Saastamoinen toimii hyvin sukupolveni äänenä ravisuttamassa normeja ja riisumassa mielenterveysongelmien stigmoja.

Siinä missä podcastit olivat samaistuttavaa kuunneltavaa Turun kirjamessujen aikaan ilmestynyt Depressiopäiväkirjat-kirja ravisteli eri tavalla. Vaikka siinäkin kuvattiin sitä, kuinka masennus vie värit maailmasta, jäi minulle mieleen siitä vihaisuus. Masennus voi ilmentyä myös ärtyneisyytenä. Olen itsekin ollut moneen kertaan vihainen järjestelmälle. Niin paljon masentuneen oletetaan jaksavan sukkuloida byrokratian viidakossa saadakseen itselleen hoitoa.

Yritin kuvitella kirjaa sellaisen kouraan, joka ei ole koskaan ollut masentunut. Sen takia varmastikin kirjassa on masentuneisuutta mittaava BDI-testi ruodittuna sekä vinkkejä, kuinka läheisen masennukseen tulisi suhtautua. Saastamoisen tarinassa huomaa paljon suomalaista sisua, jossa selvitä yritetään vaikka sitten pää kainalossa.

Jollet lue tätä kirjaa, kuuntele edes podcastit. Ne ovat sen verran lyhkäisiä, että ne jaksaa kuunnella vaikkapa putkeen.

Kuuntele Depressiopäiväkirjat podcastit Areenasta.

Emmi Nieminen & Johanna Vehkoo: Vihan ja inhon internet

vihan-ja-inhon-internet

Alunperin kuulin tästä teoksesta twitterissä. Muutama twitter-tuttuni on mainittu tässä kirjassa, joten kiinnostuin. Olen aiemmin lukenut hiukan Joe Saccon sarjakuvajournalismia. Niemisen ja Vehkoon kirja on tietääkseni ensimmäinen suomalainen sarjakuvajournalistinen teos.

Twitterissä joutuu välillä blockkaamaan trolleja ja muita häiriköitä. Jotkut joutuvat enemmän häirinnän kohteeksi kuin toiset. Itse olen kerran saanut mailia MV-lehdeltä, mutta onneksi heidän palautettaan ei tullut sen enempää. Joillekin häiriköt perustavat muun muassa valetilejä ja uhkaavat internetin ulkopuolella selvittämällä yhteystiedot. Kunnollista lainsäädäntöä ei ole vihapuheelle. Jos joku ”toivoo, että toinen raiskataan kuoliaaksi” ei tappouhkausta pakosta tutkita tarpeeksi.

vihaninhoninternet_juliste_144dpi_rgb

Vihan ja inhon internet on iso kirja kooltaan ja aiheeltaan. Tiputin kirjan kertaalleen kädestä ja kynsi katkesi kirjan osuessa siihen. Pidän Niemisen ilmavasta taiteesta ja Vehkoon perinpohjaisesta tutkivasta journalismista. Kirja ei ole pelkkää tarinaa uhreista, vaan se yrittää ymmärtää myös syyllisiä. Ikävä kyllä esiin nousevat syrjäytyminen ja naisviha.

Moni vihapuhetta ja uhkauksia syytävä perustelee puheitaan sananvapaudella. Viime vuosina on Yhdysvalloissa piilouduttu juuri sananvapauden taakse, kun suusta pomppii sammakoita. Niin täälläkin nykyään. Kuitenkin uhkailu ja vihapuhe saavat kohteensa pelkäämään hyvinvointinsa puolesta. Onneksi on Niemisen ja Vehkoon kirja tekee tätä ilmiötä näkyväksi.

 

Paperi T: Post alfa

IMG_20161001_133136.jpg

Pojatkin lukee-kampanjan myötä päädyin seuraamaan somessa Kalenterikarjua. Siviilielämässään Kalenterikarju toimii Kosmos kustantamon viestintävastaavana, joten ehkä juuri siitä syystä tuntui, että Paperi T:n runokirjaa hypetettiin silmissäni.

Kävin kurkkaamassa Turun kirjamessujen ensimmäisenä päivänä Rosebudin pöydässä ko. kirjaa, mutta 25€ runokirjasta, josta en ollut ihan varma tuntui suolaiselta. Illalla Internet kertoi painoksen olevan loppuunmyyty. Seuraavana päivänä lampsinkin ensimmäiseksi hakemaan ko. kirjan ja tsekkasin sunnuntaina messuista väsyneenä kirjan.

Kirjan ilmestyttä Twitterfeedini täytti myös hashtag teeomapapruruno. Lisää siitä tästä Nyt-liitteen jutusta.

Tätä runokirjaa painaessa ei ole säästelty painomustetta, sillä koko opus on valkoista mustalla. Isoja kirjaimia ja välimerkkejä ei ole ja kansilaipioin esittelytekstin paikalla on pitkän pitkän virke täynnä ajatuksen virtaa.

 

kun saan unen päästä kiinni

puristan

kunnes se muuttuu siniseksi

 

Kirjassa on paljon myös ajankuvaa: asioita ja sanoja, jotka eivät ehkä aukea myöhemmin. Sen takia uskoisinkin tämän  runokirjan olevan sopiva esine aikakapseliin kuvastamaan tätä aikaa.

Ja kyllä! Myös SE nenäkakkaruno löytyy. En kopioi sitä tähän vaan saatte itse etsiä kirjan käteenne ja kokea sen!

Mutta kaiken kaikkiaan. Kaikesta hypestä huolimatta, nautin tästä runokirjasta ja palaan siihen vielä uudelleen.