Edgar Rice Burroughs: Apinoiden Tarzan

tarzan.jpg

Alunperin olin aikonut lukea kirjabloggaajien klassikkohaastetta varten James Joycen Odysseian. Sitten kokeilin jo Juhani Ahon Rautatietä käsissäni. Jostain kuitenkin sain päähäni, että minun olisi PAKKO lukea Tarzan. Ja onhan se klassikko.

Tarzan on tullut tutuksi alkuperäisiä kirjoja lukemattomillekin populaarikulttuurista. En muista olenko nähnyt muita Tarzan-elokuvia kuin vuonna 1999 ilmestyneen Disneyn piirroselokuvan. Hahmo oli kuitenkin tuttu jo ennen tuota.  Mikäli sinua kiinnostaa enemmänkin Tarzan, lue toki tämä wikipedia-artikkeli.

Koska kirja on alunperin julkaistu vuonna 1912, on hyvä lukea kirjaa huomioiden tuon ajankuva. Imperialismi oli voimissaan ja ensimmäinen maailmansota teki vasta tuloaan. Usko valkoisen länsimaisen miehen ylivoimaan oli järkkymätön. Se näkyy myös tässä kirjassa.

Tarina alkaa selityksellä siitä, että kertomus on toisen käden tietoa. Kertoja ei itsekään ole varma tarinan todenperäisyydestä ja listaakin ensimmäisessä luvussa faktoja, jotka tiedetään varmasti. Ainakin sen perusteella, mitä olen tuon ajan kirjallisuutta lukenut, ei ole suinkaan tavatonta, että tarina etäännytetään tekemällä siitä huhua. Tarina ei kuitenkaan tee täyttä ympyrää viittaamalla kertojaan uudelleen kirjan lopussa.

Toisin kuin odotin, ei Tarzania tavatakaan ennen kuin vasta neljännessä luvussa. Ensimmäiset luvut keskitytään Tarzanin vanhempiin ja siihen, kuinka he päätyivät Afrikkaan oman onnensa nojaan.

Kun kuvataan Tarzanin adoptoivaa Kala-apinaa, kiinnitetään huomiota hänen kallonsa muotoon. Toisin kuin muilla lauman apinoilla sen kallon muodosta näki sen empaattisuuden ja hyväntahtoisuuden. Tuohon aikaan kallon mittaus oli tosissaan oleva tieteenlaji. Kallojen muotoa vertailemalla haluttiin todistaa eri ihmistyyppien eroja. Kallon muodosta näki monien mielestä ihmisen luonteen. Lue lisää aiheesta täältä.

Tarzan erottuu kasvaessaan muista apinoista. Hän ei ole yhtä ketterä eikä vahva ja nähdessään heijastuksensa lammesta, hän kokee itsensä itsensä muita rumemmaksi erilaisuutensa vuoksi.

Vuosien kuluttua hän kuitenkin eksyy edesmenneen isänsä rakentamaan mökkiin, josta hänet löydettiin. Hänessä herää kiinnostus tutkia mökkiin jääneitä tavaroita. Kiinnostuttuaan kirjoista hän opettelee lukemaan. Kirjojen kautta hän oppii olevansa ihminen.

Sen lisäksi, että kirjassa tehdään eroa apinoiden ja ihmisten välillä, tehdään eroa myös mustien ja valkoisten, naisten ja miesten ja eri luokkien välillä. Mustien alkuasukkaiden muutettua Tarzanin viidakkoon, heitä kuvaillaan alkukantaisiksi ja jopa viidakossa kasvanut Tarzan tekee heistä pilaa.

Janen tultua kuvioihin, Tarzan tietenkin rakastuu päätä pahkaa häneen. Hänelle tulee luontainen halu suojella häntä. Tästä voidaan lukea selkeä ero tuon ajan naisten ja miesten rooleissa. Jane osaa kyllä olla mustaan palvelijattareensa verrattuna reipas, mutta hänelläkin on taipumusta pyörtyä tiukan paikan tullen. Hyvin kuvaavaa on Janen isän toteamus: ”Älä sinä sillä vaivaa kaunista päätäsi.” Naisten ei kuulu ajatella vaan heidän kuuluu olla ihailtavana ja suojeltavana.

Tarzanin kykyä oppia nopeasti perustellaan useaan otteeseen hänen ylhäisellä syntyperällään. Siinä missä työläisiksi luettavat kirjan hahmot esitetään hölmöinä, on Tarzan syntyjään neuvokas ja älykäs. Syntyperä tekee hänestä myös oikeamielisen johtajan ja korkean moralistin.

Vaikka kirjassa on heikkoutensa, varsinkin tästä ajasta katsottuna, on se kelpo seikkailu. Yllätykseksi totesin viimeisen sivun jälkeen haluavani lukea lisää.

Kirjabloggaajien viidennen klassikkohaasteen koontia voit lukea täältä.

 

Karl Ove Knausgård: Syksy

syksy.jpg

Alkaa olla jo vitsi, että Image-lehden joka numerossa mainitaan Knasu eli Karl Ove Knausgård, joka tuli Suomessakin tutuksi viimeistään hypetetyn autofiktiivisen Taisteluni-sarjan myötä. Sarjan ensimmäinen osa on odottanut minua pitkään hyllyssä. Vuodenaika-sarjan alettua koin kuitenkin helpommaksi aloittaa Knasuun tutustumiseen tästä.

Knasu kirjoittaa kirjeitä syntymättömälle tyttäreilleen ja kertoo asioita yksinkertaisista asioista elämässä. Osa kuvauksista on toteavia, osa huvittaa minua. Riemastuttavimpia kappaleita olivat mielestäni muun muassa häpyhuulet, sormet, mäyrät ja napit. Kaikkein eniten hajosin puhelimet-kappaleeseen, jossa kirjoittaja selitti seikkaperäisesti lankapuhelimen toimintaa. Aloin pohtia, miten tällä vuosituhannella syntyneet voivat ymmärtää lankapuhelimen jolleivat ole kokeneet sitä. Samoin olemme surkutelleet puolisomme kanssa, että mikäli hankimme jälkikasvua, ei tämä todennäköisesti ymmärrä Spedeä.

Rakastan rakastan rakastan kirjan kantta. Oli tietenkin pakko vilkaista muiden maiden painosten kansia. Mielestäni suomen kansi on kyllä kaikkein kaunein vangitessaan syksyn kauneuden.

En malta odottaa, et saan sarjan seuraavan osan käsiini!

Roxane Gay: Bad feminist

IMG_20170614_214818

Poikkeuksellisesti aloitan bloggauksen asiaan liittyvällä kuvalla. Jokin aika sitten Areena/Fem esitti vuonna 1968 valmistuneen Barbarella-elokuvan. Itse olen nähnyt elokuvan lukemattomia kertoja ja näytän sen aina uusille ihmisille tilaisuuden tullen. Harmikseni Imdb:n tähtien mukaan elokuva on vain 5,9 tähden arvoinen. Kun Hesarissa oli kyseisen elokuvan arvio, korjasin tähdet. Julkaisin kuvan instassa, jolloin sain kommentin, jossa ihmeteltiin, miten feministi voi tykätä elokuvasta, joka on miesten tekemä elokuva miehille.

Keskutelimme tästä Facebookin Geek Girls Unite (Finland)-ryhmässä, jossa sain paljon sympatiaa. En ole ainoa, joka näkee Barbarellan itsenäisenä naisena, joka nauttii muodista ja seksistä. Sen sijaan, että hän olisi objekti hän taistelee tarinan läpi ja mielestäni myös kehittyy hahmona.

Näissä tunnelmissa avasin Roxane Gayn Bad Feminist-esseekokoelman. Olen kuullut pitkään jämähtäneitä käsityksiä siitä, saako feministi meikata, tuoda feminiinejä piirteitään esiin tai haluta olla kotiäiti. Samoin Gay pohtii, onko hän huono feministi pitäessään naisia halventavasta rap-musiikista, jossa on kuitenkin hyvä biitti.

Tehdäänpä se nyt selväksi: feministi antaa meille luvan olla sellaisia kuin haluamme: feminiinejä, maskuliinisia, angrogyynejä, antaa meidän seurata omia polkujamme ja taistella oikeuksiemme puolesta. Aivan kuten esimerkiksi muslimeita tai keskustan kannattajia, meitä on moneen junaan eikä feministejä ole kahta samanlaista.

Kirjan suomalaisen laitoksen esipuheen ovat kirjoittaneet Ruskeat tytöt-blogistaan, -verkkojulkaisustaan ja –kirjastaan tuttu Koko Hubara ja toimittaja Anu Partanen. He ovat myös suomentaneet kirjan esseet ja poistaneet siitä esseet, jotka avautuvat enemmän amerikallaisille.

Bad Feminist on loistava kokonaisuus eri pituisia esseitä maailmasta feminististen lasien läpi. Kuten aiemmin lukemani Hubaran kirja, se on ei-valkoisen kirjoittama, joka tuo siihen omanlaisensa mausteen. Toisin kuin Hubaran teos, ei Gay kuitenkaan ole kirjoittanut kirjaa pelkästään ei-valkoisille. Hän katsoo maailmaa myös korkeasti koulutetun ei-valkoisen naisen näkökulmasta, varsinkin huomatessaan olevansa harvoja kaltaisiaan luentosalissa.

Kirja on jaettu osiin Minä, Sukupuoli ja seksuaalisuus, Rotu ja viihde, Politiikka, sukupuoli ja rotu sekä takaisin minuun. Gay huomioi esimerkiksi viihteen kuvaa ei-valkoisista, Twitterin voimaa, johon nykyjournalistit eivät enää vastaa ja seksuaalista kielenkäyttöä.

Tämä on taas niitä kirjoja, joita suosittelen kaikille. Itselleni se avasi muun muassa näkemään mustien ongelmallisen kuvaamisen viihdemaailmassa.

Koko Hubara: Ruskeat tytöt

Ruskeat_Tytot-768x1107

Muutama vuosi sitten kuplassani kohistiin: ”Oletko lukenut, mitä Koko Hubara on kirjoittanut?” Hubara oli aloittanut Ruskeat tytöt-blogin, joka oli hänen, suomalaisen jemeniläistaustaisen kirjoituskokoelma, muille itsensä ruskeaksi tytöksi kokeville. Sittemmin Hubara on perustanut Ruskeat tytöt-verkkomedian ja koonnut bloginsa tekstejä esseekokoelmaksi, jonka nyt luin.

Aluksi Hubara määrittelee ruskean tytön: ei-valkoinen tytöksi itsensä kokeva ihminen. Ongelmana on, että Suomessa kasvaneella Hubara ei ole nähnyt samaistuttavia henkilöitä mediassa. Yksi kirjoituksista koskee hänen rakkauttaan hiphop-musiikkiin, vaikkakin hiphopin naiskuva on ongelmallinen.

Nykyään ei Suomessa voi kutsua ei-valkoisia ihmisiä maahanmuuttajiksi. Nykyään ei voi tietää, onko henkilö syntynyt Suomessa ja mikä hänen kokemuksensa hänen kotimaastaan on. Hubaran juuret ovat Jemenissä, mutta hän toteaa, että sen lisäksi ettei ole koskaan käynyt siellä, ovat hänen tietonsa maasta hatarat.

Luin tämän kirjan suuren uteliaisuuden vallassa. Monessa kohtaa Hubara puhuttelee lukijaa ”Sinä ruskea tyttö”, jolloin tiedän, ettei tämä ole minun kirjani. Sain pienen kurkistusikkunan siihen, miltä ruskeista tytöistä tuntuu jokapäiväisessä elämässä Suomessa ja haluan tätä lisää.

Mia Malmi (toim.): Hullu akka!

hulluakka_0.jpg

Tämä kirja osui silmiini etsiessäni kirjoja, joihin Rosa Meriläinen olisi kontribuoinut jotenkin.  Vuonna 2010 ilmestyneen kirjoituskokoelman tarkoituksena on herätellä ajatuksia feminismiin ja naiseuteen liittyen.

Osa teksteistä sai minut nyökkäilemään raivokkaasti, osa nostatti verenpainetta ja sai savun nousemaan korvistani. Kirja on jaettu kolmeen osaan, jotka koskettavat kukin eri naiseuden osaaluetta: tyttönä ja naisena, äitinä ja raivona.  Olisin odottanut enemmän eri aiheita, mutta mennään nyt tällä.

Ilahduttavaa oli, että kirjoittajia oli valittu sekä miehiä että naisia. Harmittavan moni työskenteli kuitenkin median tai taiteen parissa. Olisi ollut mukava saada kuuluviin muidenkin ääntä esimerkiksi poliitikon, yhdistyksessä toimivan (esim. marttaliitto) tai vaikkapa entisen Lotan haastattelu.

Tämä kirja vaatisi lukukohtaista ruotimista. Mutta totean kuitenkin, että lähinnä minua ärsytti useammassa luvussa nouseva sukupuolten binäärisyys ja/tai kategorisointi. Voi myös olla, että osa kategorisoinnista oli heitetty vitsinä, mutta minä taidankin olla tälläinen hapan feministi, jota ei naurata.