Erkka Mykkänen (toim.): Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista.

Jatkuu07118.jpg

Luin aikana pian Toinen tuntematon-kokoelman jälkeen Jatkuu!- novellikokoelman. Pakostakin jäin vertailemaan kokoelmien eroja. Siinä missä Toinen tuntematon keskittyy ammentamaan Tuntemattomasta sotilaasta, on Jatkuu! ottanut kohteekseen useampia suomalaisia klassikoita.

Verrattuna Toiseen tuntemattomaan Jatkuu!-teoksen eduksi on nähtävä kirjoittajien esittely tekstien alussa. Jokainen kirjoittaja valoittaa suhdettaan valitsemaansa klassikkoon, joka syventää lukukokemusta.

Varmastikin olisin saanut enemmän irti teoksesta, mikäli olisin lukenut aiemmin lähtökohtana toimineet klassikot. Nyt kirjan tekstit näyttäytyivät minulle itsenäisinä teoksina, joiden viiittauksia en ymmärtänyt. Tosin mielenkiintoinen tulkinta sai minut kiinnostumaan useammastakin klassikosta. Mikäli tälläinen antologia saa edes yhden tarttumaan alkuperäiseen klassikkoon, on se mielestäni tehnyt tehtävänsä ja onnistunut.

Pakko vielä mainita, että kirja on tehty erityisen käsiin hyvälle tuntuvasta materiaalista. Sellaisesta, jota bibliofiili tykkää silitellä ja haistella.

Mainokset

Tuomas Marjamäki: Spede, nimittäin

spede_nimittain_web.jpg

Olen syvästi huolissani vuosituhannen jälkeen syntyneistä suomalaisista. Itse kasvoin nauraen Uuno-elokuville ja katsellen Speden Spelejä, nykylapset eivät pääse varmastikaan kärryille Speden huumorista.

Luettuani Tuomas Marjamäen perusteellisen Spede-elämänkerran opin paljon lisää Pertti Pasasesta. Sen lisäksi, että hän teki useita elokuvia, sketisiviihdeohjelmia ja kisaili televisiossa, oli hän myös aikaansaavaa keksijä ja ennätti pitää hetken ravintolatoimintaakin. Spedeen on yhdistetty naiskauneus ja sen osan hänen elämästään Marjamäki kirjoittaa repostelematta.

Vaikka Spede oli ruudun takana huuliveikko, ei pidemmän päälle julkisuus häntä kiinnostanut. Muun muassa spelejä katsoessa saattoi huomata, ettei Spede pitänyt häviämisestä. Hän oli ystävilleen hyvää pataa, mutta saattoi omia muiden ideoita tai suuttua vuosiksi. Esimerkiksi Uuno Turhapurojen  ja Vääpeli Körmyn ohjaajana tunnetuksi tulleen Ere Kokkosen kanssa Spede saattoi olla välillä vuosiakin riidoissa.

Kirjan ratkaisu lajitella luvut sekä kronologisesti että temaattisesti on mielenkiintoinen ratkaisu. Onneksi sivun yläreunaan on luvun nimen lisäksi painettu käsiteltävät vuodet, niin lukija ei tipu kartalta. Vaikka teksti on helppolukuista, on Speden tahti ollut aikanaan niin hengästyttävää, että lukiessa alkaa hengästyttää.

Marjamäeltä on ilmestynyt myös elämänkerta Speden sidekickkinä toimineesta Simo Salmisesta, jonka arvostelen piakkoin. Voisi luulla, ettei kahta ilman kolmatta eli odottelen Marjamäeltä kirjaa Vesa-Matti Loirista.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

mielensapahoittajan-suomi.jpg

Tuomas Kyrö iski kultasuoneen keksiessään Mielensäpahoittaja-hahmon. Laskujeni mukaan Mielensäpahoittajan Suomi on seitsemäs kirja sarjassaan.

Idea on varmaan tunnettu, mutta kerrataan silti: Sysi-Suomessa asuu rintamamiestalossaan vanhempi mies, joka pahoittaa mielensä erilaisista asioista. Kyseessä on karikatyyri niistä vanhan kansan joukoista, jotka hiihtivät kesät talvet kouluun ja selvisivät kaikesta sisulla. Ja heidän tulee valistaa näitä nykyisiä pullamössösukupolvia.

Seitsemännessä Mielensäpahoittaja-kirjassa päähenkilön luona on käymässä lapsenlapsi, joka lukee ylioppilaskirjoituksiin. Mielensäpahoittaja muistelee Likan apuna Suomen sataa vuotta ja sitoo tapahtumat omaan elämäänsä, vaikkei olekaan kaikkien niiden vuosien aikana elänyt.

Pelkkää hekotusta kirja ei ole. Ensimmäisessä kirjassa selvisi, että päähenkilön rouva on muistisairaiden osastolla eikä tunnista enää miestään. Se on tuonut omanlaisensa surullisen vireen jokaisen kirjaan. On pitänyt opetella selviämään ilman toista niin kodinhoidollisesti kuin muutenkin.

Kultasuoni tosiaan. Äitini luki kirjan jälkeeni ja hekotti ääneen Kyrön oivalluksille.

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat

depressiopaivakirjat.jpg

Anni Saastamoinen aka Saastis on minulle tuttu Twitteristä, jossa hän ihkuttaa norppia ja opettaa kansalle savoa. Kesällä häneltä ilmestyi Ylen Areenaan Depressiopäiväkirjat-podcast. Kuuntelin sen tuoreeltaan läpi. Saastamoinen toimii hyvin sukupolveni äänenä ravisuttamassa normeja ja riisumassa mielenterveysongelmien stigmoja.

Siinä missä podcastit olivat samaistuttavaa kuunneltavaa Turun kirjamessujen aikaan ilmestynyt Depressiopäiväkirjat-kirja ravisteli eri tavalla. Vaikka siinäkin kuvattiin sitä, kuinka masennus vie värit maailmasta, jäi minulle mieleen siitä vihaisuus. Masennus voi ilmentyä myös ärtyneisyytenä. Olen itsekin ollut moneen kertaan vihainen järjestelmälle. Niin paljon masentuneen oletetaan jaksavan sukkuloida byrokratian viidakossa saadakseen itselleen hoitoa.

Yritin kuvitella kirjaa sellaisen kouraan, joka ei ole koskaan ollut masentunut. Sen takia varmastikin kirjassa on masentuneisuutta mittaava BDI-testi ruodittuna sekä vinkkejä, kuinka läheisen masennukseen tulisi suhtautua. Saastamoisen tarinassa huomaa paljon suomalaista sisua, jossa selvitä yritetään vaikka sitten pää kainalossa.

Jollet lue tätä kirjaa, kuuntele edes podcastit. Ne ovat sen verran lyhkäisiä, että ne jaksaa kuunnella vaikkapa putkeen.

Kuuntele Depressiopäiväkirjat podcastit Areenasta.

Eve Hietamies: Hammaskeiju

hammaskeiju

Tätä on odotettu. Eve Hietamiehen Hammaskeiju ilmestyi jo keväällä. Ahmittuani aiemmat osat Yösyötön ja Tarhapäivän, varasin kolmannen osan Antti ja Paavo Pasasen seikkailuja. Elokuussa ollessani Iisalmessa luin osan kirjaa paikallisesta kirjastosta lainaamaani kappaletta. Kirja jäi kesken ja viimein saadessani kirjan noin viikko sitten Turun kirjastosta sain lukea kirjan uudelleen alusta alkaen. Uudelleen lukeminen ei haitannut yhtään, sillä Pasasten seikkailuja on ilo lukea ja teksti vie mukanaan.

Ensimmäisessä kirjassa Paavo oli vastasyntynyt, toisessa tarhaikäinen ja kolmannessa meni jo kouluun. Isä-Antti manailee ekaluokkalaisen koulupäivän pituutta. Miksi keväällä eskarilaisen ei oletettu osaavan läheskään niin paljoa kuin syksyllä koululaisen?

Kommelluksien lisäksi kirjassa on myös vakavampia aiheita. Edellisessä kirjassa raitiovaunun alle jäänyt Enni ei meinaa suostua leuan korjausleikkaukseen ja Antin kehitysvammainen veli on tulossa isäksi.

Ikävä kyllä tässä kirjassa vauhti alkaa hyytyä loppua kohti. Matka on silti onnistunut. Tämä kuuluu ehdottomasti niihin kirjoihin, jotka haluaa lukea nopeasti loppuun, muttei halua loppuvan.

Toinen tuntematon

toinen-tuntematon

WSOY ja viestintätoimisto Ellun kanat tekivät Suomi100-teon ja kutsuivat joukon kirjailijoita kirjoittamaan lihaa luiden ympärille Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa mainituille naisille. Syntyi 22 kirjailijan kynäilemä kudelma vahvoista naisista sodan melskeessä.

Ikäväkseni kirjan luettuani luin myös Parnasso-lehdessä olleen arvostelun. Julia Pajusen arvostelu on niin tarkka, etten usko itse saamaan yhtä monitahoista tulkintaa puristettua itsestäni. Pajunen huomauttaa muun muassa, että vaikka kirja haluaakin tuoda Linnan teokseen naisnäkökulmaa, ei se läpäisisi Bechdelin testiä. Jokaisessa tarinassa naiset puhuvat, ajattelevat tai toimivat mielesssään sukulainen, rakastettu tai joku muu sodan keskellä. Tuntuu kuin naisten toimintaa rytmittäisi suhde tuohon sotaan hukkuneeseen mieheen.

Pian novelleja lukiessa oppii pastorin käynnin tarkoittavan läheisen kaatumista. Joiltain osin novellit toistavat itseään, vaikka läheisen kaipaus ja ikävöinti olivat varmastikin monilla päällimmäisinä tunteina sodan aikaan.

Pajusen mielestä kaikkein rohkein avaus on Hanna Weseliuksen kaksiosainen novelli, jonka kuvaukseen on otettu mukaan lapsenlapsen kuvaus nykyhetkessä. Tunnen itseni tyhmäksi, sillä en tajunnut novellin ideaa ennen kuin luin Pajusen kiitokset siitä.

pov_token_200px

Tämä novellikokoelma sopii novellihaasteennovellihaasteen näkökulma-kohtaan, sillä se tuo uutta näkökulmaa Tuntemattoman sotilaan tarkasteluun. Aina suhde Linnan hahmoihin ei ole positiivinen. Muun muassa Katja Kettu kuvaa novellissaan tapahtumia valloitettujen näkökulmasta.

Haluaisinkin nähdä tämän teoksen oheislukemisena kouluissa alkuperäisen Tuntematton sotilaan ohella.

Maikki Harjanne: Ilmaiset monot

IMG_20171225_112047.jpg

Tänä vuonna sain joululahjaksi kaksi kirjaa, joista toisen luin melkein samantien. Muun muassa Minttu-kirjoistaan tuttu Maikki Harjanteen omaelämänkerrallinen Ilmaiset monot on kevyt joulun välipalakirja, jonka ahmaisi nopeaan.

bty

Kirjan kuvitus on tuttua Harjanteen tyyliä. Tarinat ovat koko elämän pituudelta kaivettuja sattumuksia. Tyyliltään ne tuovat mieleeni Kaisa Haatasen Meikkipussin pohjalta– ja Ylipainolisämaksu-kirjat, vaikkakin Haastasen kirjat ovatkin fiktiota.

Ystäväni oli löytänyt tämän kirjan kirjaston poistomyynnistä ja oli kirjoittanut omistuskirjoitukseen: ”jotenkin tuli mieleen, että tämä kirja kuuluu sinulle”. Totta tosiaan mielihyvin otan tämän kotikirjastooni ja luen kerran jos toisenkin.