Mariela Sarkima: Make up bible

Viime aikoina minulle on syntynyt halu opetella uudelleen meikkaamaan. Onneksi Youtube ja Instagram ovat täynnä tutorialeja. Harjoittelun lisäksi minulle suositeltiin myös kasvonpiirteisiin ynnä muihin lainalaisuuksiin perehtymistä.

Löysin onnekseni kirjahyllystäni vuonna 2012 ilmestyneen suomalaisen Make up Biblen. Kuvat eivät tunnu liikaa vanhentuneilta, mutta instan ja youtuben perusteella markkinoille on tullut paljon voiteita ja muita meikkituotteita, jotka pitäisi hallita.

Make up Bible on perusteellinen. Se käy läpi yksitellen kasvot, pohjan, posket, silmät, kulmat, huulet, kynnet sekä muutamia muita yksityiskohtia kuten hää- tai työmeikin. Se antaa vinkkejä, miten meikata eri muotoiset kasvot ja eriväriset silmät.

Meikkausohjeaukeamien ohessa on KÄÄK-laatikko, jossa on sama meikki virheellisesti tehtynä. Sudenkuopat olisi helpompi tunnistaa, mikäli mallit eivät ilmehtisi niin voimakkaasti kuvissa.

Kaiken kaikkiaan kirja on hyvä perusteos meikkaamaan harjoittelevalle. Yksi parhaista neuvoista, joita sain Twitterissä on kuitenkin: ”meikkaaminen on taidetta, ei tiedettä.”

Mainokset

Janne Kukkone: Voro

Työkaverini suositteli Voro-sarjakuvaa. Hän oli syventynyt jo kahden osan verran ilmestyneeseen sarjakuvaan unohtaen ympäröivän maailman. Tilasinkin sitten molemmat osat vahvan suosituksen saanutta Voroa.

Lilja on kymmenenvuotias voro, jonka mentorina toimii Seamus-vanhus. Kaupungissa on myös varkaiden kilta, jolle Seamus ja Lilja ovat periaatteessa tilivelvollisia. Lilja päätyy vohkimaan uurnan, josta löytyy salaperäinen avain. Muita aivaimia jahdetessa Lilja päätyy suureen seikkailuun. Liljan tunnuslause tuntuukin olevan vaikeuksiin joutuessa: ”Voi räkä.”

Vaikka hahmoja ei olekaan piirretty realistisiksi, herää Voron maailma henkiin Kukkosen pieteetillä piirretyssä taustassa. Tuntuu kuin taustallakin toljaileville hahmoillekin olisi kirjoitettu taustatarina.

Ja tottahan tarina imi mukanaan. Valtakunnassa tapahtuu suuria, armeijat marssivat ja Lilja ja Seamus sotkeutuvat suuriin tapahtumiin, vaikka koittavatkin pysyä poissa jaloista.

Luin paksut sarjakuvat saman viikonlopun aikana. 5/5 vahva suositus.

Voro voitti myös vuonna 2016 Sarjakuva-Finlandia. Tässä Aamulehden juttu siitä. Teos on myyty myöhemmin muun muassa Ranskaan, Italiaan ja Yhdysvaltoihin.

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata

Se, että kirja on ohut, ei tarkoita, että se olisi kevyt. Märta Tikkasen 1970-luvulla ilmestynyt Miestä ei voi raiskata on vain 144 sivuinen, mutta sitäkin raskaampaa luettavaa.

Kirjan juoni on yksinkertainen. Tova raiskataan ja hän alkaa punoa kostoa. Hän aikoo raiskata raiskaajansa. Soittaessaan lakimiehelleen ja kysyessään mahdollisesta tuomiosta, hänelle nauretaan: ”Miestä ei voi raiskata!”

Tätä kirjaa pitäisi lukea muistaen, milloin se on kirjoitettu. En ole lukenut paljoa aikakauden kirjoja, mutta naisten erilainen kohtelu paistaa läpi. Haluaisin sanoa, että ajat ovat muuttuneet, mutta yhäkin on vähättely ja tytöttely naisten vaivana.

Tämä kirja ei ole kassikirja, jota voi lukea odotushuoneissa ja busseissa, kuten halusin uskoa. Tämä vaatii sulattelua.

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide

Kävin muutama viikko sitten HAMissa Ellen Thesleff-näyttelyssä, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Olin aiemmin lukenut Thesleffistä Hesarin kuukausiliitteestä. Niinpä hain kirjastosta Hanna-Reetta Schreckin Thesleff-kirjan. Schreck tekee väitöskirjaa Thesleffiin liittyen ja on perehtynyt hänen kirjeenvaihtoonsa, joten asiantuntemusta kyllä löytyy.

Jokaisen luvun avaa taideanalyysi. Kirjassa on myös useita värikuvia Thesleffin teoksista, vaikkakin ne pääsevät oikeuksiinsa vasta livenä nähtynä. Oli miten oli, taideanalyysit tuovat Thesleffin työt lähemmäksi ja nostavat hänen ammattitaitonsa esiin.’

Ellen Thesleff syntyi 1865 suomenruotsalaiseen perheeseen. Ajalleen erikoista oli, että hänen perheensä kannusti häntä pyrkimyksissä ruveta ammattitaiteilijaksi. Tuohon aikaan säätyläismiehet tekivät nk. grand tourin Euroopassa nähdäkseen maailmaa ja sivistääkseen itseään. Kertookin paljon Thesleffin perheestä, että isä vei 17-vuotiaan Ellenin grand tourille.

Ellen matkusti paljon ja oli oikea kosmopoliitti. Siinä missä Suomessa jämähdettiin kansallisromanttiseen taiteeseen, matkasi Ellen eteenpäin ja haisteli uusia tuulia Euroopassa. Erityisen tärkeä kohde hänelle oli Italian Firenze ja Muroleen kesäkoti Suomessa.

Naiseus ja ruotsinkielisyys toivat omat haasteensa Ellen Thesleffille. Monesti hänen taidettaan selitettiin naiseuden kautta ja usein suomenkielinen krittiikki oli kovempaa kuin ruotsinkielinen. Voidaan vain arvailla, miten Thesleff olisi otettu vastaan, mikäli hänen näyttelynsä olisi matkannut Amerikkaan.

Ellen Thesleff-näyttely HAMissa 26.1.2020 saakka.

Pauliina Littorin & Antti Marttinen: Kolme punaista rubiinia

Sain pyytämättä Aula & co-kustantamolta tämän kirjan ennakkokappaleen postissa. Mikäs siinä nopealukuinen kirja sopi välipalakirjaksi. Ilmeisesti kustantamo pumppaa tämän kirjan markkinointiin erityisesti paukkuja – olihan se syyskataloginkin kannessa. Kirjan takakannessa hehkutetaan: ”Nordic sunshine on uusi nordic noir”. Olisikohan kirjan julkaisutilaisuudessa selitetty tarkemmin tätä termiä.

Leo Lennox lähtee skottilaisesta sukulinnastaan Suomeen isänsä hämärää kuolemaa selvittämään. Mysteerikuolema unohtuu, kun Leo ottaa isältään jääneen liikehuoneiston haltuunsa ja alkaa pyörittää siinä pop-kulttuurin keräilyyn erikoistunutta liikettä. Kun vielä soppaan lisätään taiderikolliset, liivijengi ja kidnauppaus, on kirjassa vauhtia jo vaikka muille jakaa.

Luvut alkoivat päivämäärällä ja tapahtumapaikalla. Tosin tapahtumapaikan mainitseminen oli mielestäni turhaa, kun itse en ainakaan tiedä mainittuja Helsingin katuja. Kesken luvun saatettiin siirtyä ilman varoitusta Norjaan, joka sekoitti hiukan lukemista.

Toinen ärsyttävä asia kirjassa oli päähenkilö Leo. Hän vaikutti mielestäni suorastaan epämielyttävältä henkilöltä. Naisasioissakaan hän ei tajunnut antaa periksi, vaikka olisi pakit tulossa.

Kirja oli periaatteessa kuin dekkari kaikkine rikosvyyhteineen, mutta ei sittenkään, sillä päähenkilöä ei tuntunut kiinnostavan rikosten selvittäminen. Tätä ei kuitenkaan suosittelisi lällärikirjojen ystävälle, sen verran väkivaltaa tässä on.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Koska Tuntematon sotilas oli niin sujuva lukuinen edelliseen klassikkohaasteeseen, päätin pureutua kesän aikana Täällä Pohjantähden alla-trilogiaan. Koska omistin Pohjantähdestä Suomi 100 vuotta-yhteisniteen, oli sivuja miltei 1200, eikä lukeminen rennosti selällään onnistunut. Sainkin aseteltua itseni lukunurkkauksen nojatuoliin tyynyjen avulla niin, että lukeminen onnistui kivuttomasti.

”Alussa oli suo, kuokka ja Jussi”, alkaa Täällä Pohjantähden alla-teos. Jussi kaivaa suon ylös, tekee peltoa ja rakentaa torpan. Vanhan kirkkoherran kanssa on suullinen torpankontrahti, mutta kirkkoherran kuoltua uusi kiristää ehtoja ja lopulta vie osan maista. Jussi nielee kiukkunsa ja tekee töitä. Katkeruus periytyy kuitenkin lapsille ja kylän työväenyhdistyksen asia alkaa kiinnostaa.

Kirjassa saa hyvän kuvan siitä, millainen oli torppareiden ja muun väestön suhde tilallisiin ja muuhun parempaan väkeen. Vielä Jussin sukupolvi kesti sortoa, mutta hänen lapsensa halusivat nousta barrikadeille. Mukaan mahtuu paljon historian vyörytystä helmikuun manifestista Mäntsälän kapinaan. Juuri siksikin toivoisin, että olisin lukenut tämän teoksen jo lukioikäisenä syventääkseni aikakauden historian tietämystä.

Alunperin en tiennyt kirjasta muuta kuin juuri tuon kuuluisan alkulauseen sekä Akselin ja Elina häävalssin. Katsoin heti kirjan lukemisen päälle Areenasta Edvin Laineen ohjaaman Täällä Pohjantähden alla-filmatisoinnin, joka oli ahdettu kolmeen tuntiin. Filmatisoinnissa tuntui, että tapahtumat juoksutettiin läpi liian nopeaan eikä siinä käsiteltykään kaikkia tapahtumia vaan pitäydyttiin kahdessa ensimmäisessä kirjassa.

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, että luin tämän klassikon. Hidaslukuinen se oli, mutta mieleni ei tehnyt ollenkaan pomppia pätkien yli.

Nura Farah: Aurinkotyttö

Minulla kävi tuuri, kun melkein heti ahmittuani Aavikon tyttäret, törmäsin kirjastossa tänä vuonna julkaistuun uutuuteen.

Khadija on nyt kymmenen lapsen äiti ja hän on alkanut huolehtia lastensa avioitumisesta. Khadijan sijaan tässä kirjassa seurataan hänen vanhinta tytärtään, Shamsua. Shamsu ei haluaisi tyytyä elämään aavikolla vaan haluaisi oppia lukemaan. Isä vaan ei kuitenkaan hyväksy tyttöjen opiskelua.

Siinä missä Aavikon tyttärissä kuvattiin paimentolaiselämää, kurkistetaan Aurinkotytössä myös kaupunkiin. Shamsu joutuu kamppailemaan onnensa vuoksi. Toisin kuin Aavikon tyttäret, ei Aurinkotyttö saa minulta täyttä viittä tähteä. Kirja loppuu mielestäni kuin seinään. Tarinaa olisi pitänyt jatkaa mielestäni vielä muutaman luvun verran.