Anne Mattsson: Tellervo Koivisto

a4dfa7c62501cd77d93ef0b9d01bb6ba

Ilman Manua ei olisi Tellervoa eikä ilman Tellervoa olisi Manua. Toki Tellervo Kankaanpäästä olisi voinut tulla jotain suurta ilman Manuaan, mutta viimeistään tämä kirja sinetöi ajatuksen siitä, miten Koivistojen suhteessä pienellä naljailullaan tuettiin toisiaan. Ilman Manu-ilmiötä tosin Tellervosta ei olisi kirjoitettu elämänkertaa.

Synnyin Mauno Koiviston presidenttikauden aikaan. Lapset eivät pidä muutoksesta. Siksipä saadessani tietää, että Koivisto ei ole ikuisesti presidentti, itkin. Ilmeisesti Koiviston olemuksessa oli jotain rauhoittavaa lamakauden lapsen mielestä.

Mielikuvissani Tellervo on ollut lähinnä Maunon taustajoukoissa ja pitänyt huolta, että kotona ja heidän maaseutukodissaan Tähtelässä voi Mauno rentoutua. Vaikka Tellervo omistautuikin myös kotirouvana toimimiselle, toimi hän myös hetken niin kansanedustajana kuin kunnallisvaltuutettuna. Hän toimi myös toisen aallon feministisessä ryhmässä yhdistys 9:ssä. Tellervo tuli kansalle tutuksi myös Suomen kuvalehdessä vuosien ajan ilmestyneen pakinansa kautta, jossa hän antoi mahdollisuuden kurkistaa pääministerin rouvan arkeen.

Kiinnostuin Tellervon elämänkerrasta myös senkin takia, että hän on puhunut avoimesti masennuksestaan julkisuudessa. Kuitenkaan Mattsonin elämänkerta ei mässäile maan äidin mielenterveysongelmilla vaan nostaa sen esiin varoen yhtenä osana Tellervon elämää.

Mattsson on tehnyt oivan ratkaisun jättämällä lähdetiedot kirjan loppuun. Viitteiden vilinä tekee monesta elämänkerrasta raskaan lukea. Tellervo Koiviston elämänkerta ilmestyi juuri oikeaan aikaan: rouvan muisti ei vielä ollut haastatteluja tehtäessä liian huonossa kunnossa.

Suosittelen kaikille, jotka nauttivat helppolukuisista elämänkerroista.

Mainokset

Joel Lehtonen: Henkien taistelu

IMG_20171015_122846.jpg

Kirjoitin aiemmin juttua Kirjablogistit ja 101 kirjaa-projektiin liittyen Marja-Liisa Vartion Kaikki naiset näkevät unia– kirjasta. Tuolloin koin päähenkilöön, joka oli elämäänsä kyllästynyt kotirouva, samaistumisen vaikeaksi. Ei olisi pitänyt valittaa silloin…

Joel Lehtonen tunnetaan parhaiten hänen 1920 ilmestyneestä Putkinotko-kirjastaan. Opintojeni alussa minulle sanottiin, että kansatieteilijän tulisi lukea kyseinen teos sen maaseudun kuvauksen vuoksi. Lehteiltyäni tiiliskivea, totesin ettei ole minun kirjani.

Luin muutamia vuosia sitten Edward Belamyn vuonna 2000-kirjan. Jostain kumman syystä tämä Lehtosen kirja muistutti tavallaan tuota 1902 julkaistua amerikkalaista opusta. Belamyn kirjassa päähenkilö herää sata vuotta myöhemmin kovin kommunistista utopiaa muistuttavassa ajassa. Suurin osa kirjasta on utopiaan tutustumista.

Henkien taistelussa on pitkälti kyse siitä, millaisena kirjan paholainen esittelee maailman ja eritoten Suomen päähenkilölle. Aivan kuten Belamynkin teoksessa yhteiskuntakritiikki on puettu tarinan asuun. Henkien taistossa näpäytyksiä saa niin suomalainen juomakulttuuri kuin Lapuan liikekkin.

Molemmat kirjat on luettava historia mielessä pitäen. Tuohon aikaa vallitsi tosiaan kiletolaki Suomessa. Päähenkilö Kleophas Leanteri Sampila iloitsee elämästä teoksen alussa Pariisissa, jossa monet tuon ajan suomalaistaiteilijat vierailivat Tulenkantajia myöten.

Henkien taistelu jäi Lehtosen viimeiseksi teokseksi, jollei lasketa hänen postyymeja julkaisujaan. Haluaisin olla sen verran sivistynyt, jotta voisin verrata kyseistä kirjaa muuhun ajan kirjallisuuteen, mutta pettymyksekseni olen lukenut lähinnä uudempaa kirjallisuutta.

Tätä lukiessa lukijalla on oltava motivaatiota, sillä kirja on yli kuusisataa sivua pitkä ja kerrontatyyli kovin erilaista nykyiseen verrattuna.

Lisää Joel Lehtosesta Wikipediasta. 

Kirjan voi lukea sähköisenä Yle tunnusten avulla. Lue lisää täältä.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

taivaslaulu91287.jpg

Mulla oli jo kertaalleen tämä kirja lainassa kirjastosta lukupiiriä varten. Palautin kuitenkin sen, koska en ehtinyt lukea sitä ennen kokoontumista. Onneksi kuitenkin Twitterissä mainittiin, että kannattaa sittenkin lukea tämä. Ja niin minä hain sen uudelleen kirjastosta.

Viime vuosina on nostettu esiin yhä enemmän ihmiskohtaloita, joihin on vaikuttanut uskontojen liian tiukat dogmit. Tämän kirjan keskiössä ovat Aleksi ja Vilja, joiden lestadiolaisperheeseen on syntymässä taas kerran lisää suita ruokittavaksi. Molemmat ovat kasvaneet uskoon, mutta tiukat määäräykset herättävät kysymyksiä. Aleksi pohtii niitä anonyyminä blogissaan ja joutuu muiden kuulusteltavaksi kritiikkinsä takia.

Kirjassa kuljetetaan vuorotellen nykyhetkeä Viljan näkökulmasta, mennyttä Aleksin, blogitekstejä sekä nukkeleikkiä. ”Sit ne menis seuroille ja näkis ne paljon kauniimmat barbit…”. Ihmettelin aluksi nukkeleikin tarpeellisuutta. Sen tarkoituksena oli ilmeisesti päästä enemmän Viljan pään sisälle.

Parhaiten teksti kulki Viljan ja Aleksin kertomuksissa, mutta kaksi muuta tyylilajia iskivät minua joka kerta saapuessaan palleaan. Ne tuntuivat välillä irrallisilta ja niitä lukiessani kaipasin jo takaisin soljuvampaan tekstiin. Blogiteksti-pätkiin on sisällytetty myös tekstien kommentteja, jotka avaavat sitä, kuinka kritiikkiin suhtaudutaan lestadioilaisten kesken.

Vaikka uskontojen uhreja on noussut viime vuosina yhä enemmän esiin tuo kaunokirjallinen teos aiheesta uusia näkökulmia.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

IMG_20171008_150113.jpg
Mutta miksi kannessa on kameleita?

Kaikkein eniten odotin Turun kirjamessuilta lukupiiriä, jota varten luin Kjell Westön uutuuden. Olen aiemmin ollut Helsingin kirjamessujen lukupiireissä ja oletin Turun kirjamessujen lukupiirien toimivan samalla lailla. Mukana oli kääntäjistä koostuva lukupiiri. Aiemmissa lukupiirissä nimetyt bloggaajat tai lukupiiri toimivat keskustelun avaajina. Tällä kertaa yleisö ei saanutkaan osallistua keskusteluun ennen kuin viime minuuteilla.

Koska en saanut pohdintojani kuuluviin, kirjoitan niitä tähän. En katsellut enää messuilla enää paljoa muuta vaan lähinnä esittelin niitä messunyyppäkaverilleni.

Rikinkeltainen taivas seuraa päähenkilöä neljänkymmenen vuoden ajan lapsuudesta keski-ikään. Hän tutustuu lapsena mökkinaapuriinsa ja ystävyys määrittää häntä miltei koko kirjan ajan. Mökki ja mökki… päähenkilön perhe asuu torpassa ja korkeampaan luokkaan kuuluva ystävä huvilassa.

Päähenkilö tuntui olleen enemmän kiintynyt ystävänsä huvilaan kuin isänsä torppaan – ainakin, jos huomioi kuinka kovasti hän järkyttyi huvilan myynnistä. Toisaalta hän oli mukana torpan tyhjennyksessä ja huvila myytiin kuin varkain. Kun huvilan paikalle oli rakennettu lomakylä, hän kävi katsomassa sitä.

Pohdin ääneen ystävälleni tuota paikkaan kiinnittymistä. Hän sanoi, että hän ei olisi pystynyt käydä katsomassa paikkaa jälkeenpäin. Muistutin häntä puretusta osakuntatalosta, jonka tilalle on tulossa kerrostalon parkkipaikka. Joudun kulkemaan sen ohi päivittäin.

Ihmettelin kovin poikien ystävyyttä. Siihen liittyi paljon valta-asetelmia, sosiaalista peliä sekä teini-iässä yhdessä runkkausta. Joko minulla on paremmin valitut ystävät tai sitten minulla on jäänyt jotain oleellista väliin nuoruuden ystävyyteen liittyen. Mainitsin tästä kirjan lukeneelle ystävälleni. Hän ei ollut kuullut moisesta aiemmin. Minä muistelen nähneensä sellaista aiemmin amerikkalaisessa populaarikulttuurissa.

Kirjan osat oli nimetty suhteessa päähenkilöön ja muihin. Ratkaisu korosti yksilön tapaa peilata itseään muihin. Monessa suhteessa kirja muistutti mielestäni Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän- ja Palatkaa perhoset- kirjoja,  joiden päähenkilö ei millään meinannut päästä nuoruudeenrakkaudestaan. Samalla tavoin tämänkin kirjan päähenkilö toisti samoja virheitä jopa ärsyttävyyteen asti.

Kirjan käännekohta oli loppuosassa, kun päähenkilö alkoi epäillä muistojaan. Tämä kertoi minä-kertojan inhimillisyydestään. Hän myönsi kyllä jo alussa alemmuutensa ystäväänsä nähden ja nuoruutensa ilkeyden, mutta vääristynyt muisto häiritsi hänen omakuvaansa.

Lukiessani Turkuun sijoittuvaa kirjallisuutta, esimerkiksi Paha kirja tai Emme usko enää pahaan, saan ylimääräisiä kicksejä pystyessäni sijoittamaan tapahtumat kartalle. Uskon, että helsinkiläisille lukijoille käy samoin Westön kirjoja lukiessa. Toisaalta ei helsinkiläinenkin pystyi nauttimaan lukiessaan kirjoittajan kotiseuturakkaudesta.

Tea Tauriainen: Mad Tea Party ynnä muita helmiä

bty

Ei ole ensimmäinen kerta, kun innostun jostain sarjakuvasta luettuani ensin sen tekijän blogia. Olen lukenut vuosia Tea ”Tee” Tauriaisen Mad Tea Party-sarjakuvablogia. Sain viimein ostettua omakseni hänen julkaisujaan.

Kuten arvata saattaa pohjautuvat kolme Mad Tea Party-kirjaa Tauriaisen sarjakuvablogiin. Takakansiteksti lupaa sarjakuvaa arjesta totuutta hipoen. Aivan kuten aiemminkin luettuani muun muassa Ahdistunut pupu-sarjakuvaa, koin voimakasta samaistumista kuvattuun päähenkilöön. Goodreadsin arviossa tätä sarjakuvaa suositellaan nimenomaan 15-30-vuotiaille naisille, mutta itse en koe samaistumista pelkästään sukupuolen ja iän kautta vaan myös luonteen: vaikkakin päähenkilö on synkistelyyn taipuva, hän osaa olla oma itsensä ja selviytyä eri koettelumuksista.

System error on eläinten kautta kerrottu tarina kissasta, joka tuntee suurta ahdistusta. Maan pinnalle hänet saa koira. Luettuani ensin Mad Tea Party- sarjakuvat näin suoran vertauksen kissan ja koiran ja Mad Tea Partyn-pariskunnan välillä.

Tottelematon kusipää läski on vaatimaton sarjakuva koirasta, joka koirapuistossa kohtelee muita koiria itseään alempiarvoisina. Sarjakuvaa lukiessa olisi halunnut uskoa koiran kehitykseen ja hyväksi muuttumiseen. Loppu onkin jotain aivan muuta.

Pidän todella paljon Tauriaisen piirrostyylistä. Jälki on minulle tärkeää sillä usein, jos se ei miellytä silmääni jää hyväkin tarina lukematta. Kehotan tutustumaan ensin Tauriaisen blogiin, jonka jälkeen voi sukeltaa hänen julkaisuihinsa.

Kari A. Sihvonen: Kapteeni Kanki

IMG_20170730_192355.jpg

Olen tainnut aiemminkin mainita, että minulla on mielenkiintoinen huumori. Eräänä iltana puolisoni toi minulle alennuksesta löytämänsä Kapteeni Kanki: Onnenavaimet-sarjakuvan. Luin sen samana iltana ja hykertelin naurusta. Minun oli saatava lisää tätä! Onneksi löysin muutaman lisää (kuvassa yllä) Turun Sarjakuvakaupasta.

Kapteeni Kanki on ilmestynyt alunperin Myrkky-lehdessä vuodesta 2003. Myrkky-lehden lopetettua Sihvonen on piirtänyt Kanki-sarjakuvia valitettavasti harvemmin. Harvoin päivittyvältä Kangen FB-sivulta voi seurata sankaremme retkeä.

Toisin kuin moni muu supersankari, on Kapteeni Kanki monellakin tapaa supersankareiden Aku Ankka tai Uuno Turhapuro. Kangen samaistaminen edellä mainittuihin suomalaisten rakastamiin hahmoihin kertookin jo paljon hahmosta. Toinen puoli onkin siinä, että sarjaa on alunperin julkaistu juuri räävittömässä Myrkky-lehdessä.

Kanki saattaa ajautua välillä omille teilleen joillei omasta tahdostaan, niin Viinamäenmiehen kannustamana. Kangelle pitää kotona kuria Justiinan lailla feminismiinkin taipuvainen Pirjo. Kankea vastassa ovat erilaiset superpahisten irvikuvat.

Mikäli sinulla on vinksahtanut huumori, suosittelen ehdottomasti tutustumaan Kapteeni Kankeen!

Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu

9789510418192_frontcover_final_original.jpg

Kaisa Haatasen esikoisessa Meikkipussin pohjalta, jonka lyhyissä tarinoissa tutustumme keski-ikäiseen kustannusnustoimittajaan Tyttiin. Ensimmäisessä kirjassa elämää verrattiin meikkipussiin, nyt matkaan. Tällä kertaa Tytti muistelee erinäisiä matkoja, joilla hän on käynyt.

Tytti tekee mieluiten kaupunkilomia, tutustuu paikalliseen kulttuuriin ja hyvässä lykyssä myös pääsee katsomaan musikaalia. Kirjassa listataan onnistuneet ja epäonnistuneet reissut ja meille rakentuu kuvaa hedonistisesta Tytistä, joka tarvittaessa osaa pitää jalkansa maassa.

Pohdin olisinko voinut laskea tämän kirjan novellihaasteeseen. Vaikka jokainen luku onkin oma tarinansa, ovat ne pituudeltaan kuin henkäyksiä. Sen sijaan, että ne tukisivat toisiaan, ne rakentavat kokonaiskuvaa Tytistä.

Pidin Tyttiä jo hiukan liikaakin korkeakulttuuriin keskittyneenä kulttuuritätinä, kunnes eräs luku onkin omistettu Doctor Who-sarjan fanittamiselle. Tytti käy Doctor Who-expossa ja intoilee Tardiksesta, jolloin hymisen tyytyväisenä.

Tämä kirja sopii loistavasti nk. laukkukijaksi. Kelkasta ei putoa, vaikka lukeminen olisikin pätkittäistä ja kirja on sekä kevyt kannettava että luettava.