Juhani Katila: Pienen hauen pyydystys

Vuoden paras kirja on sitten tässä. Tosin Pienen hauen pyydystys on ilmestynyt jo 2019. Viime kesänä se näkyi taajaan somessa – muuallakin kuin kirjasomessa. Laitoin sen varaukseen loppukesästä ja sain sen toukokuun puolivälissä. Jonoa siis on.

Elina on käynyt jo useamman vuoden ajan Itä-Lapissa kotikonnuillaan onkimassa hauen samasta lammesta. Hän tarpoo suolla itikoiden ja paarmojen syötävä. Tällä kertaa hauki ei niin vain tulekaan. Liikaa paljastamatta tarinassa on tiheän luontokuvauksen lisäksi maagista realismia. Rikosta selvittämään tullut poliisikin saa huomata, ettei asiat ole Lapissa samoin kuin etelässä.

Mielenkiintoisen näkökulman tarinaan tuo, että haastattelujen mukaan Karila oli alunperin kirjoittanut päähenkilön mieheksi ja muuttanut sukupuolen kustannustoimittajansa kehotuksesta. Luin teosta tämä mielessäni. Muutos oli toimiva.

Kirja on kaiken ylistyksensä arvoinen. Suosittelen ehdottomasti lukemaan.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen 2021 kohtiin:

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan

12. Kirjassa ollaan metsässä

Sarjakuva Finlandia ehdokkaat 2021

Sarjakuvataiteilija Avi Heikkinen peräänkuulutti Twitterissä kirjabloggaajia nostamaan esiin tämän vuoden Sarjakuva-Finlandian ehdokkaita. Oma taustani on muutaman vuoden työkokemus Turun Sarjakuvakerho ry:n tuottajana, esiraatilaisena toimiminen vuoden 2019 Sarjakuva-Finlandiassa sekä tietenkin elämänmittainen sarjakuvien ahmimminen. 

Luovuuden asiamies Markku ”Mato” Valtonen valitsee vuoden 2021 Sarjakuva-Finlandia-tunnustuspalkinnon saajan valintaraadin asettamasta kärkikymmeniköstä. Valinta julkistetaan maaliskuun 2021 lopussa.

Suurimman osan ehdokkaista luin jo viime vuoden puolella, mutta osa piti varata kirjastosta. Kaiken kaikkiaan vuoden ehdokkaat ovat monipuolinen kattaus erilaisia suomalaisia sarjakuvia.

Edith Hammar: Homo Line (Förlaget)

“Kulttuuri-identiteettejä, sukupuolta ja seksuaalisuutta käsittelevä omaelämäkerrallinen teos haastaa sekä konservatiiviset asenteet että sarjakuvailmaisun konventiot,” sanotaan Homo Linen kuvauksessa Sarjakuva Finlandian sivuilla. Minä näin tässä taidetta, joka ei avautunut minulle. Monelle voi myös olla kynnyskysymys lähteä lukemaan ruotsinkielistä sarjakuvaa, vaikkei tekstiä olisikaan paljoa. 

Aino Havukainen – Sami Toivonen: Tatu ja Patu – kovaa menoa kiskoilla (Otava)

Tatu ja Patu seikkailivat alunperin Veera-lastenkirjoissa, saivat sitten oman kirjasarjansa (sekä elokuvan!) ja nyt he matkustavat junalla ensimmäistä kertaa sukuloimaan. Vauhdikas tarina tarjoaa paljon hauskaa sekä lapsille että vanhemmillekin lukijoille. Lapsille saisi mielestäni julkaista sarjakuvaa enemmänkin Suomessa!

Tuisku Hiltunen: Kuutamo ja muita kertomuksia (Suuri Kurpitsa)

Tämän luin kesällä 2020 riippumatossa. Ja sinne sen kolme keveää ja elämänläheistä sarjakuvanovellia miellänkin. Kokoelman niminovelli on mielestäni paras ja laadukkain. Kahdessa muussa näkyy, että ne on piirretty eri aikoina. 

Pauli Kallio ja 22 muuta tekijää: Ammatti: käsikirjoittaja (Suuri Kurpitsa)

Teos on läpileikkaus Kallion pitkästä urasta sarjakuvakäsikirjoittajana. Kirja esittelee Kallion kanssa yhteistyötä tehneitä kuvittajia sekä antaa makupaloja eri aikojen sarjakuvista Kallion ja kuvittajan kommentein. Vaikkakin otsikko hämää, luulin nimittäin itse, että kirja olisi täynnä jaarittelua käsikirjoittamisesta, kehotan tarttumaan siihen. Teos oli täynnä monipuolista ja oivaltavaa sarjakuvaa.

Karoliina Korhonen – Anssi Vieruaho (toim.) ja 9 sarjakuvantekijää: Katkenneita lankoja (Atena)

Luin tämän sarjakuvakokoelman loppuvuodesta. Teos tuo lukijalle lähelle loppuunpalamisen tarinoita. Osa tarinoista iski lujaa, osa ei niinkään. Juuri sen epätasaisuuden vuoksi en veikkaisi sitä Sarjakuva-Finlandian voittajaksi.  Kirjassa on Tuisku Hiltusen, Emmi Niemisen, Sami Nyyssölän, Niko-Petteri Nivan, Mari Ahokoivun, Milla Paloniemen, Henri Tervapuron, Avi Heikkisen ja Anssi Vieruahon sarjakuvatarinat.

Kari Korolainen: Marjatta & Ilman Kinna (Kirjokansi)

Kauaksi kotoa joutunut piika Marjatta ja linnunkoipijalkineinen kulkumies Kinna Ilma kohtaavat kyläkäräjillä, jotka on kutsuttu kokoon metsästä löytyneen salaperäisen laukun arvoituksen selvittämiseksi. Sarjakuva Finlandian esiraati kuvaili tätä jouhevasti eteneväksija piirrostyyliä lennokkkaaksi. Itse en tälle lämmennyt. Piirrostyyli ei ollut mieleeni ja hahmotkin lähinnä ärsyttivät.

Timo Mäkelä: Korpit ja muita kertomuksia (täysi KÄSI oy ja Arktinen Banaani)

Kahdeksan lyhyttä kertomusta vievät lukijan läpi taiteen historian. Idea on hyvä, mutta mielestäni kaikki kertomukset eivät ole yhtä mukaansatempaavia. Kannen Van Gogh vetää puoleensa.

Viivi Rintanen: Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta (Suuri Kurpitsa)

Rintanen on piirtänyt ihmisten lähettämiä tarinoita mielenterveyden haasteista sarjakuvablogiinsa. Kirjaan on kerätty 12 kertomusta ja niiden kehyskertomuksena on Rintasen oma tarina. Memento morin ohella finalistien parhaimmistoa.

Samson: Musta hevonen: Vuokrakolmio Bermudalla (Egmont kustannus)

Olen lukenut jo vuosia Mustaa hevosta netistä. Pelkistetty piirrosjälki toimii ja strippien ideat ovat oivaltavia. Esimerkiksi jos törmää huutomerkkiin, siitä voi tulla kysymysmerkki. Hörähtelin Mustaa hevosta lukiessani useampaan kertaan. 

Tiitu Takalo: Memento Mori (WSOY)

Yritin äänestää Blogistanian Finlandiaan parhaana kotimaisena, mutta ääntäni ei laskettu, koska olin unohtanut arvostella kirjan! Autofiktiivinen kirja kertoo, kuinka Takalo saa aivoverenvuotokohtauksen. Kirja toi minulle vähemmän tuttua sairautta lähemmäs. Piirrosjälki on taattua Takalon laatua.

Lue lisää Sarjakuva-Finlandiasta

https://www.sarjakuvafinlandia.fi/

Ja lukekaa Avi Heikkisen 2019 ilmestynyt Valotusaika-sarjakuva! Mielestäni se olisi ansainnut Sarjakuva-Finlandian.

Anja Portin: Radio Popov

Yhdeksänvuotias Alfred on unohdettu lapsi. Hän asuu isänsä kanssa, muttei isä ole koskaan läsnä. Hän on joko työmatkalla tai pötköttää sohvalla antamatta huomiotaan pojalleen. Nytkin isä on matkalla, unohtanut jättää ruokarahaa, ruokaa tai maksaa sähkölaskua. Kaiken lisäksi Alfred on uneton.

Eräänä yönä Alfred asettuu eteisen lattiaallee tavoittelemaan unta. Sanomalehden mukana tipahtaakin omena ja villasukat. Kuka ne tiputti? Sitä selvittäessään Alfred ajautuu uuteen, alkaa lähettää radiolähetyksiä ja tutustuu sanomalehdenjakaja Amandaan. Sympaattinen tarina kertoo unohdetetuista lapsista. Surullista tässä onkin, että heitä oikeastikin on, muttei heillä ole omaa Amandaa auttamassa.

Kirjan lasten ja nuorten Finlandia palkinto on ansaittu. Kieli on sujuvaa, tarina koskettava ja liikutti minua. En muista milloin olisin viimeksi itkenyt kirjan parissa. Iso suositus tälle kirjalle.

Laitoin kirjat Helmet-lukuhaasteen kohtaan 37. Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa.

Suomenkirjallisuuden historian kurssin antia

Yliopistossa kirjoilla olemisessa on se hyvä puoli, että voi ottaa ajan salliessa myös mielenkiintoisia kursseja. Otin puolentoista kuukauden pituisen suomalaisen kirjallisuuden historian kurssin, jonka aikana luettiin 12 suomalaista klassikkoa. Käyn läpi tässä postauksessa hiukan kurssin antia ja sen herättämiä ajatuksia. Olen todella tyytyväinen kurssiin, sillä luin kirjoja, joita ei muuten olisi tullut luettua. Voisin kirjoittaa näistä kirjoista enemmänkin, mutta hillitsen itseni postauksen pituuden kurissa pitämiseksi sekä ajatellen tulevia kirjallisuustieteen opiskelijoita, jotka varmaan kopioivat vastauksia tekstistäni. Yritänkin välttää sen, etteivät tämän kurssin käyneet ottaisi tästä mallia ja julkaisen tämän postauksen vasta, kun oppimispäiväkirjan palautuspäivä on mennyt.

Kalevala

Luin Kalevalaa 10 runoa päivässä. Se oli liian nopea tahti. Sitä olisi tullut lukea hitaammin ja mieluiten ääneen. Luennoitsija mainitsi klassikoiden laahuksen, viitaten yleisiin tulkintoihin, jotka ovat jääneet kansan mieleen. Esimerkkinä ajatus Väinämöisestä hyvää tarkoittavana runonlaulajana, vaikka oma tulkintani on hänestä nimenomaan omaa etua ajavana setänä.

Kalevala on aikansa tuote: siitä on karsittu seksuaalisuutta ja se on valjastettu kansallisromanttisen aatteen eepokseksi. Se on kuitenkin sen taustojen tuntijalle ikkuna historiaan. On myös hyvä tiedostaa, kuinka paljon Kalevala on vaikuttanut suomalaiseen kulttuuriin eri adaptaatioiden, arkkityyppien ja sanontojen muodossa. Olisi mielenkiintoista päästä sukeltamaan Lönnrotin alkuperäisiin muistiinpanoihin ja lukea, kuinka paljon hänen valmiista Kalevalasta oli alkuperäistä runonlaulajien tarinaa ja kuinka paljon nimenomaan suomalaisen eepoksen luomista.

Runberg: Vänrikki Stoolin tarinat

Olen lukenut tämän aiemmin lukion klassikkokurssille, mutta siitä on miltei kaksikymmentä vuotta aikaa, joten uudelleenluku oli paikallaan. Teos koostuu balladeista, joiden kehyskertomuksena on Suomen sodan (1808-1809) veteraanin muistelut ylioppilaalle. Siinä missä Kalevalassa oli ehyt kertomus ja toistoa runomitassa, oli tässä toistoa kertomusten sisällössä. Tuntui, että kaikki olivat niin urhoollisia ja taistelivat isänmaan puolesta kyseenalaistamatta. 

Aivan kuten Kalevalakin, on Vänrikki Stoolin tarinat nähtävä osana kansallisen identiteetin rakennusprosessia. Suomen sota oli tappiollisempi kuin teoksessa kuvataan. Tuohon aikaan sodissa kiusana olivat myös kulkutaudit. Teoksessa ei myöskään kuvattu sodan raadollisuutta tai väkivaltaa, joka tulee esiin esimerkiksi Tuntemattomassa sotilaassa. 

Kivi: Seitsemän veljestä

Olin lukenut tämän aiemmin viime vuonna selkokirjana. Nyt luin ensimmäisen kerran oikean version sitten yläasteen. Fyysisen kappaleen kirjasta sain someseuraajaltani, kiitos vaan!

Juoni on varmaan jokaiselle tuttu: veljesten tulisi oppia lukemaan, mutta he pakenevat Impivaaraan. Saunakin palaa muutaman kerran. Repliikkien kirjoittaminen draama-tyylillä liittyi varmastikin osaltaan Kiven taustaan näytelmäkirjailijana, mutta myös tapaan esitellä veljeksiä. Veljesten luonteenpiirteitä ei vain luetella tekstissä, vaan lukija voi päätellä ne itse vuoropuhelun kautta.

Kirjassa näkyy suomalaisen kirjallisen kulttuurin muutos oraalisesta kirjalliseen. Kirjan alkuosassa on enemmän lauluja, tarinointia ja lyriikkaa. 1800-luvulla lukutaidon ollessa harvinaisempaa, ääneenluku oli suositumpaa. Muutos yhteisöllisestä lukemisesta yksityiseen voidaan nähdä Veljesten kertomuksessa. Tilaahan Eerokin romaanin lopussa sanomalehteä.

Canth: Työmiehen vaimo

Työmiehen vaimon lukeminen oli tähän mennessä miellyttävin ja  tunteikkain.   Lukija odotti, että Risto olisi saanut rangaistuksen, mutta luulen, ettei tarina olisi ollut yhtä voimakas, mikäli hän vain ei olisi lähtenyt lopussa Anniskeluun. Voit lukea bloggaukseni aiemmasta lukukerrastani täältä.

Vaikka jo Seitsemän veljestä voidaan nähdä realismin tuotteena, on Työmiehen puhtaasti realismia. Siinä on myös vahvana yhteiskunnallinen kantaaottavuus. Canth kirjoitti elinaikanaan paljon lehtiin ja otti muun muassa kantaa keskusteluun naisten oikeuksista ja köyhyydestä. Myös esittämällä viinaan menevä Risto Työmiehen vaimossa pahana hahmona, Canth puhui raittiusliikkeen puolesta.

Leino: Helkavirsiä

Kaverini hehkuttanut Helkavirsiä, joten odotukseni olivat korkealla. Oliko sitten vika lukijassa vai kirjoittajassa, kun en saanut otetta teoksesta. Ajalle tyypillinen karealismi näkyi kalevalamitassa, jota oli tosin kevennetty eikä toistoa ollut Kalevalan tapaa. Kalevalasta poiketen teoksessa ei ollut runoja yhdistävää tarinaa vaan kokoelma itsenäisiä runoja.

Canthin jälkeen oli kuitenkin pettymys lukea kirja, jossa naiset oli häivytetty taka-alalle. Oli otettu askel taakse Välskärin tarinoiden maailmaan, jossa naiset ovat taustalla miesten taistellen kotimaansa puolesta. Miehistä leivottiin sankareita antiikin heeroksien tapaan.

Mielenkiintoista oli myös runoissa toistuva muinaisusko, joka paikoin sekoittui kristinuskoon. Mieleeni jäi parhaiten Lapin shamaanista kertova Kouta. Tosin mieleenjäävyys oli ulkokirjallinen: runo luettiin tutun lapsen ristiäisissä. 

Onerva: Mirdja

Mirdja oli minulle lukukokemuksena vastenmielinen: en pitänyt hahmoista ja kerrontakin tökki. Varmastikin syynä oli, ettei Mirdja ollut juonivetoinen romaani vaan rakentui ennemminkin Mirdjan hahmon ympärille. Mirdja oli itsekeskeinen ja narsistinen. Tosin voikin pohtia, kuinka paljon lukijan mielikuvaaan Mirdjasta vaikutti muiden hahmojen mielipiteet hänestä.  Kirjassa oli myös selkeä jännite Mirdjan julkisen ja yksityisen välillä. Ulospäin hänet nähtiin miestennielijänä, femme fatalena, kun taas yksityisesti hän kaipasi rakkautta ja hyväksyntää.

Södergran: Runoja

Edith Södergranin runokokoelma poikkesi aiemmin lukemistamme Kalevalasta , Helkavirsistä ja Vänrikki Stoolista. Runot eivät olleet loppusoinnullisia ja ne rikkoivat modernismin tapaan perinteistä rytmiä. Niitä oli miellyttävä lukea. Luennoitsija mainitsi luennolla, että modernismin lyriikasta saattoi löytää puhekielisyyttä. Omassa 2017 julkaistussa suomenkielisessä kokoelmassa en havainnut tätä. Ehkäpä puhekielisyys olisi löydettävissä ruotsinkielisistä runoista?

Mielestäni Södergranin tausta tuberkuloosipotilaana näkyi runoissa. Niistä huokui elämän rajallisuus ja hienoinen melankolia. Tuberkuloosipotilaiden hoidossa pidettiin tärkeänä luontoa ja esimerkiksi Paimion parantolassa pidettiin potilaiden raittiin ilman saamista tärkeänä. Onkohan luonnon runsaus Södergranin runoissa peruja parantola ajoilta?

Meriluoto: Lasimaalaus

Minusta tuntui, etten saanut paljoa irti Meriluodon runoista. Ehkä minun olisi pitänyt enemmän aikaa runojen lukuun. Olisiko tässäkin tullut ajan varaamisen lisäksi tullut kyseeseen ääneenluku?

Runoissa näkyy selkeästi sodan vaikutus, mutta toisaalta myös nuoruuden katoavaisuus. Lappalainen mainitsi luennolla, että sota jätti jälkensä 1940-luvun nuorisoon. Kokoelman nimikkoruno ilmentää luentokalvojen mukaan sodanjälkeistä uskoa elämään, positiivista voimaa, luovuutta ja uskoa hyvään ja on luovuuden ylistys. Mielestäni sen voi myös lukea elämän haurautena. Elämä on hauras kuin lasi, mutta siinä on monia värejä. 

Linna: Tuntematon sotilas

Tuntematon sotilas oli lukukokemuksena mahtava! Kirja on vetävästi kirjoitettu, jolloin sivut kääntyivät nopsaan. Koska tarina on tuttu, odotin monia tapahtumia tulevaksi. Olen aiemmin lukenut Täällä Pohjantähden alla-trilogian, joten Koskelan suvun tarina on tuttu. Tämän takia myös Koskelan hahmo Tuntemattomassa aukesi eri tavalla. Tässä vielä linkki aiempaan lukupostaukseeni.

Murteella oli merkityksensä kirjassa. Se erotti hahmot toisistaan, toi niille luonnetta ja toi “koko Suomi taisteli” – mielikuvan. Tuntematonta sotilasta voi myöskin verrata Seitsemään veljekseen: kummassakin teoksessa joukko erilaisia miehiä seikkailee ilman naisia. Siinä missä Seitsemässä veljeksessä tapahtuu positiivista kehitystä, Tuntemattomassa opitaan sodan raadollisuudessa ja siinä voi aistia kyynisyyttä lopussa. Molempien kirjojen kuvaukset suomalaisesta miehestä leimasivat suomalaista taidetta pitkään. 

Manner: Tämä matka

Mannerin runot olivat paikoin liian pitkiä ja polveilevia. Runoissa viitattiin filosofeihin, musiikkitermeihin ja asioihin, jotka olisi pitänyt tietää ymmärtääkseen runon. Yksi ryhmässämme epäili, että eräässä runossa varmastikin viitatttiin Heideggeriin. Kaiken kaikkiaan ne olivat liian vaikeita minulle.

Meri: Manillaköysi

Manillaköysi oli lukukokemuksena positiivinen yllätys. Vaikka sen tematiikka oli pasifistinen, oli se kevyttä luettavaa niin fyysisenä kirjana kuin huumorinkin kautta. Erityisesti minua ilahdutti loppupuolella ollut saksalaisen upseerin resiinaseikkailu, joka sai slapstick-piirteitä. Osio oli kuvattu elokuvamaisesti ja pystyin jopa kuulemaan mielessäni Benny Hillin tunnusmusiikin.

Manillaköyden kehyskertomuksena on Joosen matka lomalle sodasta varastettu manillaköysi ympärilleen vyötettynä. Matkalla muut iskevät tarinaa kukin toistaan paremmin kuin kalevalaisessa runonlaulukilpailussa ikään. Toisin kuin Tuntemattomassa sotilaassa sotilaita ei luonnehdita vaan heidät kuvataan lähinnä sotilasarvollaan ja ulkoisilla merkeillään. Poikkeuksen tekee resiinareissun tekevä saksalainen upseeri ja sähköttäjä, joiden olemus tulee esiin toiminnan kautta.  Ehkä sotilaiden kasvottomuus korostaa heidän korvattavuuttaan sodassa. Mitä lähemmäs kotia tullaan, sitä enemmän henkilöt saavat piirteitä. Kotona vaimo ja lapset nimetään. 

Tärkein anti tällä kurssilla on ollut huomata suomalaisen kirjallisuuden yhteys eurooppalaiseen. Suomalaisille käännetyt kirjat olivat 1800-luvulta erityisen tärkeitä. Käännöksien kautta saatiin kosketus länsimaiseen kirjallisuuteen sekä malleja ja lajikonventioita kotimaiseen kirjallisuuteen. Myös suomalaista kirjallisuutta ruvettiin kääntämään! Myös siitä otettiin otettiin vaikutteita, kuten esimerkiksi aiemmin mainittu Tolkien ja Kalevala.

On ollut myös ilahduttavaa löytää klassikoista tuttuja sanontoja, kuten “moni kakku päältä kaunis” Kalevalasta tai “ellun kanat” Tuntemattomasta. Vaikka klassikkokurssilla olikin paljon haasteita, varsinkin runokirjojen osalta, koen saaneeni ja antaneeni paljon. 

Oli myös ihanaa päästä useamman kerran viikossa juttelemaan lukemistaan kirjoista ja kuulemaan taustoitusta niistä. Mikäli mahdollista haluaisin käydä länsimaisen kirjallisuuden historian-kurssin syksyllä, vaikkakin yhdessä ryhmäkeskustelussa mainittiinkin, ettei sen lukemisto ole monimuotoinen.

Johanna Elomaa: Sinä päivänä kun synnyin

Aleksanterinkadulla
Oli valoisaa
Ja mulla oli laukussa
Yksien tyttöjen kirjoituksia

Ulta Bra: Kirjoituksia

Tämän kirjan soundtackinä tosiaan voisi olla Ultra Bran musiikki. Keiju ja Pinja. Pinja ja Keiju. He ovat helsinkiläisiä nuoria, kuin paita ja peppu. Yhdessä he riekkuvat baarissa ja ottavat aurinkoa Tervasaaren rannalla. Molemmilla on taiteellinen sielu, mutta Pinjan vanhemmat ylipuhuvat Pinjan hakemaan kauppakorkeakouluun. Ja Keiju hakee sitten siinä ohessa.

Puuduttavat opinnot vaihtuvat Intian ja Kaakkois-Aasian seikkailuun, jonka aikana tyttöjen luonne-erot tulevat yhä vahvemmin esiin. Keiju on heittäytyjä, äänekäs ja tilan valtaaja. Pinja on varovaisempi, harkitsevampi ja pohdiskelevampi. Matkalla kuitenkin Pinja alkaa kokeilla siipiään, oli kyseessä sitten päihteet tai irtosuhteet. Vähitellen tyttöjen välit alkavat rakoilla.

Kirjan kehyksenä on keski-ikäinen Pinja, joka selaa muistojen laatikkoa käyden läpi kirjeitä ja valokuvia. Itse asiassa odotin koko kirjan ajan isompaa käännettä, joka olisi liittynyt vuonna 2020 muistelevaan Pinjaan.

Sinä päivänä kun synnyin on elämänjanoinen kirja ystävyydestä, nuoruudesta ja irtipäästämisestä. Varsinkin lopun käänne korosti irtipäästämisen tematiikkaa. Rakkauttakin kirjasta löytyy, monen sorttista.

Kirja käy Helmet-lukuhaasteen kohtiin 6. Kirja kertoo rakkaudesta, 8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa, 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija ja 49. Kirja on julkaistu vuonna 2021.

Sofi Oksanen: Puhdistus

Tällä kertaa valitsin kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen modernimman teoksen. WSOY:lta ilmestyi vuonna 2017 Suomen satavuotisen itsenäisyyden kunniaksi kuukausittain klassikko. Klassikkolista oli yleisöäänestyksen tulos. Uusin teos listalla oli Sofi Oksasen Puhdistus. Voikin olla montaa mieltä siitä, miten Viron historiasta kertovat teos sopii suomalaisten klassikoiden listaan.

Olen aiemmin yrittänyt lukea Puhdistuksen kesälaiturilla 2012. Jotenkin Puhdistuksen karu maailma ei sopinut. Koska kirja on lämmittänyt hyllyäni jo muutaman vuoden, päätin tarttua siihen.

Vuonna 1992 Länsi-Virossa asuu vanha Aliide Truu. Hänen pihaansa ilmestyy nuori kaltoinkohdeltu Zara revenneissä sukkahousuissaan. Puolin ja toisin on vaikea aluksi luottaa. Onko Zara syötti?  

1936 Aliide on sisarensa kanssa silmäilemässä poikia kirkon jälkeen. Se ainoa, jonka Aliide haluaisi, iskee silmänsä Aliiden Ingel-siskoon. Suhde siskoon on muutenkin vaikea. Siskolla tuntuu onnistuvan kaikki sukkien parsimisesta ruoanlaittoon. 

Alkaa vuosien katkeruus. En osaa sanoa ovatko Aliiden tunteet Hansia kohtaan rakkautta, pakkomiellettä vai jotain muuta. Aliiden paha olo vie hänet äärimmäisiin tekoihin. 

Puhdistus on väkevä romaani, jossa haisee sipuli, etikka ja tunkkainen ruokakomero. Alunperin se on kirjoitettu näytelmäksi, jonka proosaversio voitti Finlandian 2008. 

Katsoin myös Puhdistus-elokuvan vuodelta 2012. Näyttelijöinä olivat muun muassa Kristan Kosoonen (Ingel), Laura Birn (nuori Aliide) ja Peter Franzen (Hans). Kirja oli tietenkin parempi kuin elokuva, vaikkei elokuvassa sinänsä paljoa vikaa ollut. Mietin, miten elokuva näyttäytyi kirjaa lukemattoman silmissä. Vuosiluvut ja paikat olisi ehdottomasti pitänyt mainita kuten kirjassa. 

Koko kirjan pointti oli mielestäni Aliiden katkeruus Ingeä kohtaan. Miten sisko oli kaikessa parempi ja sai vielä sen ainoan miehen, joka häntä kiinnosti. Tämä ei tullut mielestäni elokuvassa tarpeeksi esille.

Kirja sopii Helmet-lukuhaastee kohtiin 3. Historiallinen romaani, 6. Kirja kertoo rakkaudesta, 13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin, 14. Kirja on osa kirjasarjaa ja 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä.

Riku Rantala & Tuomas Milonoff: Mad Spirit. Täydellisen juhlimisen opas

Tämä kirja odotti iloisesti. Odotin lähinnä hedonismin ylistystä ja viinan huuruisia seikkailuja, mutta sainkin jotain muuta. Yllätyksekseni ahmaisin kirja parisssa illassa.

Madventures-matkailusarjasta tutut Riku ja Tunna ovat Docventures-dokumenttiohjelman ja Madcook-ruokaohjelman lisäksi kunnostautuneet kirjoittamalla kirjoja muun muassa reissuissa selviytymisestä sekä musiikista. Katsottuani vanhoja Madventures-pätkiä Youtubesta, mieleni teki lukea Rikun ja Tunnan kirjoittamia kirjoja. Olen aiemmin lukenut Maailman selityksen ja hyllyäni lämmittä Mad success, joten en ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä.

Mad Spirit-kirja johdattaa sivistyneisiin juominkeihin, joihin kuuluu sosiaalinen kanssakäyminen ja ruoka. Kirja jokaisessa luvussa esitellään jokin juomakultttuuriin liittyvä asia kuten esimerkiksi viini tai krapulan olemus. Lisäksi luvun on reseptejä muun muassa etkoilla ja jatkoilla nautittaviin ruokiin sekä erilaisiin drinkkeihin.

Kirja nimenomaan korostaa sivistynyttä juomakulttuuria, jolloin juhlijan pää on selkeä eikä seuraavan päivän dagen efteristä olekaan tietoa. Muistutetaan myöskin alkoholin huonoista puolista sekä siitä, ettei se sovi kaikille.

Kaiken kaikkiaan mainio kirja, jota oli ilo ahmia. Harkitsen jopa kirjan hankkimista kotikirjastooni hyvin reseptien vuoksi.

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt

Törmäsin kaveriin liikennevaloissa. Kysyin mitä kuuluu.

”Mä oon sellainen ihan kuiviin nuupahtanut viherkasvi joka pitäis viedä suihkuun ja istuttaa uuteen ruukkuun,” vastasi kaveri.

”Joo tiedän tasan tarkkaan. Olispa ihmisille sellanen kovalevyn resetointi. Tai et asennettais kokonaan uus kovalevy. Menisin siihen heti”, sanoin.

Kaverini nauroi. ”Aina kun me nähään, mä oon hajoamassa työstressiin ja sä oot burnoutissa.”

Eeva Kolu kirjoitti kymmenisin vuotta suosittua lifestyle-blogia. Nyt häneltä on ilmestynyt kirja, joka summaa ikäisieni, milleniaalien, uupumusta. Milloin väsymyksestä tuli uusi normaali? Oliko ennen kaikki paremmin?

Korkeintaan vähän väsynyt eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä koostuu roomalaisin numeroin erotelluista osioista, joissa on eripituisia pohdiskelevia tekstejä. Olisin kaivannut numeroinnin sijaan osioille otsikointia, jotain millä sitoa tekstit yhteen. Jokaisessa tekstissä oli punainen lanka, vaikken kaikista sitä äkkiseltään löytänyt.

Kirja resenoi vahvasti minulle, tietotyötä tekevälle milleniaalille, joka on vasta viime vuosina oppinut sanomaan ei sekä armollisuutta itseä kohtaan. Joskus olen Kolun tavoin yrittänyt suorittaa palautumista ja rentotutumista ja manannut, miksi nukkumiseenkin tarvitsee käyttää aikaa. Kirjaa lukiessani nyökyttelin monelle ajatukselle. Pohdin myös pitäisikö hankkia kirja omaan hyllyyn. En kuitenkaan tiedä kestääkö tämä kirja useampaa lukukertaa, vaikka siinä on paljon samaistumispintaa minulle.

Omaan elämääni haluan ottaa ajatuksen siitä, ettei koko ajan tarvitse olla tavoitettavissa. Kuulumiset on kivempi kertoa kasvotusten. Tärkein kaikista on sen hyväksyminen, ettemme koskaan tule olemaan perillä.

Olin pettynyt, kun en löytänyt enempää bloggauksia tästä kirjasta. Nyt lukemaan tätä tai ainakin kuuntelemaan äänikirjaa.

”Tosi herättelevä ja omaan elämäntilanteeseen osuva teos,” summaa Sunnuntai Ajatuksia.

”oisin poimia kirjasta satamäärin lainauksia, jotka ovat mielestäni valtavan osuvia. Ja samoin voisin osoittaa sieltä usempia kohtia, jotka melkein saivat minut itkemään, itkemään sitä, miksi (minäkin) olen itselleni niin hirveän ankara, miten minäkin koen lähestulkoon aina olleeni jotenkin vääränlainen, huonompi kuin muut ja miten se on edesauttanut sitä, että maailma on toisinaan aivan liian uuvuttava paikka,” 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä-blogin Mari.

”Kolun vahvuus on mielestäni kyvyssä tarkastella omia tuntemuksiaan ja tavoittaa elettyjä hetkiä, mutta tässä kirjassa hän tuntuu etsivän jonkinlaista yleispätevyyttä, joka kuitenkin jää tavoittamatta,” kritisoi Luetut, lukemattomat-blogin Liisa.

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä selkokielellä

Minun on tunnustettava teille jotain: en ole koskaan lukenut suomalaisten klassikkojen klassikkojen klassikkoa Seitsemää veljestä. Yläasteella luettiin ryhmissä osia teoksesta, muttei kokonaan. Helmet-lukuhaasteessa on kohta 23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä. Se olisi ollut hyvä kannustin lukea Seitsemän veljestä.

Tartuin kuitenkin kirjaan selkokielisenä. Kirjan olivat selkokielelle muokanneet Pertti Rajala ja Helvi Ollikainen. Selkokielisessä laitoksessa sivuja on vain 92, mukaan lukien sanasto ja Aleksis Kivi-tietoisku. Kirjassa oli myös kuvitusta sekä pätkiä alkuperäisestä teoksesta.

Tarina on varmastikin tuttu kaikille suomalaisen peruskoulun käynneille. 1800-luvun alussa Hämeessä asustaa seitsemän veljestä, jotka eivät tahdo oppia lukemaan. He tappelevat Toukolan poikien kanssa, polttavat saunan ja tuvan sekä pakenevat härkiä ison kivenlohkareen päälle. Jokainen veljeksistä on erilainen ja teokseen olisi varmasti mukavin tutustua näytelmämuodossa.

Suosittelen ehdottomasti tutustumaan Seitsemään veljekseen vähintäänkin selkokielisenä, jonka lukee yhdeltä istumalta. Internetin syövereistä löytyy luettavaksi myös Kiven Olviretki Schleusingenissa, jonka luin opiskelukavereideni kanssa kymmenisin vuotta sitten ääneen.

Sainkin sopivasti luettua Seitsemän veljestä: nyt on teoksen juhlavuosi. Julkaisusta on kulunut 150 vuotta! Lue lisää täältä.

Paula Nivukoski: Mainingin varjo

Aurinko oli jo noussut, mutta yhä he viipyivät viltin alla, piirtelivät toistensa ääriä. Aika putoili keveinä hiutaleina ja kerääntyi lattianrajaan. Evalina hymyili eikä sanonut paljoakaa.

Muuttaessaan piskuiselle luodolle Anders-kalastajan kanssa Evalina on pappilan tyttö, jonka on unohdettava kelloajat ja opeteltava toimimaan ajallaan ja sytyttämään nuotio. Eletään kesää 1911. Evalinan elämässä on viimeinkin muutakin kuin ristipistot.

Välillä tarinassa palataan aikaan ennen kuin Evalina karkasi kotoa. Pappilassa naiset saivat näkyä mutteivat kuulua. Ankara isä, ohut äiti, kiireinen Maria-piika ja rakas Sofia-sisko, jolle Evalina sommittelee kirjeitä luodolta, ensi-ihastus Maisteri, joka opetti sisaruksia. Pappila näyttäytyy nostalgian hunnun lävitse, kun luodolla ollaan luonnon armoilla, vaikkakin sitten rakkaan Andersin sylissä.

Välillä henkilöiden repliikit ovat ruotsiksi. Ymmärrettävää, kyllä sijoittuuhan kirja ruotsinkieliselle Pohjanmaalle. Miten tämä näyttäytyy niille lukijoille, jotka eivät ymmärrä ruotsia?

Nivukosken ensimmäistä kirjaa, Nopeasti piirretyt pilvet, toivottiin viime vuonna Finlandia-ehdokkaaksi. Minuun se ei kuitenkaan iskenyt yhtä voimakkaasti kuin Mainingin varjo. Vaikka kirjat eivät olekaan tapahtumarikkaita, maalaavat ne kauniita hetkiä. Tätä viiden tähden kirjaa toivon Finlandia-ehdokkaaksi.

”Sanoin Twitterissä kirjan luettuani, että olen sanaton, mutta toisaalta sanoja on liikaakin. Sen tämä tarina minulle teki, kietoutui mieleeni, ei jättänyt kylmäksi,” kirjoittaa Kirjarouva.

”Evalinan ja Andersin tarina tyrmäsi minut, se iski minut sanattomaksi ja hengettömäksi. Se on vaikuttava, suorastaan dramaattinen tarina,” summaa Kirjarikas elämäni.

”Tuntuu  kuin  tapahtumat  kuvattaisiin  tunteiden  ja ajatusten  kautta. Kirja  pääsee  siten  suoraan  lukijan  ihon  alle,” pohtii Jorman lukunurkka.