Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Tommi Kinnunen on luotettavasti jukaissut kirjan parin vuoden välein. Mikäli Kirjamessuja olisi tänä vuonna pidetty, olisi Kinnusta viety. Uskon kuitenkin, että messujen puutteesta huolimatta Ei kertonut katuvansa löytää lukijansa.

Eletään toisen maailmansodan loppua Pohjois-Norjassa. Saksalaisten varuskunnassa herätään uuteen aamuun. Kahviloita, toimistoja, sairaaloita ja pesuloita pyörittävät naiset ihmettelevät, kun miehet eivät tule töihin. Pian naisia kyyditetään parakeihin, joissa heidän hiuksensa keritään, pidetään nälässä ja hauskutaan saksanlaisten huoraksi.

Kirjan keskiössä on kuitenkin vaellus, joka alkaa kun sudensilmäinen mies kuljettaa lavallisen suomalaisnaisia parakeilta käsivarren Lappiin ja jättää selviytymään. Irene, Aila, Veera, Katri ja Siiri lähtevät tarpomaan loputonta matkaa kohti kotia, osan porukasta jäädessä rajavartiomiehen telttaan odottamaan.

Kirjassa kuvataan luonnon muutosta vuodenajan muuttuessa ja matkan edetessä. Luulen, että olisin saanut tästä enemmän irti, mikäli olisin käynyt Lapissa. Rakot syntyvät, vatsa kouristelee ja päivät toistuvat samanlaisina. Kaikki sanottava on sanottu.

Kerityt päät paljastivat kulkijat saksalaisten huoriksi. Sydänalassa alkoi kasvaa pelko siitä, millainen vastaanotto perillä olisi. Raskaudesta huolimatta matkan ei enää halunnutkaan loppuvan.

Ei Lopotti eikä Pintti yltänyt Neljäntienristeyksen tasalle, mutta Ei kertonut katuvansa pääsee lähelle. Neljäntienristeys vavisutti. Ei kertonut katuvansa- kirja ahmnaistaan ja ihmeteltiin sitten mitä tapahtui.

”Kinnunen on armottoman hyvä ihmiskuvaaja ja mikä parasta, hän kuuluu niihin harvoihin suomalaiskirjailijoihin, jotka osaavat kirjoittaa naisen mielen, pelot, halut, paot, katkeruuden kuin ilonkin,” toteaa Leena Lumi.

”Kohtaukset piirtyivät eteeni elävinä ja todentuntuisina, kuin olisin elokuvaa katsellut,” maalataan Kirja vieköön!-blogissa.

Ei kertonut katuvansa kietoo historialliseen romaaniin ajattoman ihmis- ja maailmankuvan, jossa päätekijänä on sattumanvaraisuus ja muutos sekä ihmisen ihmeellinen kyky sopeutua, jättää taakseen käsittämätöntä, tehdä pahaa, ehkä joskus hyvää ja irrottautua mustavalkoisuudesta,” pohtii Tuijata.

Tommi Kinnunen: Pintti

9789510434130_frontcover_final_medium

Pidin todella paljon Neljäntienristeyksestä. Lopotti oli ihan jees. Pintti sen sijaan… Totta kai halusin uskoa, että Pintti yltäisi Neljäntienristeyksen tasolle. Sen sijaan sen lukeminen oli välillä kuin suossa tarpomista.

Pintti on kolmen päivän romaani, jossa seurataan lasitehtaan varjossa elävää Tyynelän perhettä. Vuorotellen äänen saavat Jussi, Helmi ja Raili. Ikävä kyllä tarina alkoi lähteä lentoon vasta Railin näkökulmaa lukiessa.

Tommi Kinnunen on tehnyt varmastikin kovan työn tutkiessaan lasitehtaan arkea romaania varten. Välillä kuitenkin tuntuu, että työn kuvausta on kirjoitettu tekstiin vain sen takia, ettei Kinnunen halua heittää hukkaan tekemäänsä tutkimustyötä. Lukija joutuu kärvistelemään  pitkäpiimäisen lasin valmistusselostuksen läpi.

Halusin tykätä kirjasta – ja tykkäsinkin lopun Railin osuudesta, mutta tähän kirjaan kustannustoimittajan olisi suonut tekevän enemmän korjauksia.

Tommi Kinnunen: Lopotti

IMG_20160325_122205.jpg

Tässähän tämä on, tämän kirjakevään JUTTU.  Lukunopeuteen vaikutti osaltaan se, että Lopotti piti lukea pääsiäisloman aikana, koska äiti oli lainannut sen Iisalmen kirjastosta. Mutta kyllä tämä kirja oli myös vetävä.

Pakostakin tätä vertaa Kinnusen esikoiseen, Neljäntienristeykseen, jonka arvostelin tässä blogissa ensimmäisten kirjojen joukossa. En osaa kuvitella, että Lopottia lukisi itsenäisenä kirjana. Niin paljon siinä on viittauksia Neljäntienristeykseen.

Kyyti oli mukava. Suku ja kotipaikka olivat tuttuja Neljäntienristeyksestä. Sokea Helena on aiemmin tuttu ja mukana on myös homoseksuaaliksi paljastuva Tuomas. Molemmat kipuilevat omaa erilaisuuttaan ja kodin muuttumista. Lapsuudenkoti ei ole sama, mihin palaa aikuisena.

Lukiessani odotin myös samantyylistä käännettä, jollainen tuli Neljäntienristeystä lukiessa. Se jäi kuitenkin uupumaan. Hyvin viihdyin ja katosin lapsuuden kesiin.

 

 

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

Kuva: adlibris.fi

Moni varmaan bongasikin blogini nimen Lukutoukan ruokalista-blogista ystävänpäivän lukumaratoniin osallistujien listalta. Osallistuin toki maratoniin, mutten Huvudstadsbladet-kasan lisäksi saanut luettua kuin yhden kirjan. Olisin voinut toki jo viikko sitten kertoa fiiliksistäni, mutta lukujumin lisäksi minua on vaivannut pahimman laatuinen kirjoitusjumi. Surullista saada tälläisiä jumeja sellaista asioiden suhteen, jotka tuottavat eniten onnea ja iloa elämässä.

Luvussa oli siis jo aiemmin ääneenlukupiirissä aloittamani Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Kun viimein sain kirjan käsiiini, en olisi halunnut päästää sitä käsistäni.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Pohjanmaalle, josta matkataan harvemmin isolle kylälle Ouluun. Kirjan naiset ovat vahvoja, vaikka vahvuuteen tulee aika ajoin säröjä. Pohjalainen ylpeys tuntuu kumpuavan heidän sisuksistaan. Moneen kertaan kirjan aikana pohdin, kuinka mies voikaan kirjoittaa naisen näkökulmasta niin vahvasti. Vaikka kirjan aloitus tuntui ääneenlukupiirissä vahvalta, voi pojat, oli kirjan loppu vahva.

Neljäntienristeys oli Finlandia-ehdokkaana. En pääse ajatuksesta, kuinka loistava palkinnon voittaneen kirjan täytyy olla, mikäli palkinnosta päättäneen tahon mielestä tämä ei ole parempi.