Henrik Karlsson & Tiina Nevala: Ihan niin kuin me

Varasin tämän kirjan ystäväni suosituksesta. Koska kappaleet olivat lyhyitä, kirja oli oikein sopiva yöpöydän kirjaksi. Siihen palasi mielellään iltaisin.

Kirja seuraa Jensiä ja Liviä. Jens on sukulaisineen Kreetalla, jonne myös Liv on päätynyt parisuhdematkalle Martinan kanssa. Eräänä iltana he päätyvät suutelemaan. Ruotsin kamaralla Jens on kirjakrittiikkejä kirjoittava kirjallisuudentutkija ja Liv kustannustoimittaa viihdekirjallisuutta. Toisistaan tietämättä he päätyvät vastakkaisille puolille kulttuuridebatissa. Jensin ja Livin välillä kipunoi, mutta miten käy, kun matkassa on debatin painolastin lisäksi myös Martina?

Jotain kuitenkin kertoo kirjasta, että nyt viikko kirjan lukemisen jälkeen, minun on vaikea palauttaa mieleen lukemaani. Loppuratkaisua en kuolleksanikaan muista. Hyvää kertakäyttöistä viihdekirjallisuutta siis.

Kirjan on lukenut myös Amma.

Mainokset

Naomi Alderman:Voima

Olin nähnyt joitain lehtijuttuja tänä keväänä suomeksi julkaistusta Naomi Aldermanin Voimasta ja muistan lukeneeni Margaret Atwoodin suositelleen kirjaa. Onnekseni sain kirjan käsiini kirjaston samana päivänä palautettujen hyllystä. Pian en malttanutkaan laskea tätä käsistäni.

Tytöille ympäri maailmaa ilmestyy kyky tuottaa sähköä käsiinsä. Vähitellen voimasuhteet miesten hallitsemassa maailmassa alkavat kääntyä. Kirjassa seurataan kymmenen vuoden ajan ennen mullistusta muun muassa amerikkalaisen kaupungin pormestaria Margotia, sijaiskodissa pompoteltua Allieta, nigerialaista toimittajamiestä Tundea sekä brittiläistä alamaamaailman tuntemaa Roxya.

Sinänsä kirja muistuttaa Margaret Atwoodin 1980-luvulla julkaistua Orjattaresi-teosta, ettei alistamisen keinot ole keksittyjä. Tässä kirjassa niitä vain käyttävät naiset. Yrittääkö Voima kertoa, etteivät naiset ole sen parempia, mikäli olisivat fyysisesti voimakkaampia kuin miehet? Fyysinen voima siis korruptoi.

Kirjassa ei ole sankareita, vaikkakin Tunde osoittautuukin symppikseksi. Jokainen voi siis ajautua pahuuden polulle.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa Anneli, Amma ja Suketus.

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata

Se, että kirja on ohut, ei tarkoita, että se olisi kevyt. Märta Tikkasen 1970-luvulla ilmestynyt Miestä ei voi raiskata on vain 144 sivuinen, mutta sitäkin raskaampaa luettavaa.

Kirjan juoni on yksinkertainen. Tova raiskataan ja hän alkaa punoa kostoa. Hän aikoo raiskata raiskaajansa. Soittaessaan lakimiehelleen ja kysyessään mahdollisesta tuomiosta, hänelle nauretaan: ”Miestä ei voi raiskata!”

Tätä kirjaa pitäisi lukea muistaen, milloin se on kirjoitettu. En ole lukenut paljoa aikakauden kirjoja, mutta naisten erilainen kohtelu paistaa läpi. Haluaisin sanoa, että ajat ovat muuttuneet, mutta yhäkin on vähättely ja tytöttely naisten vaivana.

Tämä kirja ei ole kassikirja, jota voi lukea odotushuoneissa ja busseissa, kuten halusin uskoa. Tämä vaatii sulattelua.

Pauliina Littorin & Antti Marttinen: Kolme punaista rubiinia

Sain pyytämättä Aula & co-kustantamolta tämän kirjan ennakkokappaleen postissa. Mikäs siinä nopealukuinen kirja sopi välipalakirjaksi. Ilmeisesti kustantamo pumppaa tämän kirjan markkinointiin erityisesti paukkuja – olihan se syyskataloginkin kannessa. Kirjan takakannessa hehkutetaan: ”Nordic sunshine on uusi nordic noir”. Olisikohan kirjan julkaisutilaisuudessa selitetty tarkemmin tätä termiä.

Leo Lennox lähtee skottilaisesta sukulinnastaan Suomeen isänsä hämärää kuolemaa selvittämään. Mysteerikuolema unohtuu, kun Leo ottaa isältään jääneen liikehuoneiston haltuunsa ja alkaa pyörittää siinä pop-kulttuurin keräilyyn erikoistunutta liikettä. Kun vielä soppaan lisätään taiderikolliset, liivijengi ja kidnauppaus, on kirjassa vauhtia jo vaikka muille jakaa.

Luvut alkoivat päivämäärällä ja tapahtumapaikalla. Tosin tapahtumapaikan mainitseminen oli mielestäni turhaa, kun itse en ainakaan tiedä mainittuja Helsingin katuja. Kesken luvun saatettiin siirtyä ilman varoitusta Norjaan, joka sekoitti hiukan lukemista.

Toinen ärsyttävä asia kirjassa oli päähenkilö Leo. Hän vaikutti mielestäni suorastaan epämielyttävältä henkilöltä. Naisasioissakaan hän ei tajunnut antaa periksi, vaikka olisi pakit tulossa.

Kirja oli periaatteessa kuin dekkari kaikkine rikosvyyhteineen, mutta ei sittenkään, sillä päähenkilöä ei tuntunut kiinnostavan rikosten selvittäminen. Tätä ei kuitenkaan suosittelisi lällärikirjojen ystävälle, sen verran väkivaltaa tässä on.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Koska Tuntematon sotilas oli niin sujuva lukuinen edelliseen klassikkohaasteeseen, päätin pureutua kesän aikana Täällä Pohjantähden alla-trilogiaan. Koska omistin Pohjantähdestä Suomi 100 vuotta-yhteisniteen, oli sivuja miltei 1200, eikä lukeminen rennosti selällään onnistunut. Sainkin aseteltua itseni lukunurkkauksen nojatuoliin tyynyjen avulla niin, että lukeminen onnistui kivuttomasti.

”Alussa oli suo, kuokka ja Jussi”, alkaa Täällä Pohjantähden alla-teos. Jussi kaivaa suon ylös, tekee peltoa ja rakentaa torpan. Vanhan kirkkoherran kanssa on suullinen torpankontrahti, mutta kirkkoherran kuoltua uusi kiristää ehtoja ja lopulta vie osan maista. Jussi nielee kiukkunsa ja tekee töitä. Katkeruus periytyy kuitenkin lapsille ja kylän työväenyhdistyksen asia alkaa kiinnostaa.

Kirjassa saa hyvän kuvan siitä, millainen oli torppareiden ja muun väestön suhde tilallisiin ja muuhun parempaan väkeen. Vielä Jussin sukupolvi kesti sortoa, mutta hänen lapsensa halusivat nousta barrikadeille. Mukaan mahtuu paljon historian vyörytystä helmikuun manifestista Mäntsälän kapinaan. Juuri siksikin toivoisin, että olisin lukenut tämän teoksen jo lukioikäisenä syventääkseni aikakauden historian tietämystä.

Alunperin en tiennyt kirjasta muuta kuin juuri tuon kuuluisan alkulauseen sekä Akselin ja Elina häävalssin. Katsoin heti kirjan lukemisen päälle Areenasta Edvin Laineen ohjaaman Täällä Pohjantähden alla-filmatisoinnin, joka oli ahdettu kolmeen tuntiin. Filmatisoinnissa tuntui, että tapahtumat juoksutettiin läpi liian nopeaan eikä siinä käsiteltykään kaikkia tapahtumia vaan pitäydyttiin kahdessa ensimmäisessä kirjassa.

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, että luin tämän klassikon. Hidaslukuinen se oli, mutta mieleni ei tehnyt ollenkaan pomppia pätkien yli.

Nura Farah: Aurinkotyttö

Minulla kävi tuuri, kun melkein heti ahmittuani Aavikon tyttäret, törmäsin kirjastossa tänä vuonna julkaistuun uutuuteen.

Khadija on nyt kymmenen lapsen äiti ja hän on alkanut huolehtia lastensa avioitumisesta. Khadijan sijaan tässä kirjassa seurataan hänen vanhinta tytärtään, Shamsua. Shamsu ei haluaisi tyytyä elämään aavikolla vaan haluaisi oppia lukemaan. Isä vaan ei kuitenkaan hyväksy tyttöjen opiskelua.

Siinä missä Aavikon tyttärissä kuvattiin paimentolaiselämää, kurkistetaan Aurinkotytössä myös kaupunkiin. Shamsu joutuu kamppailemaan onnensa vuoksi. Toisin kuin Aavikon tyttäret, ei Aurinkotyttö saa minulta täyttä viittä tähteä. Kirja loppuu mielestäni kuin seinään. Tarinaa olisi pitänyt jatkaa mielestäni vielä muutaman luvun verran.

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Tarvitsin kirjan vaan nopeasti iltalukemiseksi. Nappasin jo aikoja sitten ostetun pokkarin kirjahyllystä ja aloin lukea. Enkä sitten osannutkaan lopettaa ennen kuin kirja oli lopussa.

Khadija elää paimentolaiselämää Somalian aavikolla. Hänen Fatima-äitinsä palvoo pikkuveli Abdia. Siinä missä veljen odotetaan kasvavan suureksi soturiksi, jonka kohtalo olisi kostaa isän kuolema, on Khadijan kohtalo päästä hyvään avioon ja synnyttää poikalapsia.

Kirja seuraa Khadijan kasvua nuoresta tytöstä aikuiseksi naiseksi ja äidiksi. Kirjassa ei anneta vuosilukuja, mutta siinä mainitaan Somalian itsenäistyminen, joka tapahtui 1960-luvulla.

Aavikon tyttäret on ensimmäinen Suomen somalin kirjoittama kirja. Farah muutti Suomeen kolmetoistavuotiaana. Aika saavutus oppia kieli niin hyvin, että voi kirjoittaa sillä romaanin!

Tarkoituksenani on ollut tutustua muidenkin kuin länsimaiden kirjallisuuteen. Tämän kirjan mukana pääsinkin tutustumaan somalipaimentolaisten elämään.