Loppuvuoden luetut

Käyn tässä lyhyesti läpi tämän vuoden lopulla luettuja kirjoja ja lukusuunnitelmiani. 

Olen viime aikoina pohtinut kirjablogimaailman vaihtumista kirjainstamaailmaan. Lukeminen on kyllä sujunut viime aikoina, mutta ajatusten kirjoittaminen paperille on ollut tahmeaa, koska olen halunnut jo tarttua seuraavaan kirjaan. Olen ajatellut alkaa kirjoittamaan pidempiä arvioita paperiseen lukupäiväkirjaan ja Goodreadsiin.

Kirjagramiksi kutsutussa kirjainstaajien maailmassa on kauniita kuvia ja blogitekstin mittaisi (melkein) ajatuksia kirjoista. Itse olen kuitenkin huono ottamaan kuvia ja vielä huonompi kirjoittamaan nakkisormillani instaan pitkiä tekstejä. Kuitenkin näyttää siltä, että kirjat ovat yhä enemmän menossa instaan. Mitä mieltä te olette? Pitäisikö minun kokeilla enemmän kirjagramia?

Noora Vaarala & Anton Vanha-Majamaa (toim.): Television lapset

Näin tämän esseekokoelman kuvan jossain päin somea ja varasin sen heti itselleni kirjastosta. Kiinnostukseni heräsi, kun kirjassa oli essee Pasila-animaatiosta. Luin innolla miltei kaikki kokoelman kaksitoista esseetä. Iloa minulle tuotti somessa seuraamani Tiia Rantasen Ei tartte auttaa-Kummeliessee. Mikäli kaipaat ilolla tuotettua esseetä elämääsi tartu tähän!

Plus-sized Elf 3&4

Olen kirjoittanut aiemmin tästä ilahduttavasta haaremimangasta täällä. Sarjan kolmas ja neljäs osa jatkavat samaa kohellusta. Mukavaa kevyttä lukemista ennen nukahtamista.

Mari Veitola: Toisinpäin

Olen tänä vuonna kuunnellut äänikirjoja enemmän kuin koskaan. Etsin kirjoja nimenomaan kirjailijan itsensä tai jonkun muun hyvän lukijan lukemana. Veitola lukee itse toisen kirjansa, jossa hän normaalista poiketen vastaa hänelle osoitettuihin kysymyksiin. Tämä on siis kuin pitkä ystävänkirja ääneenluettuna. En tiedä miten toimisi normaalisti luettuna.

Sita Salminen: Lupa

Kuten olette varmaan jo tottuneet selitykseeni: luen asioita, joita minulle suositellaan somessa. Seuraamani somepersoona, Sita Salminen, julkaisi marraskuun lopussa eroottisen novellikokoelman. Kirjoitin tästä pitkän artikkelin Lumooja-lehteen. Novellit ovat jakaneet mielipiteitä, mutta minä tykkäsin. Kirjassa on paljon monimuotoisuutta ja se antaa kaikille luvan nauttia.

Goodreadsin lukuseurannan mukaan olen lukenut tänä vuonna 82 kirjaa. Tavoitteena oli lukea kirja viikossa, joten olen päässyt hyvin tavoitteeseeni. Todellisuudessa olen lukenut paljon enemmän, sillä olen tänä vuonna ollut Sarjakuva-Finlandian esiraadissa. En ole merkinnyt Goodreadsiin tätä tehtävää varten lukemiani kirjoja, sillä koen sen jotenkin spoilaavan tehtävääni. Tällä hetkellä sarjakuvia on minulle lähetetty noin viisikymmentä.

Enkä edes ala laskemaan ammattikirjallisuutta.

Mitä sitten ensi vuonna. Viime vuonna otin normaalia pienemmän lukutavoitteen, koska halusin lukea pakottamatta. Koska määrä täyttyi noinkin helposti, voisin aloittaa uuden vuosikymmenen ottamalla tavoitteeksi sata kirjaa, aivan kuten viime vuonnakin.

Mamory Hosudo, Yu: Susilapset

Wolf Children Tukholman SF Bokhandelissa

Näin elokuuussa Tukholman Vanhan kaupungin SF Bokhandelissa Wolf children-mangan, jonka piirostyyli mielytti silmääni. Kolmiosainen manga löytyikin myöhemmin Turun kaupunginkirjastosta suomenkielisenä. En usko, että suomenkielistä löytyy kaupoista enää, koska se on julkaistu 2016, mutta englanninkielistä löytyy ainakin Fantasiapeleistä.

Yliopistossa opiskellessaan Hana rakastuu kohtaamaansa mieheen, joka paljastuu ihmissudeksi. Kaikesta huolimatta he aloittavat yhteisen elämän. Hanan odottaessa toista lasta, lasten isä kuolee ja Hana joutuu selviytymään kasvavien susilasten kanssa yksin.

Kuva: Yöpöydän kirjat

Lapset yrittävät parhaansa mukaan hillitä villiä puoltaan , mutta naapurien valittaessa koiran ulvomisesta, Hana päättää perheineen maalle. Lasten kasvaessa he joutuvat päättämään haluavatko kuulua enemmän ihmisten vai susien maailmaan.

Kuten sanottua piirosjälki mielytti silmääni ja tarina veti mukaansa. Manga perustuu elokuvaan, jonka todellakin haluaisin saada käsiini!

Nagata Kabi: My Lesbian Experience with Loneliness

Nagata Kabin omaelämänkerrallinen sarjakuva My Lesbian Experince with Loneliness alkaa kiusallisesta tilanteesta, jossa 28-vuotias Kabi on love hotellissa naispuolisen escortin kanssa tarkoituksenaan saada edes vähän kokemusta seksin saralla. Tarina palaa nopeasti taaksepäin, jossa Kabi kertoo miten tähän on tultu.

Kabi eli mukavaa elämää lukion loppuun saakka. Lopetettuaan yliopiston kuuden kuukauden jälkeen, hän masentui. Vähitellen olo meni yhä ahdistuneemmaksi ja hän päätyi asumaan vanhempiensa luokse, tekemään työtä, josta ei pitänyt ja haaveilemaan sarjakuvapiirtäjän urasta.

Kabi osaa kuvata ahdistuksen ja masennuksen oireet hyvin muun muassa itsensä huolehtimisen unohtamisen ja läheisyyden kaipuun kautta. Sarjakuvan nimen perusteella odotin, että olisi ollut enemmän sitä lesbian osuutta, mutta teos koostuukin enemmän siitä loneliness osudesta.

Viime vuosina on ilmestynyt paljon mielenterveyden haasteista kertovia kirjoja ja sarjakuvia ja kirjoja. Hyvinä esimerkkeinä muun muassa Rikki-projekti ja Error-kirja. Näin vähitellen poistetaan stigmaa, tarjotaan vertaistukea ja tietoa.

Synecdoche: Plus-sized elf vol.1

”Tämä on niin outo, et sun pitää lukea tää,” puolisoni sanoi. Plus-sized elf eli plussakoon haltia. Tämä onkin niin outoa, että pakko tsekata. Only in Japan.

Naoe Tomoatsu on tavallinen terveysalalla työskentelevä mies, jonka vastaanotolle sattuu ihka oikea Elfudu-san eli haltia. Haltia ei pääse omaan maailmaansa, sillä maailmojen välisestä portaalista voi palata vain, jos on samanpainoinen kuin tullessa. Elfudu-san on tykästynyt ihmisten maailmassa herkutteluun, varsinkin ranskalaisiin perunoihin.

Elfudu-san ei laihdukkaan ihan helpolla ja vähitellen Tomoatsu saa tutustua muihinkin toisesta maailmasta tulleisiin tyttöihin. Sinänsä tämä muistuttaa perinteistä haaremimangaa kuten esimerkiksi Monster Musume. Sen sijaan, että tämä olisi vauhdikas kuten Love Hina, tässä edetään verkkaisesti ja keskitytään jokaisen tytön terveysongelmaan. Näin lukijakin saa ehkäpä joitain terveysvinkkejä.

Plus-sized elfiä on julkaistu useampi osa, mutta enpä tiedä kantaako idea yhtä osaa pidemmälle.

Junji Ito’s cat diary Yon & Mu

Eipä olisi tullut tähänkään helmeen tutustuttua, jollei puolisoni antanut minulle sitä lahjaksi. Tykkään kissoista ja mangasta, joten mikä voisi mennä pieleen?

Junji Ito on tunnettu kauhugenren mangapiirtäjänä. Tässä sarjakuvassa hän kuitenkin kertoo, kuinka heidän kotiinsa tuli kissoja. Ensin taloon tulee Iton vanhempien kotoa Yon-kissa ja sitten sen kaveriksi otetaan Mu.

Iton tausta kauhusarjojen piirtäjänä näkyy muun muassa hänen tavassaan luoda tiheää tunnelmaa epävarmaan kissoihin tutustumiseen. Aluksi Ito tosiaan epäröi kissojen aikeita ja pitää niitä jopa kirottuina, mutta vähitellen ne kietovat hänet tassujensa ympärille.

Ito piirtää myöskin vaimonsa pupillittomaksi. Vaimon olemus on myöskin kissojen kanssa puuhatessa kuin kauhusarjasta.

Kaiken kaikkiaan tässä on oiva kissasarjakuva, jossa ei ole niinkään söpöstelyä.

Yusuke Murata: One punch man

Katsoimme jokin aika sitten Netflixistä One punch man-animen ensimmäisen kauden. Pitihän se mangakin lukea. Ja suosittelen tosiaan sitä kaikille sarjakuvien ystäville.

Saitama on sankari, joka päihittää kenet tahansa yhdellä iskulla. Sankariksi hän on ruvennut huvin vuoksi ja treenasi, kunnes tukka lähti. Vastustajien helppo voittaminen on kuitenkin tylsää. Sarjan edetessä mukaan tulee muitakin sankareita, jotka tuovat oman mausteensa Saitaman elämään.

Manga etenee samalla tavalla kuin anime, joten ei ole mitenkään pakollista katsastaa molempia.

Makoto Shinkai & Ranmaru Kotome: Your name

Vaikken olekaan nähnyt Your name-animea, tartuin silti odottavin mielin samannimiseen kolmiosaiseen mangaan. Ensimmäisessä osassa maaseudulla asuva Mitsuha ja Tokiossa asuva Taki huomaavat vaihtavansa kehoja. Siitä kuinka tyttö ja poika vaihtavat kehoja olisi voinut toki repiä pidemmältikin huumoria, mutta asian käsittely jää ensimmäiseen osaan.

Toisessa osassa nimittäin selviää, joten joka laittaa pakan sekaisin. Taki huomaakin, että häntä tarvitaan pelastamaan kylällinen ihmisiä. Taki ja Mitsuha haluaisivat kohdata, mutta helpommin sanottu kuin tehty.

Your name-mangan piirrostyyli miellyttää ainakin minun silmääni. Senkin vuoksi tarina on nopeasti luettu. Seuraavaksi tarkoituksena on tutustua itse elokuvaan.

Kei Sanbe: Erased

Tämä ei ole välipalasarjakuva. Sen verran paksusta mangasta ja tukevasta tarinasta on kyse. Viimeinen sarjan neljäs osa juuri ilmestynyt englanninkielisenä ja Netflixistä voi katsoa näytellyn tv-sarjaversion.

Satoru on parikymppinen pizzakuski, joka yrittää lyödä läpi mangapiirtäjänä. Hänellä on kyky, jonka avulla hän pääsee ajassa taaksepäin ja voi korjata tapahtumia. Esimerkiksi voi estää kuorma-autoa ajamasta lapsen päälle.

Yhtäkkiä Satoru tempautuukin lapsuuteensa 1980-luvun lopulle. Hän alkaa selvittää sarjamurhaajan tapausta, jonka kohteena ovat hänen luokkalaisensa. Lapsena on vaikeampi selvittää rikosta kuin aikuisena, sillä käytävänä on peruskoulu uudelleen.

Piirosjälki ei ollut ihan mieleistäni, mutta pääsin siitä yli uppoutuessani tarinaan.

Mangan pohjalta on tehty sekä anime että näytelty sarja, josta jälkimmäisen voi katsoa Netflixistä.

Osamu Tezuka: Viidakon valtias

 

Ainakin spekulatiivisen fiktion ystäville Fritz Langin vuonna 1927 julkaistu Metropolis on tuttu. Näin loistavan vuonna 2001 julkaistun Tezukan mangan pohjalta tehdyn animen ja päätin tutustua mestarin töihin jossain vaiheessa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Tezuka on sinänsä mielenkiintoinen linkki animen ja länsimaisen piirretyn välillä, että nokkelimmat voivat huomata edestakaista kulttuurista vaihtoa. Tezukan tunnetuimpiin töihin lukeutuva Astro Boy on saanut innoitustaan sekä Mikki Hiireltä että Teräsmieheltä.

Tässä kohtaa on hyvä muistaa, että toisen maailmansodan jälkeen Japani sai paljon vaikutteita Yhdysvalloista. Muun muassa baseball kasvatti tuolloin suosiotaan.

Kulttuurinen vaihto ei ollutkaan yksipuolista ja sen huomaa varsinkin, kun alkaa tarkastella Viidakon valtiaan ja Leijonakuninkaan yhteyttä:

Ei se ollut juuri tämä video vuosia sitten, mutta samalla periaatteella, kun totesin yhden lempipiirretyistäni mukailleen japanilaista Kimba-animea. Tuolloin päätin lukevani jonain päivänä sarjakuvan, johon piirretty perustuu.

Periaatteessa tämä kaksiosainen Viidakon valtias-sarja sopisi klassikkohaasteeseen, koska se Tezukan manga kuuluu japanilaisen sarjakuvan kaanoniin. Minulla on kuitenkin päässäni aivopieru, jonka mukaan haasteeseen sopivan klassikon on oltava kaikkien tuntema.

Jatketaan.

Viidakon valtias kertoo Leo-leijonan poikkeuksellisen tarinan. Ihmiset tappavat hänen isänsä ja hänet napataan äitinsä kanssa rahtilaivaan. Äiti kehottaa pienokaistaan karkaamaan ja palaamaan Afrikkaan. Kuitenkin ihmisten kohtaaminen muuttaa Leoa.

Kirjan teemana on sekä isän jäljissä kulkeminen että ihmisen ja eläimen suhde. Aluksi minun oli vaikea antaa kirjalle anteeksi kaikkia outouksia. Esimerkiksi vietettyään tarpeeksi aikaa ihmisten seurassa Leo kokee tarpeelliseksi käyttää housuja. Lopulta annoin kuitenkin kirjalle periksi.

Aivan kuten Tarzantakin lukiessa, on Viidakon valtiaan kohdalla muistettava konteksti. Sarjakuva on julkaistu 1950-luvulla Japanissa. Juonessa näkyy slapstick huumori ja hahmot ovat oudon väkivaltaisia toisiaan kohtaan.

Mietin, oliko eläinten inhimillistäminen taas yksi Tezukan keino matkia Disneyä. Hän tosin vei sen pidemmälle. Leo menee naimisiin naaraansa kanssa ennen kuin hankkii jälkikasvua. Leijonakuninkaassa on leijonille tyypillisempi systeemi, vaikkei sitä hierotakaan katsojan naamalle. Kiinnostaisikin lukea tutkimus, miksi yleensäkin on lähdetty eläinten rajuun inhimillistämiseen lasten piirretyissä.

Toisessa osassa Leolla ei tosin nähdä enää housuja. Vaikkei hän enää seurustelekaan enää niin paljoa ihmisten kanssa, on hänellä kuitenkin tarve rakentaa itselleen palatsi ja suojella muita viidakon eläimiä.

Lue lisää Viidakon valtiaan ja Leijonakuninkaan suhteesta.

 

Leffa vai kirja: Death note

Siitä on melkein kymmenen vuotta, kun lukaisin englanninkielisen käännöksen Death Note-mangasta. Sarja oli jo tuolloin tullut päätökseensä. Kaksitoista osaa on sopiva manga. Varsinkin, jos vertaa toiseen pojille suunnattuun suosittuun mangaan, Narutoon, josta on mennyt maku sen jatkuessa yhä vaan.

Light Yagami on lukioikäinen pojankloppi, kun hänen eteensä tippuu muistikirja. Ryuk- shinigami, kuoleman jumala, on omistanut sen aiemmin ja seuraa tapahtumia puolueettomani, hieman toki huvittuneena, kun Light ymmärtää pitävänsä käsissään Death Notea. Mikäli kirjaa hallussava pitävä tietää kohteensa nimen ja kasvot, voi hän kirjoittaa tämän nimen muistikirjaan. Jollei kuolintapaa määritellä tarkemmin, kuolee kohde sydänkohtaukseen parin minuutin kuluessa.

Light näkee tässä mahdollisuuden oman käden oikeuteen. Pian rikolliset alkavat kuolla sitä mukaa kuin heistä kerrotaan mediassa. Osa ihmisistä on tyytyväisiä, että joku ottaa oikeuden omiin käsiinsä hitaan oikeuslaitoksen sijaan. Kaikki eivät kuitenkaan yhdy Kiran, Lightin keksimän alter egon, oikeuskäsitykseen. Niinpä juttua alkaa selvittää ryhmä poliiseja ja agentteja, muun muassa Lightin isä sekä eksentrinen Lightin ikätoveri, L.

Lue lisää Death Note-mangasta täältä.

Totta kai manga sovitettiin animeksi. Lisäsin ylös ikonisen kohtauksen, jossa Light onnistuu naruttamaan Kiran jahtaajia näyttäen syyttömänä.

Usein animeversiot manga-sarjoista noudattavat pitkälti mangan polkua ja tarinan kulkua. Samoihin aikoihin Japanissa tuli myös live action elokuvatrilogia Death Notesta.

Miksi kirjoitan tästä nyt tänään? Katsoimme eilen Netflixistä jenkkiversion Death Notesta. Olin kuullut tästä versiosta paljon huonoa, mutta halusin katsoa sen silti, koska haluan nähdä aina eri versioita samasta tarinasta. Esimerkiksi Roald Dahlin Jali ja suklaatehdas-filmatisointien vertailu on hauskaa.

Useimmiten on käynyt niin, että pidän eniten alkuperäisestä tuotteesta oli se sitten kirja tai elokuva. Jotkut uudelleenfilmatisoinnit eivät satu niin paljoa kuin tämä Death Note. Esimerkiksi vuonna 2001 Tom Cruisen tähdittämä Vanilla Sky pohjautuu 1997 ilmestyneeseen espanjalaiseen Abre los ojos-elokuvaan. Penelope Cruz näyttelee molemmissa elokuvissa samaa hahmoa, joka huvittaa minua suuresti. Hollywood versio on suunnilleen sama tarina isommalla rahalla.

Jenkkiversio Death Notesta on sen sijaan selkeästi haluttu kääntää nykyistä amerikkalaista nuorisoa miellyttäväksi. Premissi on sama, mutta mitä pidemmälle elokuva etenee se erilaisemmaksi se muuttuu mangaan verraten. Huomasin kysyvänä usein elokuvan aikana: MIKSI?

Minua kiinnostaisi nähdä enemmänkin japanilaisten kommentteja jenkkien versioista heidän elokuvistaan. Japanilainen ja amerikkalainen kauhu ovat erilaisia. Jenkkiversioissa on paljon enemmän säikyttelyä, kun taas japanilaiset rakentavat tunnelmaa hitaasti ja taitavasti. Myös juurikin tässä Death Note-filmatisoinnissa minua häiritsi Lightin ja hänen tyttöystävänsä suhde. Toisaalta, jos he olisivat käyttäytyneet kuten japanilaiset nuoret, ei elokuva olisi ollut uskottava jenkeille.

Lopuksi haluan mainita guilty pleasure-artististani. Taylor Swiftin kolme vuotta sitten ilmestyneen Blank space-biisin musiikki video oli jo silloin mielestäni viittaus muun muassa juurikin Death Note-sarjakuvaan. Lisää pohdintaa tästä viittauksesta voitte lukea muun muassa täältä.