Olen törmännyt aika ajoin teoksiin, joissa esitellään ranskalaisten naisten erinomaisuutta. Milloin ranskattaret eivät liho, kasvattavat täydelliset bebet tai ovat tyyli-ikoneita. Annastiina Heikkilä on Yle:n Ranskan kirjeenvaihtaja, joka kurkistaa myytin taakse.
Kirjan kaksisataaviisikymmentä sivua täyttyvät artikkeleista, joissa pohditaan muun muassa #metoo-liikettä, uskonvapautta, ulkonäköä ja tasa-arvoa. Vaikka Ranska onkin olevinaan edistyksellinen demokratia, on naisen raskasta elää siellä täyttä elämää. Ongelmat lakaistaan pois silmistä. Ihmetellään, missä ovat kaikki ylipainoiset ranskattaret. Lähiöissä näkymättömissä, sillä heitä syrjitään työnhaussa ja he joutuvat elämään puolinaista elämää. Samoin käy huivia tai muuta uskonnollista tunnusta käyttävälle.
Ainoa positiivinen viesti, jonka löysin kirjasta oli se, ettei äitiys nähdä suorittamisena ja paineena, kuten muualla. Tosin lapsentahtista kasvatusta ei Ranskassa ole vaan laitetaan päiväkotiin jo äidin palatessa töihin muutaman kuukauden kuluttua synnytyksestä. Eletään vanhempien, ei lasten ehdoilla.
Ranska pitää kynsin hampain kiinni ranskalaisuuden mielikuvasta, johon kuuluu niin tyyli kuin leikkisä flirtti. Jotenkin tuntuikin ”vain Ranskassa” – jutulta, se että #metoosta suivaantunet etuoikeutetut ylempään luokkaan kuuluvat naiset tekivät manifestin, jossa puolusteltiin ahdistelijoita ja sekoitettiin flirtti ja seksuaalinen ahdistelu.
Kirja oli hyvin ja pilke silmäkulmassa kirjoitettu. Minulle tuli kuitenkin sellainen kuva Ranskasta, ettei tekisi mieli ensinkään asua siellä rakenteisiin pesiytyneen syrjinnän takia.