Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

Tuomas Kyrö iski kultasuoneen keksiessään Mielensäpahoittaja-hahmon. Laskujeni mukaan Mielensäpahoittajan Suomi on seitsemäs kirja sarjassaan.

Idea on varmaan tunnettu, mutta kerrataan silti: Sysi-Suomessa asuu rintamamiestalossaan vanhempi mies, joka pahoittaa mielensä erilaisista asioista. Kyseessä on karikatyyri niistä vanhan kansan joukoista, jotka hiihtivät kesät talvet kouluun ja selvisivät kaikesta sisulla. Ja heidän tulee valistaa näitä nykyisiä pullamössösukupolvia.

Seitsemännessä Mielensäpahoittaja-kirjassa päähenkilön luona on käymässä lapsenlapsi, joka lukee ylioppilaskirjoituksiin. Mielensäpahoittaja muistelee Likan apuna Suomen sataa vuotta ja sitoo tapahtumat omaan elämäänsä, vaikkei olekaan kaikkien niiden vuosien aikana elänyt.

Pelkkää hekotusta kirja ei ole. Ensimmäisessä kirjassa selvisi, että päähenkilön rouva on muistisairaiden osastolla eikä tunnista enää miestään. Se on tuonut omanlaisensa surullisen vireen jokaisen kirjaan. On pitänyt opetella selviämään ilman toista niin kodinhoidollisesti kuin muutenkin.

Kultasuoni tosiaan. Äitini luki kirjan jälkeeni ja hekotti ääneen Kyrön oivalluksille.

Leffa vai kirja: Mielensäpahoittaja

Kuva: Kurikan kino

 

Niin minä mieleni pahoitin, kun…

Näin alkaa miltei jokainen Mielensäpahoittaja-kuunnelmasarjan osa. Alunperin kuunnelmaksi tarkoitetusta Mielensäpahoittaja-sarjasta sikisi neljä kirjaa, näytelmiä ja elokuvasovitus. Olen lukenut kaikki muut kirjat paitsi Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike, jonka kuuntelin Antti Litjan lukemana. Kesällä 2012 näin Antti Litjan Mielensäpahoittajana Aboa Vetuksen teatterissa ja seuraavana kesänä samassa roolissa Miniä-näytelmässä.

Minulla oli suuret odotukset Mielensäpahoittaja-elokuvasta. Menin katsomaan sen kuitenkin vasta, kun se oli rikkonut katsojaennätyksiä. Tuolloinkin äitini kanssa, joka kehui elokuvan maasta taivaisiin.

Hobitti-eväät Mielensäpahoittajassa

 

Ja olihan se.  En uskonutkaan. että episodimaisen minä-muotoisen kertomakirjallisuuden olisi helppo kääntää elokuvaksi, mutta koska olin nähnyt jo kaksi näytelmää, minulla oli uskoa.  Elokuva nauratti ja itketti.

Piti ottaa selfie Mielensäpahoittajan jälkeen.

 

Katsoin suunnilleen kuukausi sitten elokuvan uudelleen mieheni kanssa ja se kestää ehdottomasti useamman katselukerran. Myös mieheni, joka ei ollut lukenut kirjoja piti elokuvasta. Toisella katsomiskerralla en sentään itkenyt…no hiukan niiskutin.

Elokuvassa sekoitetaan useamman kirjan juonta, mutta päällimmäiseksi jää Miniä-kirjan juonipolku. Mielensäpahoittaja loukkaa jalkansa perunakellarissa ja matkaa taksilla isolle kirkolle toipumaan pojan jäädessä kääntämään perunapeltoa. Mielensäpahoittajalle on rankkaa muun muassa se, ettei pojan kotona ole kahvinkeitintä eikä perunakellaria. Mitäs sitten tapahtuu, kun Mielensäpahoittaja on otettava mukaan miniän bisnesneuvotteluihin?

Mielestäni elokuvan roolitus on nappiin osunut, mutta Antti Litja varastaa tietenkin show’n. Mietityttää vain, voiko Litja karistaa enää Mielensäpahoittajan karvalakkia. Ainakin minun mielessäni Litja on Mielensäpahoittaja.

Kirjoitin aiemmin viimeisestä Mielensäpahoittaja-kirjasta, Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja. Lue arvostelu täällä.

Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, mielensänpahoittaja

                                                         Kuva osoitteesta http://www.kirja.fi

Tartuin suurin odotuksin viime vuonna ilmestyneeseen viimeiseen Mielensäpahoittaja-kirjaan. Kirja on paljon muita sarjan kirjoja paksumpi. Jotenkin sitä lukiessa kävi selväksi, ettei tätä ole tehty niinkään lyhyinä pätkinä kuunneltavaksi, kuten aiemmat kirjat, vaan ihan kunnolla luettavaksi.

Mielensäpahoittaja valmistelee hautajaisiaan, koska kuka muukaan sen tekisi. Arkku on valmis, muistokirjoitus rustattu, mutta testamentin kirjoittamista varten tarvitaan mustepullo. Tällä retkellä kurkistetaan elämän alkuun ja pohditaan taas maailman menoa.

Kirja ei naurata ja liikuta yhtä paljoa kuin edeltäjänsä, mutta sen parissa viihtyy hyvin. Taattua Tuomas Kyröä siis.

Kirja on selkeästi viimeinen sarjassaan, sillä loppuun Kyrö on kirjoittanut loppusanat, joissa kiittelee Yleä kuunnelman teko mahdollisuudesta ja Antti Litjaa äänen antamisesta Mielensäpahoittajalle.

Mielensäpahoittaja on ollut menestystarina, jota olisi voinut tahkoa loputtomasti, mutta olen tyytyväinen, että Kyrö päätti lopettaa sarjan ennen kuin se hyppäsi hain yli.