J.P Ahonen: Pelinavaus

IMG_20170811_125209_BURST001_COVER (1).jpg

Kyllä olen niin tyytyväinen itseeni ja keksintööni. Nimittäin kun keksin, mitä teota J.P Ahosen Villimpi Pohjola-sarjakuvan kansi mukailee. Plussaa vielä siitä, että tajusin mennä Turun Taidemuseoon, jossa oli esillä tuolloin juuri se Robert Doisneun teos, sain napattua kuvan ja postattua someen.

Kyllähän minä myös ahmin tämän sarjakuvan. En muista milloin luin ensimmäisen kerran Ukon, Muusan, Minnan ja kumppaneiden seikkailuista ensimmäisen kerran. En muistaakseni ollut edes yliopistossa silloin ja silti samaistumisen tunne iski minuun.  Kun nyt verestin muistoja Pelinavaus-kokoelmaa lukiessani, totesin etten toki ole samanlainen lusmu kuin kirjan henkilöt, mutta silti jokin heissä kolahtaa.

Pääosassa on siis ikuisuusopiskelijoista koostuva kaveriporukkaa. Puolisoni luki kirjan myös ja häntäkin häiritsi, missä kaupungissa porukka opiskelee. Johtolankoja on muutamia. Osa heistä opiskelee humanistisia aloja ja jossain kohtaa mainitaan etelään muuttaminen. Vaikka J.P Ahonen asuu ainakin WSOY:n tietojen mukaan Tampereella, sijoittaisin tarinan vähintäänkin Jyväskylän korkeudelle.

Koska nykyään opiskeluaikaa on rajoitettu, pohdin miten tulevaisuuden sarjakuvien ahmijat ymmärtävät ikuisuusopiskelijat. Vaikka itse valmistuin tavoiteajassa, niin samaistun asioiden välttelyyn ja nuoren aikuisen ihmissuhdekiemuroihin.

Tämä kirjan heikkoutena on se, ettei se ole sinänsä uusinta uutta vaan kokoelma aiemmin julkaistuja ja muuta uusi. Mikäli ymmärsin oikein aiemmat albumit on myyty loppuun, jonka takia koettiin tarpeelliseksi julkaista best of-kokoelma.

Käy toki tykkäämässä Villimpi Pohjola-feisbuuksivusta.

Mainokset

Osamu Tezuka: Viidakon valtias

 

onesheet

Ainakin spekulatiivisen fiktion ystäville Fritz Langin vuonna 1927 julkaistu Metropolis on tuttu. Näin loistavan vuonna 2001 julkaistun Tezukan mangan pohjalta tehdyn animen ja päätin tutustua mestarin töihin jossain vaiheessa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Tezuka on sinänsä mielenkiintoinen linkki animen ja länsimaisen piirretyn välillä, että nokkelimmat voivat huomata edestakaista kulttuurista vaihtoa. Tezukan tunnetuimpiin töihin lukeutuva Astro Boy on saanut innoitustaan sekä Mikki Hiireltä että Teräsmieheltä.

Tässä kohtaa on hyvä muistaa, että toisen maailmansodan jälkeen Japani sai paljon vaikutteita Yhdysvalloista. Muun muassa baseball kasvatti tuolloin suosiotaan.

Kulttuurinen vaihto ei ollutkaan yksipuolista ja sen huomaa varsinkin, kun alkaa tarkastella Viidakon valtiaan ja Leijonakuninkaan yhteyttä:

Ei se ollut juuri tämä video vuosia sitten, mutta samalla periaatteella, kun totesin yhden lempipiirretyistäni mukailleen japanilaista Kimba-animea. Tuolloin päätin lukevani jonain päivänä sarjakuvan, johon piirretty perustuu.

Periaatteessa tämä kaksiosainen Viidakon valtias-sarja sopisi klassikkohaasteeseen, koska se Tezukan manga kuuluu japanilaisen sarjakuvan kaanoniin. Minulla on kuitenkin päässäni aivopieru, jonka mukaan haasteeseen sopivan klassikon on oltava kaikkien tuntema.

Jatketaan.

Viidakon valtias kertoo Leo-leijonan poikkeuksellisen tarinan. Ihmiset tappavat hänen isänsä ja hänet napataan äitinsä kanssa rahtilaivaan. Äiti kehottaa pienokaistaan karkaamaan ja palaamaan Afrikkaan. Kuitenkin ihmisten kohtaaminen muuttaa Leoa.

Kirjan teemana on sekä isän jäljissä kulkeminen että ihmisen ja eläimen suhde. Aluksi minun oli vaikea antaa kirjalle anteeksi kaikkia outouksia. Esimerkiksi vietettyään tarpeeksi aikaa ihmisten seurassa Leo kokee tarpeelliseksi käyttää housuja. Lopulta annoin kuitenkin kirjalle periksi.

Aivan kuten Tarzantakin lukiessa, on Viidakon valtiaan kohdalla muistettava konteksti. Sarjakuva on julkaistu 1950-luvulla Japanissa. Juonessa näkyy slapstick huumori ja hahmot ovat oudon väkivaltaisia toisiaan kohtaan.

Mietin, oliko eläinten inhimillistäminen taas yksi Tezukan keino matkia Disneyä. Hän tosin vei sen pidemmälle. Leo menee naimisiin naaraansa kanssa ennen kuin hankkii jälkikasvua. Leijonakuninkaassa on leijonille tyypillisempi systeemi, vaikkei sitä hierotakaan katsojan naamalle. Kiinnostaisikin lukea tutkimus, miksi yleensäkin on lähdetty eläinten rajuun inhimillistämiseen lasten piirretyissä.

Toisessa osassa Leolla ei tosin nähdä enää housuja. Vaikkei hän enää seurustelekaan enää niin paljoa ihmisten kanssa, on hänellä kuitenkin tarve rakentaa itselleen palatsi ja suojella muita viidakon eläimiä.

Lue lisää Viidakon valtiaan ja Leijonakuninkaan suhteesta.

 

Leffa vai kirja: Death note

SNote.jpg

Siitä on melkein kymmenen vuotta, kun lukaisin englanninkielisen käännöksen Death Note-mangasta. Sarja oli jo tuolloin tullut päätökseensä. Kaksitoista osaa on sopiva manga. Varsinkin, jos vertaa toiseen pojille suunnattuun suosittuun mangaan, Narutoon, josta on mennyt maku sen jatkuessa yhä vaan.

Light Yagami on lukioikäinen pojankloppi, kun hänen eteensä tippuu muistikirja. Ryuk- shinigami, kuoleman jumala, on omistanut sen aiemmin ja seuraa tapahtumia puolueettomani, hieman toki huvittuneena, kun Light ymmärtää pitävänsä käsissään Death Notea. Mikäli kirjaa hallussava pitävä tietää kohteensa nimen ja kasvot, voi hän kirjoittaa tämän nimen muistikirjaan. Jollei kuolintapaa määritellä tarkemmin, kuolee kohde sydänkohtaukseen parin minuutin kuluessa.

Light näkee tässä mahdollisuuden oman käden oikeuteen. Pian rikolliset alkavat kuolla sitä mukaa kuin heistä kerrotaan mediassa. Osa ihmisistä on tyytyväisiä, että joku ottaa oikeuden omiin käsiinsä hitaan oikeuslaitoksen sijaan. Kaikki eivät kuitenkaan yhdy Kiran, Lightin keksimän alter egon, oikeuskäsitykseen. Niinpä juttua alkaa selvittää ryhmä poliiseja ja agentteja, muun muassa Lightin isä sekä eksentrinen Lightin ikätoveri, L.

Lue lisää Death Note-mangasta täältä.

Totta kai manga sovitettiin animeksi. Lisäsin ylös ikonisen kohtauksen, jossa Light onnistuu naruttamaan Kiran jahtaajia näyttäen syyttömänä.

Usein animeversiot manga-sarjoista noudattavat pitkälti mangan polkua ja tarinan kulkua. Samoihin aikoihin Japanissa tuli myös live action elokuvatrilogia Death Notesta.

Miksi kirjoitan tästä nyt tänään? Katsoimme eilen Netflixistä jenkkiversion Death Notesta. Olin kuullut tästä versiosta paljon huonoa, mutta halusin katsoa sen silti, koska haluan nähdä aina eri versioita samasta tarinasta. Esimerkiksi Roald Dahlin Jali ja suklaatehdas-filmatisointien vertailu on hauskaa.

Useimmiten on käynyt niin, että pidän eniten alkuperäisestä tuotteesta oli se sitten kirja tai elokuva. Jotkut uudelleenfilmatisoinnit eivät satu niin paljoa kuin tämä Death Note. Esimerkiksi vuonna 2001 Tom Cruisen tähdittämä Vanilla Sky pohjautuu 1997 ilmestyneeseen espanjalaiseen Abre los ojos-elokuvaan. Penelope Cruz näyttelee molemmissa elokuvissa samaa hahmoa, joka huvittaa minua suuresti. Hollywood versio on suunnilleen sama tarina isommalla rahalla.

Jenkkiversio Death Notesta on sen sijaan selkeästi haluttu kääntää nykyistä amerikkalaista nuorisoa miellyttäväksi. Premissi on sama, mutta mitä pidemmälle elokuva etenee se erilaisemmaksi se muuttuu mangaan verraten. Huomasin kysyvänä usein elokuvan aikana: MIKSI?

Minua kiinnostaisi nähdä enemmänkin japanilaisten kommentteja jenkkien versioista heidän elokuvistaan. Japanilainen ja amerikkalainen kauhu ovat erilaisia. Jenkkiversioissa on paljon enemmän säikyttelyä, kun taas japanilaiset rakentavat tunnelmaa hitaasti ja taitavasti. Myös juurikin tässä Death Note-filmatisoinnissa minua häiritsi Lightin ja hänen tyttöystävänsä suhde. Toisaalta, jos he olisivat käyttäytyneet kuten japanilaiset nuoret, ei elokuva olisi ollut uskottava jenkeille.

Lopuksi haluan mainita guilty pleasure-artististani. Taylor Swiftin kolme vuotta sitten ilmestyneen Blank space-biisin musiikki video oli jo silloin mielestäni viittaus muun muassa juurikin Death Note-sarjakuvaan. Lisää pohdintaa tästä viittauksesta voitte lukea muun muassa täältä.

 

Tea Tauriainen: Mad Tea Party ynnä muita helmiä

bty

Ei ole ensimmäinen kerta, kun innostun jostain sarjakuvasta luettuani ensin sen tekijän blogia. Olen lukenut vuosia Tea ”Tee” Tauriaisen Mad Tea Party-sarjakuvablogia. Sain viimein ostettua omakseni hänen julkaisujaan.

Kuten arvata saattaa pohjautuvat kolme Mad Tea Party-kirjaa Tauriaisen sarjakuvablogiin. Takakansiteksti lupaa sarjakuvaa arjesta totuutta hipoen. Aivan kuten aiemminkin luettuani muun muassa Ahdistunut pupu-sarjakuvaa, koin voimakasta samaistumista kuvattuun päähenkilöön. Goodreadsin arviossa tätä sarjakuvaa suositellaan nimenomaan 15-30-vuotiaille naisille, mutta itse en koe samaistumista pelkästään sukupuolen ja iän kautta vaan myös luonteen: vaikkakin päähenkilö on synkistelyyn taipuva, hän osaa olla oma itsensä ja selviytyä eri koettelumuksista.

System error on eläinten kautta kerrottu tarina kissasta, joka tuntee suurta ahdistusta. Maan pinnalle hänet saa koira. Luettuani ensin Mad Tea Party- sarjakuvat näin suoran vertauksen kissan ja koiran ja Mad Tea Partyn-pariskunnan välillä.

Tottelematon kusipää läski on vaatimaton sarjakuva koirasta, joka koirapuistossa kohtelee muita koiria itseään alempiarvoisina. Sarjakuvaa lukiessa olisi halunnut uskoa koiran kehitykseen ja hyväksi muuttumiseen. Loppu onkin jotain aivan muuta.

Pidän todella paljon Tauriaisen piirrostyylistä. Jälki on minulle tärkeää sillä usein, jos se ei miellytä silmääni jää hyväkin tarina lukematta. Kehotan tutustumaan ensin Tauriaisen blogiin, jonka jälkeen voi sukeltaa hänen julkaisuihinsa.

Kari A. Sihvonen: Kapteeni Kanki

IMG_20170730_192355.jpg

Olen tainnut aiemminkin mainita, että minulla on mielenkiintoinen huumori. Eräänä iltana puolisoni toi minulle alennuksesta löytämänsä Kapteeni Kanki: Onnenavaimet-sarjakuvan. Luin sen samana iltana ja hykertelin naurusta. Minun oli saatava lisää tätä! Onneksi löysin muutaman lisää (kuvassa yllä) Turun Sarjakuvakaupasta.

Kapteeni Kanki on ilmestynyt alunperin Myrkky-lehdessä vuodesta 2003. Myrkky-lehden lopetettua Sihvonen on piirtänyt Kanki-sarjakuvia valitettavasti harvemmin. Harvoin päivittyvältä Kangen FB-sivulta voi seurata sankaremme retkeä.

Toisin kuin moni muu supersankari, on Kapteeni Kanki monellakin tapaa supersankareiden Aku Ankka tai Uuno Turhapuro. Kangen samaistaminen edellä mainittuihin suomalaisten rakastamiin hahmoihin kertookin jo paljon hahmosta. Toinen puoli onkin siinä, että sarjaa on alunperin julkaistu juuri räävittömässä Myrkky-lehdessä.

Kanki saattaa ajautua välillä omille teilleen joillei omasta tahdostaan, niin Viinamäenmiehen kannustamana. Kangelle pitää kotona kuria Justiinan lailla feminismiinkin taipuvainen Pirjo. Kankea vastassa ovat erilaiset superpahisten irvikuvat.

Mikäli sinulla on vinksahtanut huumori, suosittelen ehdottomasti tutustumaan Kapteeni Kankeen!

James Carr & Archana Kumar: Hipster Hitler

1411207830496_Image_galleryImage_STIAN_HITLER_HIPSTER_OUTR

Minulla ja muutamilla kavereillani on huono huumori. Vitsaillemme mm. natseista ja hipstereista. Berliinissä näin kirjakaupassa kirjan, jossa oli keksitty yhdistää nämä kaksi asiaa. Onnekseni löysin kaupunginkirjastosta Hipster Hitler-sarjakuvan ja nauroin itseni kipeäksi.

Toisin kuin luulisi sarjakuvan Hitler ei seikkaile nykyhipsterien joukossa. Sehän olisi liian maistreamia! Tarina on sijoitettu Hitlerin aikaan, mutta tietyllä hipsteri twistillä. Joku voi jopa vahingossa oppia jotain historiasta tämän kirjan avulla ja ehkä innostuakin historian opiskelusta.

hitler.jpg

Yksi hauskimmista asioista yksinkertaisesti piirretyssä sarjakuvassa ovat Hipster Hitlerin nerokkaat t-paidat. Yllä olevasta kuvasta saa hyvän käsityksen. Ilokseni Hitlerin päätettyä elämänsä kirjan lopuksi saamme lukea lisää Borsef Stalinista.

Jos musta huumori iskee etkä jaksa etsiä käsiisi tätä helmeä, löytyvät sarjakuvat myös netistä.

Hergé: Tintti neuvostojen maassa

Tintti_neuvostojen_maassa.jpg

Pidin paljon vuonna 2011 leffassa pyörineestä Tintti-elokuvasta, jossa mielestäni 3D toimi ensimmäisen kerran. Sain jostain vastikää lukea ensimmäisen kerran elämässäni Tintti-sarjakuvaa. Kyllähän minä olin iät ajat tuntenut Tintin hahmot, mutten ollut saanut itseäni lukemaan sitä. Tintti on yksi suosituimmista sarjakuvista Euroopassa ja sitä on käännetty seitsemällekymmenelle kielelle. Oli siis aika ottaa enemmän selvää tästä ilmiöstä.

Belgiassa oikeistolaisessa lehdessä vuonna 1930 julkaistussa sarjakuva esittelee 20. vuosisata-lehden reportterin, Tintin ja hänen neuvokkaan Milou-koiransa. Tätä sarjakuvaa lukiessa onkin muistettava konteksti: oikeistolaisessa lehdessä maailmansotien välissä julkaistu Neuvostoliiton kuvausa. Ei ole siis vaikea arvata, kuinka naapurimaamme oloja kuvataan.

Mustavalkoinen piirrosjälki ei ollut niin hyvää kuin olin odottanut. Yllätyin myös väkivallan määrästä. Tintti ratkaisi monet hankalat tilanteet mätkimällä varsinkin bolsevikkejä nassuun. Minua ärsytti myös Tintin ylivoimaisuus. Vaikka hän jäi useamman kerran kiinni, hän livisti ties millä kulkuneuvolla ja selvisi junan alle jäännistä.

Tämän olisi tietenkin voinut lukea ärsyyntymättä ajankuvana. Itse en siihen kyennyt, vaikka sainkin kuitenkin kirjasen kahlattua loppuun saakka.