Haruki Murakami: 1Q84

Aloitin paksuakin paksumman 1Q84-tiiliskiven (yli 1300 sivua!) lukemisen kesähelteillä spefi- lukupiiriin. Olin ostanut tämän opuksen hyllyäni lämmittämään 2017 Berliinistä. Puoliso sanoi kirjakaupassa, että saan ostaa vain yhden kirjan, joten ostin paksun. Kesällä tuli muita lukukiireitä, mutta päätin ahkeroida 1Q84:sen tammikuussa muiden tiiliskivien seuraksi. Kirja on julkaistu trilogiana, mutta koska luin sen yhteisniteenä, puhun tässä nyt kirjasta yksikkönä.

Tengo on tokiolainen preppauskoulun matematiikanopettaja, joka kirjoittaa kolumneja ja haaveilee oman kirjan kirjoittamisesta. Hänen tuttu kustannustoimittaja esittää hänelle tarinanraakileen, joka Tengon tulisi haamukirjoittaa kuntoon kirjoituskilpailua varten. Aomame on salamurhaaja, joka joutuu sattuman kautta vuoden 1984 maailmasta 1Q84 maailmaan. Miten näiden kahden kohtalot kietoutuvat yhteen? Millaisen tapahtumaketjun Tengon kirjoittama kirja saa aikaan?

Ei pidä pelästyä mainintaani spefistä tässä kirjassa, se on hyvin pienessä osassa. 1Q84:n maailma ei eroa paljoa 1984:n maailmasta. Muun muassa taivaalla on kaksi kuuta. Mikäili tämä olisi ollut kovempaa scifiä, kirjassa olisi mietitty, miten kuiden määrä vaikuttaa esimerkiksi vuorovesiin tai muutoin maapallon luontoon.

Kun aloitin tämän kirjan jälkeen lukemaan Valtaistuinpeliä, huomasin kirjojen erot: siinä missä Valtaistuinpelissä on lyhyitä lukuja, joissa tapahtuu paljon, 1Q84:ssä viipyiltiin, kuvailtiin ja kerrottiin myös ihan tylsästä monotonisesta elämästä. Näiden kahden väliltä valitsen Murakamin maailman.

Kesän Kafka rannalla- kimppaluvun yhteydessä moni mainitsi Murakamin ongelmallisen naiskuvan ja niin sanotun mieskatseen. Tässäkin kirjassa se oli esillä. Jäin pohtimaan, olisiko naiskirjailija kirjoittanut kirjan erään teoksen avainkohtauksen eri tavalla. Minä pystyn ohittamaan Murakamin tekstien ongelmallisuudet, koska pidän hänen luomistaan maailmoista niin paljon. Mikäli olette löytäneet vastaavia tarinankerronan taitureita, kertokaa toki minulle!

Tämä kirja sopii Helmet- lukuhaasteen kohtaan 8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua.

TJ Klune: Talo taivaansinisellä merellä

Talo taivaansinisellä merellä on pyörinyt tänä vuonna paljon kirjasomessa ja luulen, että minun on vaikea kirjoittaa siitä ilman, että toistaisin jo aiemmin sanottua.

Linus Baker ei nauti elämästään vaan taapertaa päivästä toiseen. Hän toimii sosiaalityöntekijänä lapsille, joilla on maagisia kykyjä. Hän hoitaa työnsä säntillisesti, eikä tunnu haluavan elämältäään ihmeempiä. Eräänä päivän hänet kutsutaan Äärimmäisen korkean johtoportaan puheille. Potkujen sijaan Linus saa kuukauden komennuksen saarelle, jolla olevasta maagisten lasten orpokodista hänen on tehtävä perinpohjainen raportti.

Kirja on todella hyvin kirjoitettu ja tempaa mukaansa. Linus suhtautuu lapsiin, joista yksi on antikristus, lapsina ja avaa sydämensä. Vaikka kirjaa lukiessa arvaakin lopun olevan onnellinen, lukee kirjaa silti mielellään. Hahmojen kanssa haluaisi vietää pidemmänkin aikaa. Linuskin tuntuu oppivan rakastamaan itseään kirjan kuluessa.

Kirjan Goodreads-pisteytys on huimaava 4,49/5. Itse annoin kirjalle neljä tähteä. Minulla oli toki kovemmat odotukset, luettuani paljon hehkutusta siitä. Mielestäni kirja voisi sopia ehkä niille, jotka nauttivat Douglas Addamsin tai Terry Pratchettin huumorista. Tosin minusta tuntui, että huumori väheni loppua kohden. Kaiken kaikkiaan hyvänmielenkirja.

”Kirja on hauska ja liikuttava, ja se on hyvin kirjoitettu. Tarinan maailma on taitavasti rakennettu, ja se saa lukijan uppoamaan itseensä perin juurin,” kirjoittaa Kasoittain kirjoja– blogin Nina.

”Kirjassa on paljon aiheita, jotka puhuttavat nykypäivänä (mm seksuaalinen suuntautuminen, lasten oikeudet, ennakkoluulot, ulkonäköasiat jne.) ja niitä oli käsitelty hienosti,” summaa Yksi luku vielä-blogin Anna.

”Kun pääsin tarinan imuun kiinni, huomasin viehättyväni hahmoista ja tuntevani sympatiaa heitä kohtaan: jopa kuivakka virkamies sai minut ennen pitkää puolelleen,” pohditaan Kirjakaapin kummitus-blogissa.

J.R.R Tolkien: Sormusten ritarit

Miten saa IG-kuvalle tykkäyksiä? Kissalla tietenkin!

Instagramin kautta löytyi Kimppakyyti Mordoriin-lukukyyti, jossa luetaan Taru Sormusten herrasta kirja kerrallaan tammi-maaliskuun aikana välillä keskustellen. Päätin kuitenkin kirjata ajatuksiani lukumatkallani. 

Luin Sormusten herran lukioikäisenä nähtyäni Sormuksen ritarit-elokuvan. Elokuvat tulivat teattereihin joulun aikoihin jokaisena lukiovuotenani ja seuraavana vuonna sain extended edition dvd:t syntymäpäivälahjaksi. Ensimmäisellä lukukerralla pidin teosta tylsänä. Enemmän pidin lopun liitteistä. 

Lyhykäisyydessään teos kertoo hobitista, joka saa tehtäväkseen mahtisormuksen tuhoamisen. Hän lähtee matkalle läpi Keskimaan yhdessä haltian, ihmisten ja kääpiön sekä muutaman muun hobitin. Ollaan sodassa örkkejä ja hiisiä vastaan, joten matka on kivinen. Kirja on jatkoa aiemmin ilmestyneeseen Hobitti-kirjaan ja siitä on tehty elokuvatrilogia 2000-luvun alussa.

Nyt toisella lukukerralla olen yllättynyt positiivisesti. Olen lukenut suunnilleen yhden luvun päivässä pitäen välillä välipäiviä. Kerronta soljuu niin, että mieli tekisi lukea enemmänkin. 

Aika paljonkin häiritsee monesti nähtyjen leffojen kuvat ja maisemat mielessä. Paljon on poistettu: Tom Bombadil, lauleskelut, Radagast… Hobitit myös ratsastavat alkumatkan. Minulle on jäänyt mielikuva ratsastavasta hobitista lähinnä Merri kömpelönä Eowynin kyydissä Kuninkaan paluu-elokuvassa.

Leffassa myöskin edetään paljon nopeammin kuin kirjassa. Frodo lähti matkaan vasta vuosia Bilbon katoamisen jälkeen. Elokuvassa näytti, että Elrondin neuvonpitoon oli tultu tarkoituksella. Tosiasiassa osallistujat sattuivat olemaan Rivendellissä muissa asioissa ja pääsivät siten päättämään suurista asioista. Elokuvassa saattue kootaan dramaattisesti Elrondin neuvonpidossa, kirjassa se sovitaan muussa tilanteessa keskustelun lomassa. Sormuksen saattue viettää aikaa Rivendellissä kaksi kuukautta ennen lähtöä, vaikka ajat kiristyvät

En tiedä onko se 1900-luvun alun ajankuvaa vai kuuluuko se aikakauden kirjallisuuteen, mutta ylempiluokkaisista puhutaan kunnioittavasti. Frodo on selkeästi valta suhteessa Samiin. Kun Elrondin neuvonpidossa puhutaan ylhäiseen sukuun kuuluvasta Boromirista, mainitaan hänen ylevä ulkonäkönsä. Pidetäänkin outona, miten rähjääntynyt Konkari on Isildurin jälkeläinen. 

Elijah Woodin Frodo tuntuu ainakin näin alussa vässykämmältä kuin kirjan Frodo. Hahmoja kehitetään hiljalleen. Elokuvassa Gimli, Merri ja Pippin ovat koomisia hahmoja. Kirjassa Merri kuvataan varakkaana hobittina, joka ei edes asu Konnussa vaan Rankkivuossa. Hän ja Pippin eivät tunnu samanlaiselta paita ja peppu-koheltajakaksikolta.

Kirjassa Boromir on ärsyttävämpi hahmo kuin leffoissa. Hän muistuttaa moneen kertaan, että Gondoriin pitäisi mennä ja haluaa kovemmin Sormuksen ihmisten “hyvään” käyttöön. 

Silmään pisti hyvien hahmojen kaunis ulkonäkö ja rumien örkkien pahuus. Näkyykö pahuus siis päällepäin? 

Tänään aloitan lukemaan Kahta tornia. Toivottakaa minulle hyvää matkaa.

Matt Haig: Keskiyön kirjasto

Noran elämä on täynnä pettymystä. Kun työelämä runtelee ja kissa kuolee, hän kokee maailman liian painavana. Hän päättää tappaa itsensä. Kuoleman sijaan hän astuukin Keskiyön kirjastoon, jossa häntä tervehtii lapsuuden kirjastosta tuttu Rouva Rouva Elm kehottaa Noraa selaamaan Katumuksen kirjaa, johon on kirjattu kaikki pienet ja suuret katumuksen aiheet Noran elämästä.

Mitä, jos olisinkin jäänyt siihen suhteeseen? Tai tavoitellut erilaista uraa? Näitä Nora pohtii selatessaan Katumusten kirjaa. Rouva Elm ojentaa Noralle kirjan kirjastosta, jonka maailmaan Nora imeytyy. Siellä hän saa kokeilla, mitä jos-elämäänsä. Heti kun hän huomaa pettyvänsä siihen, hän palaa Keskiyön kirjastoon. Mutta Keskiyön kirjasto on olemassa vain keskiyöllä.

Kirja on nopealukuinen ja luvut ovat sopivan pituisia. Vaikka masennus onkin rankka aihe sopii kirja kassikirjaksi eli kirjaksi, jota luetaan pala kerrallaan vaikkapa apteekin jonossa tai ennen nukkumaanmenoa.

Kesällä parvekkeella ahmimani Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään oli viiden tähden lukukokemus. Odotukset Keskiyön kirjaston kohdalla olivat siis kovat. Vaikka kirja olikin hyvä, ei se ollut samalla lailla ahmimiskamaa. Selkeä neljän tähden kirja kuitenkin.

”Pidän Matt Haigin tavasta kirjoittaa kevyehköjä kirjoja aiheista, joissa olisi ainesta paljon raskassoutuisempiinkin kirjoihin,” kirjoittaa Kirjojen keskellä.

”Lukijalle selitettiin mielestäni liian helpoksi kaikki, mitään ei jätetty arvailujen varaan. Päähenkilön kokemat opetukset olivat suhteellisen yllätyksettömiä ja alleviivaavia – lukiessa tietää kyllä miten kirja päättyy, ja näin se oikeastaan tekeekin,” kritisoi Lukutuulia.

”Masennus ja itsemurhat eivät ole mitään leikkisiä aiheita, ja niistä voisi tulla myös hyvin äkkiä synkkiä ja surullisia kirjoja. Elävässä elämässä näin on aina. Matt Haig on miettinyt ja käsitellyt aihetta eri tavalla fantasian kautta,” pohtii Kirjasähkökäyrä.

Margaret Atwood: Viimeisenä pettää sydän

Kyllä tulee selväksi, millä tätä kirjaa markkinoidaan. 1980-luvun puolivälissä ilmestyneen Orjattaresi- kirjan pohjautuneen Handmaid’s tale-TV-sarjan ansiosta viimeistään kuuluisuuteen ampaiseen Margaret Atwoodin sukunimi on tämän teoksen kannessa isommalla kuin kirjan nimi. Takakannessa ei ole juonikuvausta vaan iso kuva kirjailijasta.

Atwoodin sanotaan olevan dystopioiden mestari eikä tämänkään kirjan premissi petä. Yhdysvalloissa on massatyöttömyys. Kotinsa menetäneet Stan ja Charmaine asuvat autossa paeten välillä väkivaltaisuuksia. He kitkuttelevat Charmainen tarjoilijatyön tipeillä. Työpäivänsä lomassa tv:tä katsoessaan Charmaine huomaa mainoksen, jossa luvataan muuttaa heidän elämä.

He muuttavat suljettuun kaupunkiin, joissa asunnot jaetaan toisen pariskunnan kanssa. Vuorokuukausina Stan ja Charmaine ovat hyvin hoidetussa vankilassa. Vuorokuukausina toisen pariskunnan ollessa vankilassa, Charmaine ja Stan asuvat talossaan. Kaikki näyttää aluksi hyvältä. Kailla on töitä ja toimeentulo. Vähitellen kulissit alkavat rapistua.

Suoraan sanottuna Stan on ällöttävä tyyppi. Hän yrittää tehdä naisen vainoamisesta hyväksyttyä, kun Charmaine ei ole halutunlainen sängyssä. Ällötyksen tunteeni Staniä kohtaa muistuttivat inhoa, jonka koin lukiessani Rosa Liksomin Hytti Nro 6:ta. Minun piti ihan kysyä puolisoltani, onko tälläisiä ihmisiä olemassa. Toisaalta, onhan se hieno, että jollaine on taito kirjoittaa hahmoja, jotka herättävät näin vahvoja tunteita.

Kirjassa tapahtuu odotettua enemmän ja silti loppu onnistuu yllättämään. Lopullinen kysymys onkin, valitaanko rakkaus vai vapaus?

Johanna Sinisalo: Vieraat

Bongasin tämän kirjan YleKioskiLit-instagramkanavan Kirjakeskiviikko storysta, jossa erikoiskirjastovirkailija Henriikka Tulivirta suositteli sateenkaarikirjallisuutta. Tässä kirjassa sateenkaarevuus ei ole pääosassa vaan se on jotain arkista.

Essi ja Siiri asuvat lapsineen Tampereella. Kuusivuotias Sissi käy luonnontieteisiin painottuvaa päiväkotia. Masterchefistä tuttu Essi pyörittää vegaanikahvilaa Siirin hoitaessa parivuotiasta Luukasta kotona. Huolta aiheuttavat Essin pitkiksi venyvät työpäivät ja Luukaksen viivästynyt puheen oppiminen. Lähipiiriin kuuluu myös lasten biologinen isä Ville.

Sissillä on salaisuus. Hän kuulee hermohurinaa. Hän huomaa yllättäen Luukaksen reagoivan hänen satuttaessa itseään. Hermohurina lakkaa hetkeksi. Onko tämä sitä empatiaa? Pikkuvanha Sissi alkaa tehdä tieteellisiä kokeitaan.

Kertojina vuorottelevat Siiri, Essi ja Sissi ja välillä tekstin seassa sähköposteja ja lehtijuttuja. Lukija on askeleen edellä muita eikä ole helppoa päättää, kenen puolella olisi.

Kirja voitti Kariston kauhuromaanikilpailun keväällä 2019. Tämä onkin juuri sellaista psykologista jännitystä, josta pidän. Kirja ei kuitenkaan yllä mielestäni vuonna 2013 ilmestyneen Auringon ydin-dystopian tasolle.

”Monikerroksisuus on lähes hengästyttävää, ja tunnelma tihenee ikään kuin salakavalasti, kun mukaan tulee kammottavia elementtejä,” kirjoitetaan Kirjat kertovat-blogissa.

”Se, että kirja lokeroidaan kauhugenreen, ei tarkoita, etteikö siitä löytyisi paljon muitakin tasoja ja teemoja kuin pelko ja yliluonnollisuudet,” todetaan Kirjapöllön huhuilja-blogissa.

”Se (kerronta) tekee jokaisesta henkilöstä jollain tavalla vastenmielisen, vaikkakin samalla myös syvemmän,” pohditaan Kirjanmerkkkinä lentolippu– blogissa.

Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus

Nähdessäni Witcher-sarjan trailerin Youtubesta (alla) kesällä 2019, en tiennyt, mitä odottaa. Joulukuussa Netflixiin tullut sarja vei kuitenkin mukanaan. Monet ovat lukeneet aiemmin puolalaisen Andrzej Sapkowskin Noituri-kirjasarjaa tai pelanneet siihen perustuvia pelejä. Olin kuullut, että kirjat kuuluu lukea nimenomaan suomeksi (mikäli ei osaa puolaa), sillä suomennokset ovat englanninkäännöksiä parempia. Koronan takia jouduin odottamaan sarjan ensimmäistä osaa Viimeinen toivomus-novellikokoelmaa pitkään.

Noiturit ovat mutaatioon pakotetuttuja, joilla on muun muassa normaaleja ihmisiä paremmat refleksit. He kiertävät maita ja mantuja tappaen hirviöitä maksua vastaan. Vai ketkä lopulta ovatkaan hirviöitä?

Kehyskertomuksena on Järjen ääni- tarina, jonka lomaan eri pituiset novellit on sijoitettu. Noituri, Geralt Rivealainen, lepää temppelissä parannellessaan taisteluhaavojaan ja novellit ovat takaumia tähän tarinaan nähden.

Noiturien ja hirviöiden lisäksi sarjan maailmassa on pitkäikäisiä velhoja ja haltioita sekä pahasuisia kääpiöitä. Geraltin ystävänä muutamassa tarinassa seikkailee bardi Valvatti ja kirjan lopussa mukaan astuu velho Yennefer.

Osa novelleista oli tuttuja tv-sarjasta, vaikkakin sarjaa varten tarinoita oli muutettu. Kaiken kaikkiaan kirja oli ahmintatavaraa ja juuri sitä mitä kaipasin kesäiltaani.

Naomi Alderman:Voima

Olin nähnyt joitain lehtijuttuja tänä keväänä suomeksi julkaistusta Naomi Aldermanin Voimasta ja muistan lukeneeni Margaret Atwoodin suositelleen kirjaa. Onnekseni sain kirjan käsiini kirjaston samana päivänä palautettujen hyllystä. Pian en malttanutkaan laskea tätä käsistäni.

Tytöille ympäri maailmaa ilmestyy kyky tuottaa sähköä käsiinsä. Vähitellen voimasuhteet miesten hallitsemassa maailmassa alkavat kääntyä. Kirjassa seurataan kymmenen vuoden ajan ennen mullistusta muun muassa amerikkalaisen kaupungin pormestaria Margotia, sijaiskodissa pompoteltua Allieta, nigerialaista toimittajamiestä Tundea sekä brittiläistä alamaamaailman tuntemaa Roxya.

Sinänsä kirja muistuttaa Margaret Atwoodin 1980-luvulla julkaistua Orjattaresi-teosta, ettei alistamisen keinot ole keksittyjä. Tässä kirjassa niitä vain käyttävät naiset. Yrittääkö Voima kertoa, etteivät naiset ole sen parempia, mikäli olisivat fyysisesti voimakkaampia kuin miehet? Fyysinen voima siis korruptoi.

Kirjassa ei ole sankareita, vaikkakin Tunde osoittautuukin symppikseksi. Jokainen voi siis ajautua pahuuden polulle.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa Anneli, Amma ja Suketus.

Margaret Atwood: Orjattaresi

Minua hävettää. Spekulatiivisen fiktion klassikoihin lukeutuva Margaret Atwoodin Orjattaresi julkaistiin jo 1980-luvun puolivälissä. Trumpin valinnan myötä se ponkaisi taas Bestseller-listalle. Ihmettelin jo tuolloin, miksen olen lukenut kirjaa aiemmin. Kesällä HBO Nordicille tuli kirjaan pohjautuva sarja, jonka katsoimme puolisoni kanssa. Löysin Turun kirjakahvilasta kirjan ruotsinkielisenä. Loppujen lopuksi sain sen kuunneltua äänikirjana.

Uskonnolliset fundamentalistit ovat vallanneet Amerikan. Naisilta on kielletty lukeminen ja Vanhasta testamentista on poimittu kohta, jossa Saara antaa Abrahamin maata Raakel–orjattarensa kanssa saadakeen perillisen. Siispä korkea-arvoisemmissa talouksissa Gileadissa sinisiin pukeutuneilla naisilla makaa jalkojen välissä verenpunaiseen pukeutunut orjatar, jota talon isäntä raiskaa siittäen mahdollisen jälkeläisen.  Hedelmälliset naiset on siis alistettu synnytyskoneiksi. Orjattarien ja vaimojen lisäksi Gileadissa on marttoja, joiden tehtävänä on lähinnä kotityöt.

Tein periaatteessa virheen siinä, että katsoin sarjan ennen kuin kuuntelin kirjan. Läpi kuuntelukokemuksen vertasin kuulemaani näkemääni. Äänikirjan luki Susa Saukko, jonka värikäs ääni vei dystopian kauhuihin. Vaikkei tapahtumien suhteen kirjassa ollut mitään uutta TV-sarjaan verrattuna, kirja tuntui raa’emmalta kuin sarja.

Toisin kuin sarjassa, päähenkilön nimeä ei kerrottu. Omalla tavallaan tämä sai hänet tuntumaan kyynisemmältä. Kirjassa kertoja paljasti useaan otteeseen olevansa epäluotettava kertoja ja värittävänsä tarinaa.

Kirjan lopussa oli pitkä osuus jonkin tieteellisen konferenssin puheenvuoroa. Tutkijat olivat löytäneet c-kasetit, jolle Gileadista paennut orjatar oli nauhoittanut kertomuksensa. Konferenssissa pohdittiin kasettiien ja kertomuksen aitoutta. Tämä osuus kirjasta tuntui hiukan turhalta.

Arwoodin mukaan romaanissa ei ole mitään, mikä ei olisi vielä tapahtunut. Mikäli puudutamme itsemme katsomalla lähinnä kevyttä populaarikulttuurin tuotetta, emme näe koko kuvaa kuten esimerkiksi aborttiklinikoiden räjäyttelijöitä.

Yllä oleva kuva on kesäkuulta, kun Yhdysvalloissa kiristettiin jälleen abortinvastaisia lakeja. Lue lisää täältä.

HS:n juttu Orjattaresi-kirjasta 10.2 (voi olla maksumuurin takana).

 

Magdalena Hai & Hanna Matilainen (toim.) – ROCKNOMICON

Kansi: Magdalena Hai

Marraskuussa sähköpostiini kolahti tiedote ja arvostelukappale sähköisessä muodossa Osuuskumman tiedottajalta. Tallensin e-kirjan Google kirjoihini, josta lueskelin sen rauhalliseen tahtiin.

Kirjoittajina antologiassa ovat osuuskummalaiset Maija Haavisto, Jussi Katajala, Tarja Sipiläinen, Juha Jyrkäs, Markus Harju, Magdalena Hai, Janos Honkonen ja Shimo Suntila. Vierailevina tähtinä legendaariset Sari Peltoniemi ja J. Pekka Mäkelä.

Antologian kirjoittajia ovat inspiroineet bändit kuten Peer Günt, Twisted Sister, Eluveitie, Satyricon, Danzig, The Almighty, Annihilator, Strops ja Haeritici7o74.
ROCKNOMICON on kiitos ja kunnianosoitus raskaalle rockille ja heavy metalille.

Kirja on kuin mikä tahansa kunnon rock-keikka alkaen alkujuonnosta päättyne encoreen. Osa biiseistä..tai siis tarinoista ei napannut minua niin paljo. Nostan ohessa muutamia kovimmin iskeneitä novelleja.

Maija Haaviston Perjatai-illan huumaa on kunnianosoitus pitkätukka rockille/heville ja kuvaa ansiokkaasti nuoren mielenmaisemaa. Se kertoo myös siitä, kuinka Alice Cooper muun muassa antoi luvan nuorille cis-pojille ja -miehillekäyttää kajalia menettämättä miehisyyttään.

Parhaiten mieleeni jäi Jussi Katajalan Rock’n roll ei kuole koska, jossa päädytään herättämään henkiin vanhoja rokkareita rakkauden tähden. Kyseinen tarina piti otteessaan tiukasti kuin pahimman glamrockkarin nahkahousut.

Tarinoiden välissä on lyhyitä välispiikkejä. Hauska idea oli myöskin, että kirjan loppuosan kirjoittajaesittelyssä kerrottiin myös heitä innostaneesta musiikista. Varmasti kirjasta saisin enemmän irti, mikäli olisin enemmän musiikki/rockhifistelijä.

Kirjan voi lukea sähköisenä mm. Elisa Kirjassa tai tilata paperisena Osuuskumman verkkosivuilta.

Tätä kirjoittaessa kuuntelin mm. CMX:ää ❤