Margaret Atwood: Viimeisenä pettää sydän

Kyllä tulee selväksi, millä tätä kirjaa markkinoidaan. 1980-luvun puolivälissä ilmestyneen Orjattaresi- kirjan pohjautuneen Handmaid’s tale-TV-sarjan ansiosta viimeistään kuuluisuuteen ampaiseen Margaret Atwoodin sukunimi on tämän teoksen kannessa isommalla kuin kirjan nimi. Takakannessa ei ole juonikuvausta vaan iso kuva kirjailijasta.

Atwoodin sanotaan olevan dystopioiden mestari eikä tämänkään kirjan premissi petä. Yhdysvalloissa on massatyöttömyys. Kotinsa menetäneet Stan ja Charmaine asuvat autossa paeten välillä väkivaltaisuuksia. He kitkuttelevat Charmainen tarjoilijatyön tipeillä. Työpäivänsä lomassa tv:tä katsoessaan Charmaine huomaa mainoksen, jossa luvataan muuttaa heidän elämä.

He muuttavat suljettuun kaupunkiin, joissa asunnot jaetaan toisen pariskunnan kanssa. Vuorokuukausina Stan ja Charmaine ovat hyvin hoidetussa vankilassa. Vuorokuukausina toisen pariskunnan ollessa vankilassa, Charmaine ja Stan asuvat talossaan. Kaikki näyttää aluksi hyvältä. Kailla on töitä ja toimeentulo. Vähitellen kulissit alkavat rapistua.

Suoraan sanottuna Stan on ällöttävä tyyppi. Hän yrittää tehdä naisen vainoamisesta hyväksyttyä, kun Charmaine ei ole halutunlainen sängyssä. Ällötyksen tunteeni Staniä kohtaa muistuttivat inhoa, jonka koin lukiessani Rosa Liksomin Hytti Nro 6:ta. Minun piti ihan kysyä puolisoltani, onko tälläisiä ihmisiä olemassa. Toisaalta, onhan se hieno, että jollaine on taito kirjoittaa hahmoja, jotka herättävät näin vahvoja tunteita.

Kirjassa tapahtuu odotettua enemmän ja silti loppu onnistuu yllättämään. Lopullinen kysymys onkin, valitaanko rakkaus vai vapaus?

Johanna Sinisalo: Vieraat

Bongasin tämän kirjan YleKioskiLit-instagramkanavan Kirjakeskiviikko storysta, jossa erikoiskirjastovirkailija Henriikka Tulivirta suositteli sateenkaarikirjallisuutta. Tässä kirjassa sateenkaarevuus ei ole pääosassa vaan se on jotain arkista.

Essi ja Siiri asuvat lapsineen Tampereella. Kuusivuotias Sissi käy luonnontieteisiin painottuvaa päiväkotia. Masterchefistä tuttu Essi pyörittää vegaanikahvilaa Siirin hoitaessa parivuotiasta Luukasta kotona. Huolta aiheuttavat Essin pitkiksi venyvät työpäivät ja Luukaksen viivästynyt puheen oppiminen. Lähipiiriin kuuluu myös lasten biologinen isä Ville.

Sissillä on salaisuus. Hän kuulee hermohurinaa. Hän huomaa yllättäen Luukaksen reagoivan hänen satuttaessa itseään. Hermohurina lakkaa hetkeksi. Onko tämä sitä empatiaa? Pikkuvanha Sissi alkaa tehdä tieteellisiä kokeitaan.

Kertojina vuorottelevat Siiri, Essi ja Sissi ja välillä tekstin seassa sähköposteja ja lehtijuttuja. Lukija on askeleen edellä muita eikä ole helppoa päättää, kenen puolella olisi.

Kirja voitti Kariston kauhuromaanikilpailun keväällä 2019. Tämä onkin juuri sellaista psykologista jännitystä, josta pidän. Kirja ei kuitenkaan yllä mielestäni vuonna 2013 ilmestyneen Auringon ydin-dystopian tasolle.

Monikerroksisuus on lähes hengästyttävää, ja tunnelma tihenee ikään kuin salakavalasti, kun mukaan tulee kammottavia elementtejä,” kirjoitetaan Kirjat kertovat-blogissa.

”Se, että kirja lokeroidaan kauhugenreen, ei tarkoita, etteikö siitä löytyisi paljon muitakin tasoja ja teemoja kuin pelko ja yliluonnollisuudet,” todetaan Kirjapöllön huhuilja-blogissa.

Se (kerronta) tekee jokaisesta henkilöstä jollain tavalla vastenmielisen, vaikkakin samalla myös syvemmän,” pohditaan Kirjanmerkkkinä lentolippu– blogissa.

Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus

Nähdessäni Witcher-sarjan trailerin Youtubesta (alla) kesällä 2019, en tiennyt, mitä odottaa. Joulukuussa Netflixiin tullut sarja vei kuitenkin mukanaan. Monet ovat lukeneet aiemmin puolalaisen Andrzej Sapkowskin Noituri-kirjasarjaa tai pelanneet siihen perustuvia pelejä. Olin kuullut, että kirjat kuuluu lukea nimenomaan suomeksi (mikäli ei osaa puolaa), sillä suomennokset ovat englanninkäännöksiä parempia. Koronan takia jouduin odottamaan sarjan ensimmäistä osaa Viimeinen toivomus-novellikokoelmaa pitkään.

Noiturit ovat mutaatioon pakotetuttuja, joilla on muun muassa normaaleja ihmisiä paremmat refleksit. He kiertävät maita ja mantuja tappaen hirviöitä maksua vastaan. Vai ketkä lopulta ovatkaan hirviöitä?

Kehyskertomuksena on Järjen ääni- tarina, jonka lomaan eri pituiset novellit on sijoitettu. Noituri, Geralt Rivealainen, lepää temppelissä parannellessaan taisteluhaavojaan ja novellit ovat takaumia tähän tarinaan nähden.

Noiturien ja hirviöiden lisäksi sarjan maailmassa on pitkäikäisiä velhoja ja haltioita sekä pahasuisia kääpiöitä. Geraltin ystävänä muutamassa tarinassa seikkailee bardi Valvatti ja kirjan lopussa mukaan astuu velho Yennefer.

Osa novelleista oli tuttuja tv-sarjasta, vaikkakin sarjaa varten tarinoita oli muutettu. Kaiken kaikkiaan kirja oli ahmintatavaraa ja juuri sitä mitä kaipasin kesäiltaani.

Naomi Alderman:Voima

Olin nähnyt joitain lehtijuttuja tänä keväänä suomeksi julkaistusta Naomi Aldermanin Voimasta ja muistan lukeneeni Margaret Atwoodin suositelleen kirjaa. Onnekseni sain kirjan käsiini kirjaston samana päivänä palautettujen hyllystä. Pian en malttanutkaan laskea tätä käsistäni.

Tytöille ympäri maailmaa ilmestyy kyky tuottaa sähköä käsiinsä. Vähitellen voimasuhteet miesten hallitsemassa maailmassa alkavat kääntyä. Kirjassa seurataan kymmenen vuoden ajan ennen mullistusta muun muassa amerikkalaisen kaupungin pormestaria Margotia, sijaiskodissa pompoteltua Allieta, nigerialaista toimittajamiestä Tundea sekä brittiläistä alamaamaailman tuntemaa Roxya.

Sinänsä kirja muistuttaa Margaret Atwoodin 1980-luvulla julkaistua Orjattaresi-teosta, ettei alistamisen keinot ole keksittyjä. Tässä kirjassa niitä vain käyttävät naiset. Yrittääkö Voima kertoa, etteivät naiset ole sen parempia, mikäli olisivat fyysisesti voimakkaampia kuin miehet? Fyysinen voima siis korruptoi.

Kirjassa ei ole sankareita, vaikkakin Tunde osoittautuukin symppikseksi. Jokainen voi siis ajautua pahuuden polulle.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa Anneli, Amma ja Suketus.

Margaret Atwood: Orjattaresi

atwood_orjattaresi_tammi.jpg

Minua hävettää. Spekulatiivisen fiktion klassikoihin lukeutuva Margaret Atwoodin Orjattaresi julkaistiin jo 1980-luvun puolivälissä. Trumpin valinnan myötä se ponkaisi taas Bestseller-listalle. Ihmettelin jo tuolloin, miksen olen lukenut kirjaa aiemmin. Kesällä HBO Nordicille tuli kirjaan pohjautuva sarja, jonka katsoimme puolisoni kanssa. Löysin Turun kirjakahvilasta kirjan ruotsinkielisenä. Loppujen lopuksi sain sen kuunneltua äänikirjana.

Uskonnolliset fundamentalistit ovat vallanneet Amerikan. Naisilta on kielletty lukeminen ja Vanhasta testamentista on poimittu kohta, jossa Saara antaa Abrahamin maata Raakel–orjattarensa kanssa saadakeen perillisen. Siispä korkea-arvoisemmissa talouksissa Gileadissa sinisiin pukeutuneilla naisilla makaa jalkojen välissä verenpunaiseen pukeutunut orjatar, jota talon isäntä raiskaa siittäen mahdollisen jälkeläisen.  Hedelmälliset naiset on siis alistettu synnytyskoneiksi. Orjattarien ja vaimojen lisäksi Gileadissa on marttoja, joiden tehtävänä on lähinnä kotityöt.

Tein periaatteessa virheen siinä, että katsoin sarjan ennen kuin kuuntelin kirjan. Läpi kuuntelukokemuksen vertasin kuulemaani näkemääni. Äänikirjan luki Susa Saukko, jonka värikäs ääni vei dystopian kauhuihin. Vaikkei tapahtumien suhteen kirjassa ollut mitään uutta TV-sarjaan verrattuna, kirja tuntui raa’emmalta kuin sarja.

Toisin kuin sarjassa, päähenkilön nimeä ei kerrottu. Omalla tavallaan tämä sai hänet tuntumaan kyynisemmältä. Kirjassa kertoja paljasti useaan otteeseen olevansa epäluotettava kertoja ja värittävänsä tarinaa.

Kirjan lopussa oli pitkä osuus jonkin tieteellisen konferenssin puheenvuoroa. Tutkijat olivat löytäneet c-kasetit, jolle Gileadista paennut orjatar oli nauhoittanut kertomuksensa. Konferenssissa pohdittiin kasettiien ja kertomuksen aitoutta. Tämä osuus kirjasta tuntui hiukan turhalta.

Arwoodin mukaan romaanissa ei ole mitään, mikä ei olisi vielä tapahtunut. Mikäli puudutamme itsemme katsomalla lähinnä kevyttä populaarikulttuurin tuotetta, emme näe koko kuvaa kuten esimerkiksi aborttiklinikoiden räjäyttelijöitä.

handmaids-tale-protest-ohio-1497436884.jpg

Yllä oleva kuva on kesäkuulta, kun Yhdysvalloissa kiristettiin jälleen abortinvastaisia lakeja. Lue lisää täältä.

HS:n juttu Orjattaresi-kirjasta 10.2 (voi olla maksumuurin takana).

 

Magdalena Hai & Hanna Matilainen (toim.) – ROCKNOMICON

rocknomicon
Kansi: Magdalena Hai

Marraskuussa sähköpostiini kolahti tiedote ja arvostelukappale sähköisessä muodossa Osuuskumman tiedottajalta. Tallensin e-kirjan Google kirjoihini, josta lueskelin sen rauhalliseen tahtiin.

Kirjoittajina antologiassa ovat osuuskummalaiset Maija Haavisto, Jussi Katajala, Tarja Sipiläinen, Juha Jyrkäs, Markus Harju, Magdalena Hai, Janos Honkonen ja Shimo Suntila. Vierailevina tähtinä legendaariset Sari Peltoniemi ja J. Pekka Mäkelä.

Antologian kirjoittajia ovat inspiroineet bändit kuten Peer Günt, Twisted Sister, Eluveitie, Satyricon, Danzig, The Almighty, Annihilator, Strops ja Haeritici7o74.
ROCKNOMICON on kiitos ja kunnianosoitus raskaalle rockille ja heavy metalille.

Kirja on kuin mikä tahansa kunnon rock-keikka alkaen alkujuonnosta päättyne encoreen. Osa biiseistä..tai siis tarinoista ei napannut minua niin paljo. Nostan ohessa muutamia kovimmin iskeneitä novelleja.

Maija Haaviston Perjatai-illan huumaa on kunnianosoitus pitkätukka rockille/heville ja kuvaa ansiokkaasti nuoren mielenmaisemaa. Se kertoo myös siitä, kuinka Alice Cooper muun muassa antoi luvan nuorille cis-pojille ja -miehillekäyttää kajalia menettämättä miehisyyttään.

Parhaiten mieleeni jäi Jussi Katajalan Rock’n roll ei kuole koska, jossa päädytään herättämään henkiin vanhoja rokkareita rakkauden tähden. Kyseinen tarina piti otteessaan tiukasti kuin pahimman glamrockkarin nahkahousut.

Tarinoiden välissä on lyhyitä välispiikkejä. Hauska idea oli myöskin, että kirjan loppuosan kirjoittajaesittelyssä kerrottiin myös heitä innostaneesta musiikista. Varmasti kirjasta saisin enemmän irti, mikäli olisin enemmän musiikki/rockhifistelijä.

Kirjan voi lukea sähköisenä mm. Elisa Kirjassa tai tilata paperisena Osuuskumman verkkosivuilta.

Tätä kirjoittaessa kuuntelin mm. CMX:ää ❤