Naomi Alderman:Voima

Olin nähnyt joitain lehtijuttuja tänä keväänä suomeksi julkaistusta Naomi Aldermanin Voimasta ja muistan lukeneeni Margaret Atwoodin suositelleen kirjaa. Onnekseni sain kirjan käsiini kirjaston samana päivänä palautettujen hyllystä. Pian en malttanutkaan laskea tätä käsistäni.

Tytöille ympäri maailmaa ilmestyy kyky tuottaa sähköä käsiinsä. Vähitellen voimasuhteet miesten hallitsemassa maailmassa alkavat kääntyä. Kirjassa seurataan kymmenen vuoden ajan ennen mullistusta muun muassa amerikkalaisen kaupungin pormestaria Margotia, sijaiskodissa pompoteltua Allieta, nigerialaista toimittajamiestä Tundea sekä brittiläistä alamaamaailman tuntemaa Roxya.

Sinänsä kirja muistuttaa Margaret Atwoodin 1980-luvulla julkaistua Orjattaresi-teosta, ettei alistamisen keinot ole keksittyjä. Tässä kirjassa niitä vain käyttävät naiset. Yrittääkö Voima kertoa, etteivät naiset ole sen parempia, mikäli olisivat fyysisesti voimakkaampia kuin miehet? Fyysinen voima siis korruptoi.

Kirjassa ei ole sankareita, vaikkakin Tunde osoittautuukin symppikseksi. Jokainen voi siis ajautua pahuuden polulle.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa Anneli, Amma ja Suketus.

Mainokset

Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat

Satoru on täysverinen kissaihminen. Kun hän huomaa kulkukissan loukkaantuneen, hän ottaa sen hoiviinsa ja hoitaa kuntoon. Kissa saa nimen Nana ja muuttaa asumaan Satorun huomiin.

Satoru pakkaa Nanan kyytiin ja alkaa matkustaa vanhojen ystäviensä luo. Yhdessä muistellaan menneitä ja paljastuu, että Satoru on ollut täysiverinen kissafani jo lapsuudesta saakka. Tarinaan tulee melankolinen pohjavire, kun Satoru yrittää löytää Nanalle uutta kotia. Miksi hän niin tekee, vaikka Nana on selkeästi yhä hänelle rakas?

Oman lisänsä tarinaan tuo Nanan pohdinnat. Vaikka hän on yhä luonnoltaan kulkukissa, hän ei halua jättää isäntäänsä.

Matkakissan muistelmat on pakollinen lukusuositus kaikille kissafaneille, mutta myös rauhallisen viipyilevän kerronnan ystäville.

Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu

Tämä kirja oli poltellut hyllyssäni jo useamman vuoden. Halusin jonkun pokkarin iltalukemisiksi ja tämä valikoitui käsiini.

Ja mitä luinkaan!

Amy Chua on toisen polven amerikankiinalainen, joka on avioitunut maallistuneen amerikanjuutalaisen miehen kanssa. He päättävät kasvattaa kaksi tytärtään kiinalaisin kasvatusmenetelmin juutalaiseen uskoon.

Tässä on muutamia asioita, joita tyttäreni Sophia ja Louisa eivät koskaan saaneet tehdä:

– käydä yökylässä
– kutsua leikkikavereita kotiin
– osallistua koulunäytelmään
– valittaa siitä, että jäivät koulunäytelmän ulkopuolelle
– katsoa televisiota tai pelata tietokonepelejä
– valita itse harrastuksiaan
– tuoda koulusta kymppiä huonompia arvosanoja

Chua valitsee tyttärille soittimet, joiden soittoa he harjoittelevat tunteja jokaisena viikonpäivänä. Vanhempi tytär, Sophia, nielee äitinsä ankarat kasvatusmetodit mukisematta, kun taas nuoremman, Louisan, kanssa Chua joutuu taistelemaan.

Vaikka olenkin itse ”hiukan” rennompien kasvatusmetodien kannalla, ahmin Chuan tekstiä nälkäisenä. Kirja oli taitavasti kirjoitettu ja se tarjosi kurkistusikkunan erilaiseen maailmaan. Chua ja hänen miehensä ovat molemmat juristeja, joten heidän tulotasonsakin tarjosi heille mahdollisuuden kustantaa tyttärilleen yksityisopettajia.

Kuitenkin Chua itsepäisyydessään oli kaikkein mielenkiintoisin. Hän uhrasi paljon aikaa omien töidensä lisäksi vahtiakseen tytärtensä koulu- ja soittoläksyjen tekoa. Mikään ei tuntunut riittävän ja hän uskoi lastensa kiittävän häntä uhrauksista. Miten tässä käy? Sen saat tietää, mikäli luet tämän kirjan loppuun.

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa

Olen varmastikin aiemminkin julistanut, että rakastan Haruki Murakamin kirjoja. Kaikki lukemani Murakamit ovat olleet mielestäni ainakin neljän tähden kirjoja. Kaikissa niissä toistuu unenomaisuus, kerronnan kiireettömyys ja kaiken taustalla soi utuinen jazz.

Maailmanloppu ja ihmemaa on Murakamia fantasiaotteella. Läpi viisi ja puolisataasivuisen opuksen seuraamme kahta eri kertojaa kahdessa erilaisessa maailmassa. Toinen on toimeltaan laskija, joka seuraa pulskaa vaaleanpunaiseen kiireestä kantapäähän pukeutunutta neitiä ja ajautuu hengenvaaralliseen seikkailuun. Toinen asustaan varjostaan erotettuna erikoisessa hiljaisessa kaupungissa lukien vanhoja unia kalloista.

Maailmanloppu ja Ihmemaa ilmestyi alunperin vuonna 1985, mutta suomennettiin japanista vasta kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Risingshadow’n arvostelussa kirjaa verrataan päähenkilöidensä osalta Murakamin viisitoista vuotta myöhemmin ilmestyneeseen 1Q84-teokseen, joka minulla polttelee hyllyssä.

Minua ei missään nimessä haitannut kirjan paksuus, päinvastoin: olisin halunnut lukea sen henkilöistä lisääkin. Mitä enemmän kirja eteni, sitä syvemmälle lukija uppoutui sen maailmaan. Ainoana miinuksena tietenkin, että paksua kirjaa on vaikea lukea sängyssä selällään. Onneksi minulla on lukunurkkaus.

Junji Ito’s cat diary Yon & Mu

Eipä olisi tullut tähänkään helmeen tutustuttua, jollei puolisoni antanut minulle sitä lahjaksi. Tykkään kissoista ja mangasta, joten mikä voisi mennä pieleen?

Junji Ito on tunnettu kauhugenren mangapiirtäjänä. Tässä sarjakuvassa hän kuitenkin kertoo, kuinka heidän kotiinsa tuli kissoja. Ensin taloon tulee Iton vanhempien kotoa Yon-kissa ja sitten sen kaveriksi otetaan Mu.

Iton tausta kauhusarjojen piirtäjänä näkyy muun muassa hänen tavassaan luoda tiheää tunnelmaa epävarmaan kissoihin tutustumiseen. Aluksi Ito tosiaan epäröi kissojen aikeita ja pitää niitä jopa kirottuina, mutta vähitellen ne kietovat hänet tassujensa ympärille.

Ito piirtää myöskin vaimonsa pupillittomaksi. Vaimon olemus on myöskin kissojen kanssa puuhatessa kuin kauhusarjasta.

Kaiken kaikkiaan tässä on oiva kissasarjakuva, jossa ei ole niinkään söpöstelyä.

Karl Ove Knausgård ja vuodenajat

Nyt se on luettu. Knausgårdin vuodenaika-sarja siis. Olo on tyhjä, kuten aina hyvän teoksen jäljiltä. Yritin säästellä viimeisen osa, Kesän, loppua, mutta ahmaisinkin sen vahingossa.

Olen aiemmin kirjoittanut sarjan ensimmäisestä osasta, Syksystä, jossa Knasgård avaa maailman ihmeitä syntymättömälle tyttärelleen. Muut sarjan osat jatkavat samaa, mutta Talvi-kirjassa mukaan tulee päiväkirjaosiot. Toisin kuin luulisi, ei tytär ole syntymätön koko sarjan ajan vaan on jo parivuotias sarjan lopussa. Knausgård pohtiikin, että tytär lukee tekstit todennäköisesti aikaisintaan kuusitoistavuotiaana.

Olen yrittänyt lukea Knausgårdin pääteosta Taisteluni-sarjaa, mutta jostain syystä se ei lähde vetämään samalla tavalla kuin vuodenaika-sarja. Knausgård löytää kauniilla kielellään ihmeitä arkipäiväisistä asioista. Kumpa tätä olisi lisää.

Haruki Murakami: Suuri lammasseikkailu

Nimettömäksi jäävä päähenkilö tempautuu seikkailuun, jossa hänet patistetaan etsimään erikoista lammasta, jolla on tähden kuva selässä. Hän matkustaa tyttöystävänsä kanssa pohjoiseen Hokkaidoon ja yhä syvemmälle maaseudulle. Sitten se tarina vasta oudoksi muuttuukin.

Kirja on julkaistu Japanissa 1982 ja suomennettu 1993. Ja sen kyllä huomaa. Kirja on Murakamin läpimurtoteos ja se on saanut Wikipedian mukaan Noma Literary palkinnon. Suomennoksessa oli joitain hassuuksia, kuten homoseksuelli. Wikipedia tiesi myös kertoa, että kirja kuuluu Rat-trilogiaan, jonka muita osia ei ole suomennettu.

Odotin tältä kirjalta paljon, koska olen aiemminkin pitänyt kaikista lukemistani Murakamin kirjoista. Mukana on jazzia, kuten kaikissa Murakamin kirjoissa, mutta jokin vielä puuttui. Luin kirjan kuitenkin syventyneenä loppuun saakka.