Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen

9789513196233_frontcover_final_original.jpg

Minusta tuli Murakami-fani kerta heitolla, kun luin päälle kymmenen vuotta sitten Norwegian Woodsin. Siksipä otin riemuiten vastaan Tammen Keltaisessa kirjastossa syksyllä suomennetun vuonna 1992 alunperin ilmestyneen Rajasta etelään, Auringosta länteen.

Murakamille  on tyypillistä menneen nostalgisointi ja jazzia kuuntelevat hahmot. Tässäkin kirjassa päähenkilö, Hajime, pyörittää menestyviä ravintoloita ja elää onnellista perhe-elämää, mutta kaipaa lapsuuteensa, jolloin istui kuuntelemassa jazzia naapurin tytön kanssa. Tuon muiston jahtaaminen saa hänet miltei luopumaan kaikesta.

Murakamin teokset eivät ole niille, jotka haluavat onnellisen lopun tai edes jonkinlaisen. Aivan kuten oikeakin elämä ei Murakamin hahmojen elämäntarinat saa kunnollista pistettä iin päälle. Se vain jatkuu kuin joki, joka virtaa sillan alla.

Osa lukemistani arvosteluista on pitänyt tätä kirjaa heikompana Murakamin kirjana. Itse en lue Murakamia tarinan vaan tunnelman takia.

Mainokset

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa

9789515239693.jpg

Tämä kirja on ollut häpeäpilkkuna lukupinossani. Sain tämän arvostelukappaleen jo tammikuussa, mutta sain kirjan luettua loppuun vasta marraskuun puolella. Sillä välin kirjasta on ilmestynyt arvosteluja niin painetussa mediassa kuin blogistaniassakin.

Tom Malmquist kirjoittaa omasta kokemuksestaan terapeuttisen kirjan. Hänen Karin- vaimonsa on viimeisillään raskaana ja joutuu sairaalaan. Koittelemusten jälkeen sairaalasta palaakin kotiin vain lapsi isänsä kanssa.

Vertasin aiemmin Tuomas Juntusen Tuntematon lapsi-kirjaa tähän teokseen. Juntusen kirjassa lapsi kuolee ja Juntunen käsittelee suruaan kirjoittamalla kirjan. Malmquist jää yksin lapsen kanssa ja kirjan loppuvaiheilla hän menettää vielä isänsäkin.

Menetys on niin kova, että tekstiä lukiessa hengästyy. Eikä vähiten sen takia, että kappaleet ovat yhtä pötköä monen aukeaman verran.

Miksikö minulla jäi kirja kesken niin pitkäksi aikaa? Luin sukkelaan kuvauksen Karinin sairaalaan joutumisesta hänen kuolemaansa. Toinen puoliso kirjasta on ennemminkin puolison kuoleman käsittelyä, johon kuuluu ihmeen vähän lapseen tutustumista ja ihmeen paljon arkipäiväistä keskustelua sukulaisten kanssa, byrokratiaa ja arkea. Pakko se on tunnustaa: samaan aikaan, kun kirjailija menetti puolisonsa, kirja menetti imunsa.

Siksipä juuri takakannen ylisanat hämäävät. Virtuoosimainen? Uskommattoman kaunis? Totta sekin, mutta editoida olisi mielestäni saanut reippaammin.

Chigozie Obioma: Kalamiehet

Kalamiehet.jpg

Tarkoitukseni oli mennä Turun kirjakahvilassa järjestettävään afrikkalaisen kirjallisuuden lukupiiriin. Kun lukupiirin päivä koitti, en ollut saanut luettua kirjaa loppuun. En kehdannut mennä juonipaljastusten pelossa lukupiiriin ollenkaan, vaan jäin kotiin lukemaan kyseisen kirjan loppuun.

Hävettää myöntää, että mielikuvani Afrikasta ovat pitkälti hyväntekeväisyysjärjestöjen rahankeruukuvien muodostamia. Siksi olikin hyvä idea yrittää lukea edes jotain Afrikkalaista. Obioman kirja Kalamiehet on ollut lukuisten kirjallisuuspalkintojen saajaksi muun muassa Bookerin.

Vaikka kirjan nimi on Kalamiehet, ei siinä paljoa kalastella. Kalastelusta kuitenkin lähtevät tapahtumat vyörymään. Veljekset innostuvat kalastamisesta. Yhdellä kalareissulla kuitenkin paikallinen kylähullu ennustaa veljenmurhan. Ennustus aiheuttaa juovan läheisten veljesten välillä ja alkaa tuhota heidän välejään hitaasti mutta varmasti.

Olin odottanut, että kirjassa olisi ollut enemmänkin afrikkalaisia piirteitä, joita en tunnistaisi, lukukokemusta häiritsemässä. Loppujen lopuksi niitä taisi olla lähinnä todennäköisesti todelliset henkilöt, joita mainittiin. Tosin heidät oli kuvattu niin, että heidän suhteensa tarinan kulkuun ymmärsi, vaikkei heitä tuntenutkaan.

Välillä teksti hyppää ajassa varoittamatta, muttei liikaa. Lähinnä menneisyyden muistelot peilaavat taidokkaasti sen hetkiseen tarinan kulkuun. Kirja olikin ahmittaviin lukeutuva. Vahva suositus siis!

Carrie Fisher: A princess diarist

51XkbyaEYXL._SX321_BO1,204,203,200_.jpg

Harvemmin postaan teilauksia, mutta tällä kertaa kirjoitan kirjasta, joka petti odotukset.

Moni tuntee Carrie Fisherin alkuperäisten Star Warsien Prinsessa Leiana. Uudemmissa elokuvissa prinsessasta onkin tullut jo kenraali. Loistava esikuva siis. Tärkein syys kuitenkin, miksi pidin paljon viime tapaninpäivänä kuolleesta Fisheristä oli hänen avoimuutensa kaksisuuntaisen mielialahäiriön suhteen. Samaa tekee myös Stephen Fry, jonka dokumentti kyseisestä sairaudesta on katsottavissa Youtubesta.

Olen katsonut myös kahteen kertaan ainakin HBO Nordicilta löytyvän Bright lights-dokumentin, joka kertoo Fisherin ja hänen äitinsä Debbie Reynoldsin poikkeuksellisen läheisestä äiti-tytär – suhteesta.

Mutta tämä kirja. Minä tietenkin tärisin innosta saatuani tämän käsiini kirjastosta. Voimaantumista ja samaistumista ehkä luvussa.

Ei.

Ensinnäkin, jos tykkään kronologisesti etenevistä tarinoista, älä koske tähän. Toisekseen tämän kirjan pihvi on alkuperäisen Star Wars-elokuvan aikainen suhde ainakin tuolloin naimisissa olleen Harrison Fordin kanssa. Minua kiinnosti kaikki muu paitsi tämä leijonanosan kirjasta haukannut mehustelu.

Minua olisi kiinnostanut ennemminkin Fisherin huumekokeilut ja niistä irti pääseminen, kaksisuuntaisen kanssa kamppailu, läheinen äiti-suhde ja tietenkin terapiakoira Gary.

Summa summarum: jollei sinua kiinnosta ilman Seiska ilman kuvia, älä vaivaudu.

Lue lisää Fisheristä täältä.