Markus Zusak: Kirjavaras

Viime talvena löysin lähikirppikseltä kuvan Kirjavaras-kirjan. Onneksi se ei ehtinyt lämmittää kirjahyllyäni kovin pitkään: alkusyksystä osallistuin Kirjavaras-kimppalukuun Instagramissa. Olen auttamattomasti myöhässä, sillä kirja ilmestyi suomeksi 2008. Se oli siis juttu kirjablogeissa joskus kymmenen vuotta sitten. Ennen tätä bloggausta katsoin myös kirjan pohjalta tehdyn elokuvan, jonka traileri on alempana.

9-vuotias Liesel ajautuu kasvatettavaksi Hubermaneille Natsi-Saksassa 1938. Kasvatti-isä Hans alkaa opettaa öisin painajaisten vaivaamaa Lieseliä lukemaan. Lieselistä tulee innokas lukija. Vaikka hän onkin kirjavaras, oli kirjojen varastamista teoksessa ihmeen vähän.

Yksi parhaista asioista kirjassa onkin Hansin ja Lieselin lämmin suhde. Välillä Hubermanien luona vierailee heidän aikuiset lapsensa, mutta tuntuu, että Lieselissä Hans saa haluamansa isä-lapsisuhteen. Maininnan arvoinen on myös ystävyys naapurin Rudy-pojan kanssa.

Kirjassa kuvataan myös Natsisaksaa tavallisten ihmisten näkökulmasta, ja niiden, jotka eivät halua kuulua puolueeseen. Kirjan kuluessa puolueeseen kuulumattomuus alkaa vaikuttaa Hansin elämään.

En oiekin tiedä, mitä mieltä olen ratkaisusta ujuttaa aikaajoin kuolema kaikkitietäväksi kertojaksi. Kuoleman osuudet ovat alleviivaavia. Tekstin seassa on myös tarinaan kuuluvaa kuvitusta, joka mielestäni sopi kirjaan kuoleman osuutta paremmin.

Elokuva oli ihan ok sovitus kirjasta. Siinä oli kuitenkin mielestäni liian vähän Lieselin ja hänen ystäviensä kolttosia (Liesel oli poikatyttö!) eikä kirjojen julmuuksia tuotu valkokankaalle. Muutenkin minua otti päähän, että Lieselin näyttelijä oli kuin soma nukke. Lisäksi elokuvassa puhuttiin englantia saksalaisittain murtaen. Outo ratkaisu! Kirja on toki australialainen, joten oliko ratkaisun tarkoitus tuoda elokuvasta helpommin lähestyttävä englanninkielisille?

Kirjavaras olisi ollut minulle vaikuttava lukukokemus nuorempana. Joten suosittelisin tätä nuorille sen iänikuisen Sinuhe-suosituksen sijaan 😉 Ja onhan tämä vaihtelua Auschwitch-kirjojen tulvalle. Mutta jos haluat lukea toiseen maailmansotaan sijoittuvan kirjan, lue mielummin Anthony Doerin Kaikki se valo jota emme näe.

Sopii muun muassa Helmet-lukuhaasteen 2021 kohtaan 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä.

Syyskuun luetut 2021

J.S Meresmaa: Khimaira

Viiden tähden säeromaanii suomenvenäläisestä Sarasta. Tämän hankin itselleni.

Adebayo, Ayobami: Älä mene pois

Janne Kukkonen: Voro 3

Viiden tähden päätös loistavalle sarjakuvatrilogialle. (luin toki uudelleen myös sarjan aiemmat osat)

Jenni Hendricks & Ted Caplan: Tosi raskas reissu

Tillie Walden: I love this part

Suloinen sarjakuva nuoresta tyttörakkaudesta

Timo Ronkainen: Ankkamestarin salaisuus: näkökulmia Carl Barksin tuotantoon

Minja Mäkilä: K-pop – Unelma huomisesta

Suurena K-popfanina luin toki tämän kirjan. Kirjasta paljastuu raastava todellisuus K-popin taustalla. Vähän tekee pahaa tämän jälkeen tukea K-popteollisuutta tämän raastavan kirjan jälkeen. 

Marianne Boucher: Talking to Strangers. A Memoir of My Escape from A Cult.

Sarjakuvan nimikin sen kertoo. Omakohtainen kertominen nuoren Mariannen ajautumisesta kulttiin, aivopesusta ja poispääsystä.

Tille Walden: The end of Summer

Varmaan olette huomanneet, että olen ihastunut Waldenin piirrokseen ja tarinankerrontaan? Tässä kirjassa odotettiin vuosi vuodelta kevättä suuressa linnassa. Pysähtynyt tunnelma. Jotenkin kuitenkin aistin, ettei tämä esikoisteos olisi palkintoja voittanut. Pidin tosin ajatuksesta jättikissalla ratsastamisesta.

Aino Huilaja: Pakumatkalla

Kuutelin omakohtaisen kertomuksen oravanpyörästä jättäytymisestä, pakettiautoon muuttamisesta ja reissaamisesta. Kesken Euroopanmatkan korona iskee. Jotenkin tuli mieleen, ettei tälläinenkään minimalistinen elämä ja oranvanpyörästä hyppääminen ole kaikille mahdollista. On siitä kuitenkin mukava lukea.

Riina Katajavuori & Martin Baltscheit: Oravien sota

Oravien välisen sodan voi lukea myös vertauskuvana Suomen sisällissodalle. Jännä ajatus: lastenkirja sisällissodasta.

Stjepan Sevic: Sunstone Vol. 1-5.

Lukaisin päivässä tarinan Lisasta ja Allystä, dommesta ja subista, jotka löytävät toisensa internetistä. Sarjakuvassa korostettiin luottamuksen tärkeyttä kinkyissä suhteissa. Silti draaman keskeisenä sytykkeenä on se, etteivät naiset puhu tunteistaan. Argh! Muuten hyvä. Sarjaa olisi vielä kaksi osaa, mikäli löydän ne jostain hyllystäni. Allyn ja Lisan tarina käsitellään viidessä osassa. Viimeisissä osissa kerrotaan sivuhenkilöiden tarinaa.

Jenni Hendricks & Ted Caplan: Tosi raskas reissu

Veronica on suosittu, koulun priimus ja menossa syksyllä huippuyliopistoon. Raskaustestiin piirtyy kuitenkin kaksi viivaa, eikä hän voi kertoa asiasta muille kuin peruskoulun aikaiselle ystävälleen, koulun hylkiölle, Baileylle. Vanhemmat ovat uskonnollisia ja nykyisille ystäville on pidettävä kulissia. Niinpä Bailey ja Veronica lähtevät road tripille toiseen osavaltioon, jossa voi tehdä abortin ilman vanhemman suostumusta.

Kirja saa arvostamaan Suomessa asumista. Mikäli abortti tulisi tarpeeseen, ei tarvitse ajaa tuhansia kilometrejä eikä kohdata klinikan ovella mielenosoittajia. Tosin viime aikoina on ollut puheenaiheena, onko nykyisessä suomalaisessa aborttilainsäädännössä sudenkuoppia: abortti pitäisi voida tehdä omasta tahdosta eikä jäädä kiinni lääkärin mielipiteeseen.

Kirjan huumori on nasevaa, sitä olisi ahminut enemmänkin, ja suomenkielisen teoksen lukija Maruska Verona eläytyi juuri sopivasti. Parasta kirjassa oli, ettei se saarnannut eikä päästänyt päähenkilöitään helpolla.

Kirja sopii vuoden 2021 Helmet-lukuhaasteesee kohtaan 25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa.

Ayobami Adebayo: Älä mene pois

Yejide ja Akin ovat rakastuneita, mutta lasta ei kuulu. Yejide ajautuu kaikenlaisiin vippaskonsteihin eikä pienokaista tule. Lapsia ei tehdä, niitä saadaan. Tarinan rinnalla kulkee hiukan irralliselta tuntuvana Nigerian vallankaappaus, mutta kirjan loppuessa senkin merkityksen tarinalle ymmärtää.

Kirja kuvaa lapsettomuutta riipaisevasti. Pariskunta käy läpi kaikkia mahdollisia keinoja raskaaksi tulemiseksi. Lopulta Yejiden epätoivo näkyy valeraskautena, joka jatkuu toista vuotta.

Luin kirjan Turun Seudun Kalevalaisten lukupiiriä varten. Koska emme saaneet paikkaa, kokoonnuimme Zoomissa. Lukupiiri oli toiminut koronan aikana sähköpostitse, joten osallistujat olivat mielissään nähdessään toisensa virtuaalisesti. Kirja herätti paljon keskustelua ja oli pidetty.

Paikallinen kulttuuri näkyi kirjassa uskomuksineen, mutta myös naisen aseman kautta. Kun Yejide ei saanut lasta, häntä syytettiin ja Akinia kehotettiin ottamaan toinen vaimo. Perheen tärkeydestä kertoi puhuttelu vanhemmuuden kautta. Esimerkiksi minun vanhempani olisivat Baba Mari ja Iya Mari.

Eniten lukupiiriläisiä häiritsi kirjassa Yejiden siveellisyys. Oliko se kulttuurisidonnaista? Hän kertoi aikovansa näyttää ylpeänä verisiä lakanoita isälleen hääyön jälkeen. Korkeakoulutettuna hänellä oli ihmeen vähän ymmärrystä seksuaalisesta kanssakäymisestä.

Nigerialainen Ayọ̀bámi Adébáyọ̀ on voittanut esikoiskirjallaan useampiapalkintoja, kuten  the Future Awards Africa Prize for Arts and Culture vuonna 2017. Esikoiskirjan lisäksi hän on julkaissut tekstejä eri antologioissa. Mieleläni lukisin myös niitä, mikäli ne suomennettaisiin. Tätä lukisi mieluusti lisää.

Louisa May Alcott: Pikku Naisia

Onneksi bongasin Instagramista Pikku naisia-kimppaluvun ja pääsin lukemaan tätä kaunista teosta sekä keskustelemaan siitä Discordin puolella. Aiemmin olin nähnyt tästä vuoden 1994 elokuvan, josta jäi mieleen yhden keskeisen hahmon kuolema.

Meg, Jo, Beth ja Amy March kasvavat Yhdysvaltain sisällissodan varjossa. Heidän elämänsä on niukkaa, mutta toisaalta he käyvät välillä auttamassa absoluuttisessa köyhyydessä elävää perhettä. Tyttäret ovat kukin omanlaisiaan: Meg on järkevä, mutta haaveilee välilä ylellisyyksistä, Jo on kirjailijuudesta haaveileva poikatyttö, Beth kiltti ja hiljainen ja Amy pikkuvanha taiteilija. Isän lähettäessä kirjeitä sodasta, koko perhe kokoontuu äidin ympärille kuuntelemaan sitä ääneenluettuna. 

Kirjan ensimmäisessä osassa pikku naiset ovat 12-16-vuotiaita, joille sattuu opettavaisia lapsuuden kommelluksia. Toisessa osassa he ovat kolme vuotta vanhempia ja ovat astumassa aikuisuuteen. Meg perustaa perheen, Jo kokeilee siipiään kiroittajana, Amy matkustaa Eurooppaan ja Beth jää äitinsä kanssa kotiin. 

Tyttöjen mukana kulkee myös naapurinpoika Laurie, johon tytöt suhtautuvat kuin veljeen. Laurie opiskelee yliopistossa, joka luo mielessäni kontrastia tyttöjen kodin piirissä tapahtuvaan elämään, johon kuuluvat ristipistot ja pidättyväiset käytöstavat.

Kirjassa häiritsi hiukan, ehkä ajalle tyypillinen, tarinoiden opettavaisuus. Kun Jo antaa aurigon laskea vihansa ylle, hän saa oppia anteeksiannon merkityksen. Meg käyttäytyy juhlissa flirttaillen ja huikentelevaisesta, mutta katuu sitä kovin äidilleen myöhemmin. 

Katsoin uusimman filmatisoinnin vuodelta 2019, jossa on ansiokkaasti mielestäni kuvattu suurin osa kirjan tapahtumista. Pääosissa ovat Emma Watson (Meg), Saoirse Ronan (Jo), Florence Pugh (Amy), Eliza Scanlen (Beth) sekä Laura Dern tyttöjen äitinä ja Meryl Streep Marchin tätinä.

Elokuvan kritiikkiä on muun muassa muutamassa Youtube-videossa, joissa pohditaan, ansaitsiko se oscariaan puvustuksesta. Toinen minua häirinnyt asia oli Amya näytelleen Florence Pughin matala ääni. Elokuvan alussa Amy oli 12, onko sen ikäisillä tytöillä matala ääni? 

Mikäli et ole ennen lukenut tyttökirjoja, suosittelen kokeilemaan Pikku Naisia!

TJ Klune: Talo taivaansinisellä merellä

Talo taivaansinisellä merellä on pyörinyt tänä vuonna paljon kirjasomessa ja luulen, että minun on vaikea kirjoittaa siitä ilman, että toistaisin jo aiemmin sanottua.

Linus Baker ei nauti elämästään vaan taapertaa päivästä toiseen. Hän toimii sosiaalityöntekijänä lapsille, joilla on maagisia kykyjä. Hän hoitaa työnsä säntillisesti, eikä tunnu haluavan elämältäään ihmeempiä. Eräänä päivän hänet kutsutaan Äärimmäisen korkean johtoportaan puheille. Potkujen sijaan Linus saa kuukauden komennuksen saarelle, jolla olevasta maagisten lasten orpokodista hänen on tehtävä perinpohjainen raportti.

Kirja on todella hyvin kirjoitettu ja tempaa mukaansa. Linus suhtautuu lapsiin, joista yksi on antikristus, lapsina ja avaa sydämensä. Vaikka kirjaa lukiessa arvaakin lopun olevan onnellinen, lukee kirjaa silti mielellään. Hahmojen kanssa haluaisi vietää pidemmänkin aikaa. Linuskin tuntuu oppivan rakastamaan itseään kirjan kuluessa.

Kirjan Goodreads-pisteytys on huimaava 4,49/5. Itse annoin kirjalle neljä tähteä. Minulla oli toki kovemmat odotukset, luettuani paljon hehkutusta siitä. Mielestäni kirja voisi sopia ehkä niille, jotka nauttivat Douglas Addamsin tai Terry Pratchettin huumorista. Tosin minusta tuntui, että huumori väheni loppua kohden. Kaiken kaikkiaan hyvänmielenkirja.

”Kirja on hauska ja liikuttava, ja se on hyvin kirjoitettu. Tarinan maailma on taitavasti rakennettu, ja se saa lukijan uppoamaan itseensä perin juurin,” kirjoittaa Kasoittain kirjoja– blogin Nina.

”Kirjassa on paljon aiheita, jotka puhuttavat nykypäivänä (mm seksuaalinen suuntautuminen, lasten oikeudet, ennakkoluulot, ulkonäköasiat jne.) ja niitä oli käsitelty hienosti,” summaa Yksi luku vielä-blogin Anna.

”Kun pääsin tarinan imuun kiinni, huomasin viehättyväni hahmoista ja tuntevani sympatiaa heitä kohtaan: jopa kuivakka virkamies sai minut ennen pitkää puolelleen,” pohditaan Kirjakaapin kummitus-blogissa.

Heinäkuun luetut 2021 ja Kafka rannalla

Heinäkuussa luin loppuun harmillisen pienen määrän kirjoja. Uskoakseni tämä johtui siitä, että kirjoitin aktiivisesti tieteellistä artikkelia enkä laske siihen luettuja lähdekirjoja lukusaldooni. Tässä postauskessa siis lyhyesti kahdesta lukemastani kirjasta ja hiukan pidemmin Murakamin teoksesta.

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

Kokoelma liikuttavia ja pysäyttäviä tekstejä, joista sain ajattelemisen aihetta pitkäksi aikaa. Paranee teksti tekstiltä! Suosittelen!

A.J Jacobs: The Know it all. One man’s humble quest to become the smartest person in the world.

Olen lukenut aiemmin Jacobsilta kirjat, joissa hän yrittää elää mahdollisimman terveellisesti ja kirjan, jossa hän koettaa elää Raamatun oppien mukaisesti. Tämä on samaa sarjaa. Outoja faktoja ja palasia Jacobsin elämästä.

Haruki Murakami: Kafka rannalla

Vaikka Murakami on yksi lempikirjailijoistani, on hänen kirjojaan ollut vuosia minulla hyllynlämmittäjänä. Onneksi instagramissa potkaistiin käyntiin tänä kesänä Kafkan kanssa rannalla-lukuhaaste, jossa luettiin yhdessä Murakamin Kafka rannalla.

Nimettömäksi jäävä 15-vuotias poika karkaa kotoaan, kulkee nimellä Kafka Tamura ja päätyy työskentelemään kirjastoon. Samaan aikaan yksinkertainen Nakata-vanhus menettää kykynsä jutella kissoille ja lähtee suorittamaan mystistä tehtävää, joka selviää hänelle vähitellen.

Tämä kirja herätti paljon tunteita. Kafka oli hahmona vastenmielinen ja olisin suonut koko kirjan kertovan Nakatasta. Monilla Kafkan ajatukset ja teot laskivat paljonkin lukukokemuksesta annettua pistemäärää. Minusta taas tuntuu, että kirja on hyvä, jos se pystyy nostamaan pintaan erilaisia tunteita – oli sitten osa niistä negatiivisia. 

Murakamin kirjoitustyylissä on jotain lumoavaa. Hänen maailmoissaan on hiukan maagisuutta eikä kaikkea selitetä puhki. Myös popkulttuuri viittaukset ilahduttavat. 

Sitä vain jäin miettimään, että kuljetettiinko walkmaneja tosiaan mukana? Muistelen, että kun minulla oli mukana kulkeva cd-soitin, en tykännyt käyttää sitä esim. kävellessä, kun levy hyppi. 

Juno Dawson: Mallikappale

Jana Novak on huvipuistossa, kun hänet bongaa mallitoimiston kykyjenetsijä. Tilanne tuntuu vitsiltä. 17-vuotias Jana ei tunne itseään kaunottareksi. Päinvastoin. Muotitoimisto ihastuu Janan pituuteen ja luo hänelle androgyynin tyylin. Pian häntä viedään ympäri maailmaa. Vaikka Jana ei rakasta mallin työtä, hän haluaa hankkia rahaa yliopistoa varten. Ja kyllä hän myöntää saavansa mielihyvää ollessaan catwalkilla huomion keskipisteenä.

Mallikappale paljastaa muotimaailman raadollisuuden. Kirjan englanninkielinen nimi Meat market kuvastaa hyvin mallien elämää muotiluomusten hengareina. Olen katsonut aikanaan toistakymmentä kautta Huippumalli haussa- realityä, joten nautin kirjan aihepiiristä. Kirjan ote on feministinen ja tuleehan se metoo- osuuskin esiin.

Kirja on nopealukuinen ja viihdyin sen parissa hyvin. Lukujen välissä on pätkiä Janan haastattelusta, joka enteilee tulevaa. Nykynuorten kirjoissa tuttua moninaisuutta esiintyy hyvin. En kuitenkaan malta olla miettimättä, josko kirjan loppu olisi vähemmän onnellinen, mikäli se olisi aikuisten romaani.

J.R.R Tolkien: Kuninkaan paluu

Siitä on jo pari viikkoa, kun luin loppuun Kuninkaan paluun sekä Taru Sormusten herrasta- opuksen lopussa olevat liitteet. Siinä missä luin kahtan edellistä, Sormusten ritareita ja Kahta tornia, luku kerrallaan makustellen, rykäisin trilogian viimeisen osa kahdessa illassa.

Kirjan ensimmäinen puolikas eli viides kirja seurataan Legolasta, Aragornia, Gandalfia, Gilmiä sekä Merriä ja Pippiniä Gondoriin. Mordorin örkit ovat liittolaisineen valtakunnan porteilla ja sota vaikuttaa epätoivoiselta. Samaan aikaan Sam ja Frodo taivaltavat kohti Tuomiovuorta mahtisormus painonaan.

Vaikka Kuninkaan paluu kahmi elokuvana kasan Oscareita, on se mielestäni trilogian heikoin lenkki. Sekä kirjassa että elokuvassa lähinnä kurotaan tarinan polkuja yhteen ja tarinalle nähdään monta loppua. Elokuvassa ei käy selväksi, että tapahtumat ulottuvat miltei vuoden ajanjaksolle. Paluu matkallakin hobitit viettivät aikaa Rivendellissä. Frodo ei koskaan palautunut matkasta ja se käy hyvin ilmi kirjassa.

Kimppakyyti Mordoriin- lukupiirin keskustelussa nousi esiin Aragornin messiaaniset vibat. Hän tuli Gondoriin kuin pelastamaan ja linnanpihan valkoinen puu alkoi taas kukkimaan. Elokuvassa Aragorn käy myös kuoleman rajamailla. Ylhäissyntyisistä puhuttaessa kirjassa muistetaan mainita ylväs ryhti ja arvokas ulkomuoto.

Myös Eowynin hahmo puhutti. Rohanin neito ei haluaisi tyytyä perinteiseen naisen muottiin. Hän matkaakin taistelemaan yhdessä Merrin kanssa ja tappaakin lopulta Angmarin noitakuninkaan. Lukijoiden pettymykseksi hän tutustuu parantolassa Faramiriiin ja tyytyy lopulta vaimon osaan.

Tolkienin suuri urakka tulee näkyviin liitteissä, joissa on muun muassa Keskimaan eri kansojen aakkosia, historiaa ja taruja. Seuraavaksi luemme lukupiirissä Silmarillionin. Se jäikin minulta kesken lukioiässä, joten odotan mielenkiinnolla, millainen kirja sieltä paljastuu.

J.R.R: Tolkien: Kaksi tornia

ÄLÄ LUE TÄTÄ POSTAUSTA, MIKÄLI ET HALUA JUONIPALJASTUKSIA SORMUSTEN HERRASTA

Sormusten saattue on hajonnut. Kahden tornin ensimmäisessä kirjassa (eli trilogian kolmannessa kirjassa) seurataan Aragornia, Gimliä ja Legolasta ja toisessa Samia ja Frodoa. Tällä lukukerralla rakastun yhä enemmän trilogiaan. Lukupiirissämme on ollut puhetta, että lukisimme seuraavaksi Silmarillionin. Sitä en olekaan aiemmin lukenut.

Elokuvassa on painotettu eri asioita kuin kirjassa. Joitain kohtauksia on siirretty elokuvasta toiseen. Esimerkiksi kirjassa Sam ja Frodo kohtaavat Lukitarin jo nyt, elokuvassa vasta Kuninkaan paluussa. Kaksi tornia-elokuva painottaa taisteluita. Helmin syvänteen taistelu on lyhyt pätkä kirjassa, mutta elokuvassa se kestää yli tunnin. Elokuvaan on myös lisätty kohtaaminen örkkien ja ahmojen kanssa, jolloin Aragorn joutuu eroon muista ja häntä luullaan kuolleeksi.

Parasta kirjassa mielestäni olivat Merri ja Pippin sekä entit. Lempikohtaukseni oli, kun Legolas, Aragorn ja Gimli tulivat Rautapihaan löytäen hobitit polttelemasta piippukessua ja herkuttelemasta. Elokuvassa tämä on nopeasi ohitettu, mutta kirjassa makustellaan pitkään ystävysten kohtaamisella.

Monen mielestä Frodon ja Samin osuus oli tylsintä kirjassa. Siksi olikin hyvä, että Faramirin kohtaaminen oli elokuvaversiota pidempi ja Lukitar kohdattiin jo Kahdessa tornissa. Kaksi tornia-äänikirja on kuulema äänitetty 90-luvun alussa ja lukija lukee Klonkun osuudet ylinäytellen, joka ärsyttää kuulijoita. Olisiko aika äänittää Sormusten herra uudelleen?

Olen pohtinut paljon Frodon ja Samin suhdetta. Moni näkee siinä romanttisia piirteitä. Sam kuitenkin tuntuu olevan alisteisessa asemassa Frodoon, kutsuen tätä herra Frodoksi ja itseään palvelijaksi. Tolkienin on sanottu pohjanneen Frodon ja Samin suhteen omaan suhteeseensa sotilaspalvelijaansa ensimmäisessä maailmansodassa. Britanniassa on edelleen selkeämpi luokkayhteiskunta kuin Suomessa. Tolkienin aikaan tämä jako on ollut suurempi. Tosin uskon Frodon ja Samin olevan ennemminkin ihanne siitä, millainen palvelijan ja isännän suhde voi olla.

Oletko sinä lukenut Sormusten herraa tai nähnyt Kaksi tornia-elokuvan?