Sarah Crossan: Kuunnousu

Seitsemäntoistavuotias Joe asuu siskonsa Angelan ja tätinsä Karenin kanssa. Eräänsä päivänä tulee kirje, jossa ilmoitetaan hänen Ed-veljensä kuolemantuomion päivämäärä. Joe lähtee Texasiin, jossa Ed on vankilassa, viettämään aikaa hänen kanssaan vielä, kun voi.

Mitä jos Ed on sellainen

kuin pidätyskuvan tyyppi,

mitä jos muistikuvani eivät olekaan totta?

Ed on Joeta kymmenen vuotta vanhempi. Joe miettii, tunteeko hän veljeään ollenkaan. Voiko hän olla syyllinen poliisin tappoon, josta hänet on tuomittu? Onnistuuko asianajaja saamaan jutun uudelleenkäsittelyyn ennen tuomion täyttöönpanoa?

Kirja tuo Texasin polttavan kuumuuden ja vankilan seisovan ilman iholle. Välillä säkeet vievät menneeseen, Edin ja Joen lapsuuteen ja pohjustavat Edin kotoa lähtöä. Se on myös tavattoman surumielinen ja voimaton kasvottoman systeemin edessä.

Säeromaaneja voi lukea säkeitä makustellen tai normaalin romaanin tapaan. Olisikin mielenkiintoista kuunnella säeromaani äänikirjana. Monille Crossanin Yksi on se The säeromaani. Itse pidän enemmän Kuunnoususta ja J.S Meresmaan Dodosta. Varsinkin heille, joille runot tuntuvat vaikeilta tarttua, suosittelen säeromaaneja.

Helmet 2020 -lukuhaasteessa Kuunnousu asettuu kohtaan 27: runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani.

Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus

Nähdessäni Witcher-sarjan trailerin Youtubesta (alla) kesällä 2019, en tiennyt, mitä odottaa. Joulukuussa Netflixiin tullut sarja vei kuitenkin mukanaan. Monet ovat lukeneet aiemmin puolalaisen Andrzej Sapkowskin Noituri-kirjasarjaa tai pelanneet siihen perustuvia pelejä. Olin kuullut, että kirjat kuuluu lukea nimenomaan suomeksi (mikäli ei osaa puolaa), sillä suomennokset ovat englanninkäännöksiä parempia. Koronan takia jouduin odottamaan sarjan ensimmäistä osaa Viimeinen toivomus-novellikokoelmaa pitkään.

Noiturit ovat mutaatioon pakotetuttuja, joilla on muun muassa normaaleja ihmisiä paremmat refleksit. He kiertävät maita ja mantuja tappaen hirviöitä maksua vastaan. Vai ketkä lopulta ovatkaan hirviöitä?

Kehyskertomuksena on Järjen ääni- tarina, jonka lomaan eri pituiset novellit on sijoitettu. Noituri, Geralt Rivealainen, lepää temppelissä parannellessaan taisteluhaavojaan ja novellit ovat takaumia tähän tarinaan nähden.

Noiturien ja hirviöiden lisäksi sarjan maailmassa on pitkäikäisiä velhoja ja haltioita sekä pahasuisia kääpiöitä. Geraltin ystävänä muutamassa tarinassa seikkailee bardi Valvatti ja kirjan lopussa mukaan astuu velho Yennefer.

Osa novelleista oli tuttuja tv-sarjasta, vaikkakin sarjaa varten tarinoita oli muutettu. Kaiken kaikkiaan kirja oli ahmintatavaraa ja juuri sitä mitä kaipasin kesäiltaani.

Colleen A.F Venable & Ellen T. Crenshaw: Kiss number 8

Bongasin tämän sarjakuvan Todella vaiheessa-blogista. Tätä ei ole suomennettu ja sainkin englanninkielisen version kirjastosta odotettuani sitä kirjastojen ollessa suljettuna. Mutta vihdoinkin se on täällä! Ahmin kolmisensataa sivuisen opuksen kerralla.

Amanda, tai Mads, joksi häntä kutsutaan, kokee olevansa normaali teini vuonna 2004, joka sattuu käymään katolista koulua. Hän on läheinen isänsä kanssa, jonka kanssa hän käy sunnuntaisin katsomassa urheilua ja katsoo arkisin tv:tä. Ystävinä hänellä on riehakas Cat ja rauhallisempi Laura. Lauran veli Adam on ihastunut Amandaan, joka on hänestä hiukan kiusallista.

Amanda huomaa isänsä salailevan jotakin. Ei kai hän petä Amandan äitiä? Lisäksi roskakorista löytyy vanha valokuva ja Amandan nimiin laitettu iso shekki. Samaan aikaan, kun Amanda selvittää arvoitusta, Cat yrittää saada häntä pahoille teille. Pian huhut alkavat kiertää eikä Amanda itsekään ole varma tunteistaan.

Sarjakuvan nimi viittaa Amandan elämän ensimmäiseen pusuun, jotka kerrataankin kirjan alussa. Kirjan lopuksi paljastetaan ne loput.

Pidän paljon sarjakuvan piirostyylistä, jossa hahmojen elekieli kuvastaa heidän luonteita ja tunteita. Catilla tuntui olevan huoleton kehonkieli ja Lauralla taas vetäytyvämpi.

Virkistävää oli tässä se, ettei kaikki sujunut suunnitelmien mukaan. Ihmiset eivät automaattisesti hyväksyneet erilaisuutta. Lisäksi Amandan perhe käy kirkossa, jota en ole huomannut nuortenkirjoissa. Sisältövaroituksena huomautettakoon, että kirja sisältää homo- ja transfoobisia hahmoja.

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään

Luulin rehellisesti lainanneeni tietokirjan, sillä olen lukenut Matt Haigilta aiemmin tietokirjat Syitä pysytellä heingissä ja Huomioita neuroottiselta planeetalta, joista pidin paljon. Millaisen romaanin olinkaan lainannut! Ahmin sen kolmisensataa sivua kahdessa pyräyksessä ja sen jälkeen tyrkytin puolisolleni.

Tom on nelikymppisen näköinen historianopettaja Lontoossaa. Tosin hän on vain nelikymppisen näköinen, sillä oikeasti hän on syntynyt 1500-luvulla. Murrosiässä hänen ikääntymisensä alkoi hidastua radikaalisti. Hän koki suuren rakkauden 1500- ja 1600-luvun taitteessa. Tuosta avioliitosta syntynyt Marion, on Tomin tietojen mukaan samanlainen, hitaasti ikääntyvä kuin hän. Hän vain ei tiedä, missä Marion on.

Haig kirjoittaa hyvin siitä, miltä aika saattaa alkaa tuntua sitten, kun sitä on liikaa. Muistot limittyvät toisiinsa ja niiden kasaantuminen aiheuttaa Tomille päänsärkyä. Kun aikaa on paljon, ehtii miettiä moneen kertaan, mitä haluaa elämällään tehdä.

Tomin ongelmaksi muodostuu myös muiden suhtautuminen häneen. Häntä pelotellaan koe-eläimeksi joutumisella ja häntä ja hänen läheisiään epäillään noituudesta. Paljastumisen pelon vuoksi hän ei voi asettua pitkäksi aikaa aloilleen.

Kirja liikkuu vuoroin nykyajassa ja vuoroin menneessä avautuen kuin kukka. Loppua kohden Tom ymmärtää, ettei asiat olekaan kuten hän on luullut.

”Maailmaa ymmärtääksesi katso isoa kuvaa. Älä jumitu yksityiskohtiin tai pintailmiöihin. Mieti, mikä on oikeasti tärkeää,” summaa Kulttuuri kukoistaa- blogi.

”Eniten kiinnosti 1600-luvun haisevan ja kuhisevan Lontoon kuvaus. Shakespearen ajan teatteriesitysten hurjasta älämölöstä oli myös hauska lukea,” kirjoittaa Kirja vieköön!-blogi.

”Iloitsin siitä, että tarina liki vinksahti päälaelleen ja ainakin yllätti edetessään kohti loppua,” kertoo Annelin kirjoissa-blogi.

Bronnie Ware: Viisi viimeistä toivetta – elä, älä kadu!

Luin enemmänkin self help-kirjallisuutta nuorempana, mutta viime vuosina se on jäänyt. Tähän kirjaan tartuin suosituksesta ja jo päästyäni alkumetreille, aloin suositella sitä eteenpäin.

Australialainen Bronnie Ware on elänyt yhdeksästä viiteen-elämää, kunnes päättää alkaa toteuttaa unelmiaan. Unelmiin kuuluu muun muassa kaiken turhan karsiminen elämästä ja luovan toiminnan lisääminen. Britanniassa asuessaan hän työskentelee aluksi baarimikkona, mutta ajautuu sitten hoiva-alalle. Palattuaan Australiaan hän alkaa työskennellä saattohoitopotilaiden parissa. Karsittuaan omaisuutensa minimiin, hän majoittaa itsensä muiden asuntoihin toimimalla talovahtina.

Mistä ne viisi toivetta sitten tulevat? No, niiltä kuolevilta tietenkin. Ware käy paljon keskusteluja kuolevien kanssa, jotka katuvat jotain ja viisi asiaa toistuvat:

  1. Olisipa minulla ollut rohkeutta elää uskollisena itselleni eikä muiden odotusten mukaan.
  2. Kunpa en olisi tehnyt niin paljon töitä.
  3. Olisipa minulla ollut rohkeutta ilmaista tunteeni.
  4. Olisinpa pitänyt yhteyttä ystäviini.
  5. Olisinpa antanut itselleni luvan olla onnellinen.

Toiveiden paljastaminen näin blogitekstissä ei ole mielestäni spoilaamista, sillä ne ovat nähtävillä jo sisällysluettelossa. Ware tietenkin lupaa kuoleville noudattaa näitä elämänohjeita ja kertoo sitten lisää omasta elämästään ja muista mieleen jääneistä kuolevista.

Jossain kohden kirja alkoi toistaa itseään. Voi olla myös omaa tylsyyttäni, mutta jossain vaiheessa alkoi jo tympäistä, kun Ware on koko ajan kyynelissä. Suuri kritiikin paikka on myöskin, kun hän kertoo kirjan loppupuolella parantuneensa vakavasta sairaudesta meditoimalla.

Kirja on ihan ok lukukokemus, joka tosin ei tuonut juuri minulle uusia ajatuksia. Olen jo hyväksynyt sen, että elän materian keskellä.

Geir Gulliksen: Kertomus eräästä avioliitosta

Aikana ennen koronaa nappasin kirjastosta norjalaisen Geir Gulliksenin Kertomus eräästä avioliitosta-kirjan. Osa syy kirjan suomentamiseen on varmastikin se, että Gulliksen tunnetaan Klaus Ove Knausgårdin kustannustoimittajana. Knasun tavoin Gulliksenkin luottaa autofiktioon. Sen sijaan, että luin kirjaa pätkissä, kirja olisi selkeästi kaivannut yhdeltä istumalta lukemista.

Kirjan päähenkilö on mies avioeron kynnyksellä. Pariskunta on ollut naimisissä parikymmentä vuotta ja he kokevat olevansa onnellisia ja läheisiä. Paratiisiin kuitenkin hiipii ongelma. Vaimo alkaa tuntea vetoa naapurista löytyneeseen lenkkiseuraansa.

Mies kertoo avioliittonsa tarinaan ja avioeroon johtaneista tapahtumista vaimonsa näkökulmasta. Kyseessä on siis tavallaan epäluotettava kertoja, sillä hän olettaa paljon: mitä vaimo on tuntenut ja mitä on tapahtunut silloin, kun hän ei ole ollut läsnä.

Kirjan loppu oli mielestäni jotenkin groteski. No, lukekaa itse niin tiedätte.

Kirja sopii laadukkaan pohjoismaisen proosan ystävälle, kirjoittaa Kulttuuri kukoistaa-blogi.

”Väliin tuskastun Joniin ihan kokonaan ja kirjoittelen hänestä muistikirjaani vähemmän mairittelevia adjektiiveja,” kertoo Reader, why did I marry him?-blogi

”En voi ajattelematta, kuinka laimeaa on, että maailmanmaineeseen nousseen Knausgårdin ystävä ja editori kopioi menestyneen kirjailijaystävänsä konseptin ja leväyttää oman avioliittonsa kaiken kansan luettavaksi,” toteaa Nannan Kirjakimara-blogi.

Angie Thomas: Viha jonka kylvät

Tätä kirjaa lukiessa mieleeni muistui Koko Hubaran Ruskeat tytöt-kirjan lukukokemus. Elämäni valkoisena etuoikeutettuna naisena on kuin toisesta maailmasta verrattuna esimerkiksi mustien elämään.

Starr elää perheensä kanssa slummissa isänsä, äitinsä, velipuolensa ja veljensä kanssa. Vanhemmat ovat kuitenkin saaneet lapsensa paremman alueen Williamsonin kouluun , jossa Starr veljineen ovat kiintiömustia. Starr kokeekin, että hänellä on aivan erilainen rooli kotikulmilla ja koulussa.

Eräiden bileiden jälkeen poliisi pysäyttää Starrin ja Khalilin ja päätyy ampumaan Khalilin. Vaikka Starr on ihan rikki tapahtuneesta, joutuu hän moneen kertaan kertaamaan tapahtumaa niin syyttäjälle kuin mediallekin. Kirja on täynnä vihaa, surua, mutta myös rakkautta. Erityisen vaikutuksen minuun teki Starrin ja hänen läheistensä välittäminen ja rakkaus toisiaan kohtaan.

Tässäpä viiden tähden kirja. Todella vetävästi kirjoitettu kurkistus toiseen maailmaan. Aiemmin kaukaiseksi kokemani Black lives matter- liike saa silmissäni lihaa luiden ympärille ja olen askeleen lähempänä ymmärtämistä.

Kirja on luettu muun muassa Ruskeat tytöt-verkkomediassa, Kirja vieköön!– blogissa ja Lukufiiliksessä.

Sarah Crossan: Yksi & Juhani Aho: Yksin

Helmet-lukuhaasteessa on kohta 47.-48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet. Olin jo aiemmin laittanut TBR-pinooni Sarah Crossanin Yksi-säeromaanin, jota suositeltiin muun muassa Bibbidi bobbidi book-blogissa. Aloin sitten katsella kirjastosta Yksin-nimisiä kirjoja, mutta eipä niitä ollutkaan muita kuin Karo Hämäläisen ja Juhani Ahon teokset. Koska olin jo lukenut Hämäläisen (postaus täällä Kirjavinkkien puolella), päätin lukea Juhani Ahon kirjan.

Sarh Crossanin kirjasta ovat kirjoittaneet monet, muun muassa Kannesta kanteen, Yöpöydän kirjat ja Oksan hyllyltä, joten pidän kirjoitukseni lyhyenä. Kirja on säeromaani eli runomittaan kirjoitettu romaani. Olen lukenut aiemmin yhden säeromaanin, Merikin, joka ei sytyttänyt minua. Yksi ansaitsi minulta neljä ja puoli tähteä.

Kirjassa teini-ikäiset siamilaiset kaksoset Grace ja Tippi siirtyvät kotiopetuksesta normaaliin kouluun. Vaikka he eivät voi kuvitella elämäänsä ilman toista, suhtautuvat monet muut heihin kuin kummajaisiin. Tähän romaaniin säkeet tuntuvat tuovan lisäsyvyyttä. Vaikka kirja on yli neljäsataa sivua paksu, ei sen pidä pelästyttää, sillä säkeiden ilmavuus saa sivut lentämään.

Vuonna 1890 julkaistu Juhani Ahon Yksin vie aivan toisenlaisiin tunnelmiin. Blogistaniassa teosta ei ole lukenut läheskään niin moni kuin Crossanin teosta, mutta bloggaukset löytyvät ainakin Lurun luvut– ja Kohtisuora-blogeista. Ohien kirjan lukaisee yhdeltä istumalta, kunhan tottuu vanhaan kieleen.

Päähenkilö on ylemmän luokan mies, joka suunnittelee matkaa Pariisiin. Matka viivästyy rakastumisen takia, kun mies haluaa liehitellä Anna nimistä neitoa. Vaikka tuohon aikaan on naimisiinmenolla olleet tiukemmat kriteerit, puhuu minä-kertoja paljon rakkaudesta ja Anna saa loppujen lopuksi itse päättää tunteistaan. Jotenkin tuntui groteskilta, että minä-kertoja oli Annaa viisitoista vuotta vanhempi ja oli seurannut tämän kasvua lapsesta nuoreksi aikuiseksi. Olipa hän todistanut Annan teini-ikäistä kiukkukohtaustakin.

Yksi sopii myös muun muassa Helmet-lukuhaasteen kohtaan 27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani ja Yksin 1. Kirja on vanhempi kuin sinä.

J.K Rowling: Harry Potter ja Viisasten kivi

Bibbidi bobbidi bookin Lauralla ja Minnalla oli loistava idea: luetaan Harry Potterit yhdessä tämän vuoden aikana. Tässä postauksessa he käyvät läpi aikataulun. Viikottain luetaan muutama luku ja niistä sitten keskustellaan instassa.

Olin yläasteella, kun Häräntappoase piti lukea. Lukaisin sen nopeasti. Opettajan piti keksiä minulle jotain luettavaa ja hän kaivoi kaapista uutuuden, Harry Potter ja Viisasten kiven. Olen siis lukenut kirjat suunnilleen sitä tahtia kuin ne ovat ilmestyneet. En kuitenkaan koe olevani mikään Potterhead enkä ole koskaan päässyt mukaan ”mihin tupaan kuulut?”- hypetykseen.

Kaikkihan tietävät Potterin tarinan: hän kasvoi sukulaisperheensä luona portaiden alla otsassa salaman muotoinen arpi. Yhdennentoista syntymäpäivänsä paikkeilla hän sai Tylypahkasta kirjeen, jossa selvisi, että hän on velho ja hän pääsisi opiskelemaan taikuutta muiden velhojen ja noitien kanssa. Hänen opiskeluaan varjostaa kuitenkin velhomaailman pahiksen Voldemortin varjo.

Päätin kuunnella Potterit BookBeatista englanninkielisenä Stephen Fryn lukemana. Ja kuinka upea kokemus se olikaan! Tosin Fry luki eläytyen, joka ei varmastikaan kaikille kuuntelijoille sovi.

Ensimmäinen kirja on lämmittelyä, johdatus velhojen maailmaan. Kuunnellessani kirjaa mieleeni tuli muutama juttu. Ensimmäinen Potter-kirja ilmestyi 1997. Sen jälkeen teknologia on kehittynyt melkoisesti. Miten se vaikuttaa velhomaailmaan? Mitä lajitteluhattu tekee silloin, kun se ei lajittele? Se on selkeästi tietoinen esine, joten onko väärin pitää sitä haudattuna jonnekkin kaapin perällle? Miksi Harry ja muut matkaavat Tylypahkaan junalla, kun myöhemmissä kirjoissa esitellään nopeampiakin matkustustapoja?

Näihin tunnelmiin jään odottamaan ensi viikkoa ja Harry Potter ja Salaisuuksien kammio-kirjan aloittamista. Mikä on sinun suhteesi Pottereihin?

Graeme Simsion: Vauvatesti

Tämän kirjan ilmestymisestä on jo viisi vuotta ja onhan siitä jo näköjään kolme ja puoli vuotta, kun bloggasin edeltäneestä osasta Vaimotestistä. Ensimmäisessä kirjassa sosiaalisesti kyvytön genetiikan professori Don Tillman etsi itselleen vaimoa ja toisessa osassa pariskunnalle on tulossa vauva.

Don ottaa isyyteen valmistautumisen tosissaan muun muassa tarkkailemalla muiden lapsia, pyörittelemällä exceliä ja lukemalla lähdekirjallisuutta. Silti kaikesta yrittämisestä huolimatta hänen vaimonsa etääntyy hänestä. Haluamattaan hän tulee myös kutoneeksi valheiden verkkoa ajatuksenaan suojella vaimoaan stressiltä.

Olin ajatellut Vaimotestin bloggauksessa, että Donilla olisi aspergerin syndrooma, mutta tässä kirjassa hän itse asiassa toteaakin, että hän ei ainakaan itse usko, että sellaista olisi. Tosielämässähän muiden diagnosointi ja varsinkin vajavaisuuksille naureskelu on epäkorrektia. Don on kuitenkin sinut ongelmiensa kanssa, vaikkakin joutuu välillä niiden takia ongelmiin.

Rakkaudesta kirjoihin arvioi Simsionin kirjojen olevan tasokasta chick-littiä.

”Graeme Simsionin Vauvatesti on edeltävän kirjan tavoin hulvaton, älykäs ja riemastuttava, ” kirjoittaa Annelin kirjoissa.

Todella vaiheessa -blogin Retan mielestä kirja on helppolukuista kuin leipää söisi, mutta levähtää loppua kohden.