Naomi Alderman:Voima

Olin nähnyt joitain lehtijuttuja tänä keväänä suomeksi julkaistusta Naomi Aldermanin Voimasta ja muistan lukeneeni Margaret Atwoodin suositelleen kirjaa. Onnekseni sain kirjan käsiini kirjaston samana päivänä palautettujen hyllystä. Pian en malttanutkaan laskea tätä käsistäni.

Tytöille ympäri maailmaa ilmestyy kyky tuottaa sähköä käsiinsä. Vähitellen voimasuhteet miesten hallitsemassa maailmassa alkavat kääntyä. Kirjassa seurataan kymmenen vuoden ajan ennen mullistusta muun muassa amerikkalaisen kaupungin pormestaria Margotia, sijaiskodissa pompoteltua Allieta, nigerialaista toimittajamiestä Tundea sekä brittiläistä alamaamaailman tuntemaa Roxya.

Sinänsä kirja muistuttaa Margaret Atwoodin 1980-luvulla julkaistua Orjattaresi-teosta, ettei alistamisen keinot ole keksittyjä. Tässä kirjassa niitä vain käyttävät naiset. Yrittääkö Voima kertoa, etteivät naiset ole sen parempia, mikäli olisivat fyysisesti voimakkaampia kuin miehet? Fyysinen voima siis korruptoi.

Kirjassa ei ole sankareita, vaikkakin Tunde osoittautuukin symppikseksi. Jokainen voi siis ajautua pahuuden polulle.

Kirjan ovat lukeneet myös muun muassa Anneli, Amma ja Suketus.

Margaret Atwood: Orjattaresi

Minua hävettää. Spekulatiivisen fiktion klassikoihin lukeutuva Margaret Atwoodin Orjattaresi julkaistiin jo 1980-luvun puolivälissä. Trumpin valinnan myötä se ponkaisi taas Bestseller-listalle. Ihmettelin jo tuolloin, miksen olen lukenut kirjaa aiemmin. Kesällä HBO Nordicille tuli kirjaan pohjautuva sarja, jonka katsoimme puolisoni kanssa. Löysin Turun kirjakahvilasta kirjan ruotsinkielisenä. Loppujen lopuksi sain sen kuunneltua äänikirjana.

Uskonnolliset fundamentalistit ovat vallanneet Amerikan. Naisilta on kielletty lukeminen ja Vanhasta testamentista on poimittu kohta, jossa Saara antaa Abrahamin maata Raakel–orjattarensa kanssa saadakeen perillisen. Siispä korkea-arvoisemmissa talouksissa Gileadissa sinisiin pukeutuneilla naisilla makaa jalkojen välissä verenpunaiseen pukeutunut orjatar, jota talon isäntä raiskaa siittäen mahdollisen jälkeläisen.  Hedelmälliset naiset on siis alistettu synnytyskoneiksi. Orjattarien ja vaimojen lisäksi Gileadissa on marttoja, joiden tehtävänä on lähinnä kotityöt.

Tein periaatteessa virheen siinä, että katsoin sarjan ennen kuin kuuntelin kirjan. Läpi kuuntelukokemuksen vertasin kuulemaani näkemääni. Äänikirjan luki Susa Saukko, jonka värikäs ääni vei dystopian kauhuihin. Vaikkei tapahtumien suhteen kirjassa ollut mitään uutta TV-sarjaan verrattuna, kirja tuntui raa’emmalta kuin sarja.

Toisin kuin sarjassa, päähenkilön nimeä ei kerrottu. Omalla tavallaan tämä sai hänet tuntumaan kyynisemmältä. Kirjassa kertoja paljasti useaan otteeseen olevansa epäluotettava kertoja ja värittävänsä tarinaa.

Kirjan lopussa oli pitkä osuus jonkin tieteellisen konferenssin puheenvuoroa. Tutkijat olivat löytäneet c-kasetit, jolle Gileadista paennut orjatar oli nauhoittanut kertomuksensa. Konferenssissa pohdittiin kasettiien ja kertomuksen aitoutta. Tämä osuus kirjasta tuntui hiukan turhalta.

Arwoodin mukaan romaanissa ei ole mitään, mikä ei olisi vielä tapahtunut. Mikäli puudutamme itsemme katsomalla lähinnä kevyttä populaarikulttuurin tuotetta, emme näe koko kuvaa kuten esimerkiksi aborttiklinikoiden räjäyttelijöitä.

Yllä oleva kuva on kesäkuulta, kun Yhdysvalloissa kiristettiin jälleen abortinvastaisia lakeja. Lue lisää täältä.

HS:n juttu Orjattaresi-kirjasta 10.2 (voi olla maksumuurin takana).

 

Roxane Gay: Bad feminist

Poikkeuksellisesti aloitan bloggauksen asiaan liittyvällä kuvalla. Jokin aika sitten Areena/Fem esitti vuonna 1968 valmistuneen Barbarella-elokuvan. Itse olen nähnyt elokuvan lukemattomia kertoja ja näytän sen aina uusille ihmisille tilaisuuden tullen. Harmikseni Imdb:n tähtien mukaan elokuva on vain 5,9 tähden arvoinen. Kun Hesarissa oli kyseisen elokuvan arvio, korjasin tähdet. Julkaisin kuvan instassa, jolloin sain kommentin, jossa ihmeteltiin, miten feministi voi tykätä elokuvasta, joka on miesten tekemä elokuva miehille.

Keskutelimme tästä Facebookin Geek Girls Unite (Finland)-ryhmässä, jossa sain paljon sympatiaa. En ole ainoa, joka näkee Barbarellan itsenäisenä naisena, joka nauttii muodista ja seksistä. Sen sijaan, että hän olisi objekti hän taistelee tarinan läpi ja mielestäni myös kehittyy hahmona.

Näissä tunnelmissa avasin Roxane Gayn Bad Feminist-esseekokoelman. Olen kuullut pitkään jämähtäneitä käsityksiä siitä, saako feministi meikata, tuoda feminiinejä piirteitään esiin tai haluta olla kotiäiti. Samoin Gay pohtii, onko hän huono feministi pitäessään naisia halventavasta rap-musiikista, jossa on kuitenkin hyvä biitti.

Tehdäänpä se nyt selväksi: feministi antaa meille luvan olla sellaisia kuin haluamme: feminiinejä, maskuliinisia, angrogyynejä, antaa meidän seurata omia polkujamme ja taistella oikeuksiemme puolesta. Aivan kuten esimerkiksi muslimeita tai keskustan kannattajia, meitä on moneen junaan eikä feministejä ole kahta samanlaista.

Kirjan suomalaisen laitoksen esipuheen ovat kirjoittaneet Ruskeat tytöt-blogistaan, -verkkojulkaisustaan ja –kirjastaan tuttu Koko Hubara ja toimittaja Anu Partanen. He ovat myös suomentaneet kirjan esseet ja poistaneet siitä esseet, jotka avautuvat enemmän amerikallaisille.

Bad Feminist on loistava kokonaisuus eri pituisia esseitä maailmasta feminististen lasien läpi. Kuten aiemmin lukemani Hubaran kirja, se on ei-valkoisen kirjoittama, joka tuo siihen omanlaisensa mausteen. Toisin kuin Hubaran teos, ei Gay kuitenkaan ole kirjoittanut kirjaa pelkästään ei-valkoisille. Hän katsoo maailmaa myös korkeasti koulutetun ei-valkoisen naisen näkökulmasta, varsinkin huomatessaan olevansa harvoja kaltaisiaan luentosalissa.

Kirja on jaettu osiin Minä, Sukupuoli ja seksuaalisuus, Rotu ja viihde, Politiikka, sukupuoli ja rotu sekä takaisin minuun. Gay huomioi esimerkiksi viihteen kuvaa ei-valkoisista, Twitterin voimaa, johon nykyjournalistit eivät enää vastaa ja seksuaalista kielenkäyttöä.

Tämä on taas niitä kirjoja, joita suosittelen kaikille. Itselleni se avasi muun muassa näkemään mustien ongelmallisen kuvaamisen viihdemaailmassa.

Jyrkän ruukin kesäteatteri: Työmiehen vaimo

Kuva: Savon Sanomat

Savon reissulla äiti herätti päiväunilta ja ilmoitti, että lähdemme kesäteatteriin. Käsitykseni maakuntien kesäteattereista ei ole kummoinen, joten lähdin matkaan vasta hetken nuristuani.

Yllätyin kuitenkin iloisesti. Äiti oli seurueestamme, joka oli lukenut Minna Canthin alkuperäisteoksen. Hän totesi, että hyvinhän tämän näytelmän jaksaa istua, koska ei kirjakaan ollut kovin paksu.

Kesäteatterielämämykseen kuuluu usein myös kylmä ja sateinen ilma.  Parhaimmillaan katsomoa ei ole katettu. Muutamia vuosia sitten kävin katsomassa Aboa Vetuksen pihassa esitetyn Linnateatterin version Tuomas Kyrön Miniästä. Sinä iltana sekä näyttelijät että yleisö kastuivat litimäriksi. Olikin iloinen yllätys, ettei tällä kertaa tarvinnut värjötellä ulkona. Näytös oli Ruukin yläkerrassa ja tilaisuudessa tuli jopa lämmin, kun pieni katsomo oli täynnä yleisöä. Toisen näytöksen aikaan sade ropisi tunnelmallisesti kattoa vasten.

Teoksessa korostettiin Canthin feminististä otetta ja saavutuksia, joita hän teoksillaan sai aikaiseksi. Yllä olevassa kuvassa näyttelijä esitti silmälasit päässään Minna Canthia, joka kommentoi näyttämön tapahtumia. Otettuaan silmälasit pois hän  oli naapurin Vappu, joka auttoi Johannaa pulassa.

Tarina alkaa, kun Johanna menee naimisiin. Sulhasen kaveri onnittelee häntä hyvien naimakauppojen johdosta, morsian kun on rahoissaan. Avioliiton myötä Johannan omaisuus siirtyy kuitenkin hänen miehensä nimiin. Vuoden kuluttua on omaisuus ryypätty ja Johanna koitti pitää talouden kasassa.

Näytelmä kommentoi naisten oikeuksien lisäksi myös erilaisuutta. Kuviossa on myös romaninainen, jota yhteisö kohtelee kaltoin. Luokkaerot korostuvat rikkaampien arvioidessa köyhän äidin kykyä huolehtia lapsestaan.

Erityistä kiitosta näytelmä saa äänimaailmastaan. Esitykseen kuului myös lauluja. Huvituin suuresti, kun suomenruotsalaista eliittiä esittävät savolaisnäyttelijät huudahtelivat tanssin lomassa: ”Hopsan!”

Ikävä kyllä jäljellä on enää kolme näytöstä tämän viikon torstaina, perjantaina ja sunnuntaina. Mikäli olet Ylä-Savon suunnalla ja mielit nähdä tämän, tsekkaa Jyrkän Ruukin kesäteatterin sivut.

Mia Malmi (toim.): Hullu akka!

Tämä kirja osui silmiini etsiessäni kirjoja, joihin Rosa Meriläinen olisi kontribuoinut jotenkin.  Vuonna 2010 ilmestyneen kirjoituskokoelman tarkoituksena on herätellä ajatuksia feminismiin ja naiseuteen liittyen.

Osa teksteistä sai minut nyökkäilemään raivokkaasti, osa nostatti verenpainetta ja sai savun nousemaan korvistani. Kirja on jaettu kolmeen osaan, jotka koskettavat kukin eri naiseuden osaaluetta: tyttönä ja naisena, äitinä ja raivona.  Olisin odottanut enemmän eri aiheita, mutta mennään nyt tällä.

Ilahduttavaa oli, että kirjoittajia oli valittu sekä miehiä että naisia. Harmittavan moni työskenteli kuitenkin median tai taiteen parissa. Olisi ollut mukava saada kuuluviin muidenkin ääntä esimerkiksi poliitikon, yhdistyksessä toimivan (esim. marttaliitto) tai vaikkapa entisen Lotan haastattelu.

Tämä kirja vaatisi lukukohtaista ruotimista. Mutta totean kuitenkin, että lähinnä minua ärsytti useammassa luvussa nouseva sukupuolten binäärisyys ja/tai kategorisointi. Voi myös olla, että osa kategorisoinnista oli heitetty vitsinä, mutta minä taidankin olla tälläinen hapan feministi, jota ei naurata.

Tiitu Takalo: Tuuli ja myrsky

Tämän kuun alussa uutisoitiin, että jopa 11% suomalaisista hyväksyy seksuaalisen väkivallan (Lue lisää mm. täältä.) En tahallani etsinyt uutisoinnin aikaan aiheeseen liittyvää sarjakuvaa. Olin kokoamassa puolison pikkusiskolle pakettia ylppärilahjaksi, johon olisin halunnut feministisen sarjakuvan. Ikävä kyllä ko. sarjakuva ei mahtunut pakettiin, mutta lukaisimpa sen itse.

Sarjakuvassa ystäväporukan tyttö raiskataan ja koko joukkio järkkyy. Pidetään kokous, jossa pohditaan, mitä voidaan tehdä. Otetaan yö takaisin! Järjestetään feministinen itsepuolustuskurssi.

Pidän todella paljon Takalon taiteesta. Sarjakuva on toki feministeille hyvää luettavaa, mutta miten siihen suhtautuisi seksuaalista väkivaltaa harjoittanut?

Rosa Meriläinen ja Saara Särmä: Anna mennä. Opas hauskempaan elämään.

 

Tämä kirja julkaistiin jo keväällä, mutta ikäväkseni pääsin siihen käsiksi vasta nyt. Minä rakastan tätä kirjaa, enkä olisi halunnut sen loppuvan.

Saara Särmä on somessa nickillä huippumisukka ja hänen tohtoriväitöskaronkkansa teema oli yksisarviset. How cool is that? Roosa Meriläinen kohahdutti aikanaan eduskunnassa minihameessa, koska jakkupuvut ovat niin tylsiä. Yhdessä he ovat perustaneet feministisen ajatushautomo Hatun.

Rakastan tätä kuvaa, jossa Särmällä on päässään tohtorin hattu ja Meriläisellä kana.

Tämä kirja on täynnä niin paljon hyvää, etten rupea kaikkea tähän kirjoittamaan. Kannattaa tutustua kirjaan ihan itse. Muutamia loistavuuksia tässä:

• Patriarkaatti on syvältä.
• Jos kotona tuntuu olevan sotkuista, etkä jaksa siivota, tuijota kattoa. Se on aina siisti.
• Kehu nainen päivässä. Itsellekin tulee hyvä mieli, eikä vain kehuttavalle.
• Ihminen on kaunis.
• TV-Sarjat ja elokuvat opettavat meille elämästä. Ja Mad Max – Fury Road on rautaa.
• Avoin puhe poistaa häpeää.

Lue lisää tästä kirjasta täältä.