Tea Tauriainen: Mad Tea Party ynnä muita helmiä

bty

Ei ole ensimmäinen kerta, kun innostun jostain sarjakuvasta luettuani ensin sen tekijän blogia. Olen lukenut vuosia Tea ”Tee” Tauriaisen Mad Tea Party-sarjakuvablogia. Sain viimein ostettua omakseni hänen julkaisujaan.

Kuten arvata saattaa pohjautuvat kolme Mad Tea Party-kirjaa Tauriaisen sarjakuvablogiin. Takakansiteksti lupaa sarjakuvaa arjesta totuutta hipoen. Aivan kuten aiemminkin luettuani muun muassa Ahdistunut pupu-sarjakuvaa, koin voimakasta samaistumista kuvattuun päähenkilöön. Goodreadsin arviossa tätä sarjakuvaa suositellaan nimenomaan 15-30-vuotiaille naisille, mutta itse en koe samaistumista pelkästään sukupuolen ja iän kautta vaan myös luonteen: vaikkakin päähenkilö on synkistelyyn taipuva, hän osaa olla oma itsensä ja selviytyä eri koettelumuksista.

System error on eläinten kautta kerrottu tarina kissasta, joka tuntee suurta ahdistusta. Maan pinnalle hänet saa koira. Luettuani ensin Mad Tea Party- sarjakuvat näin suoran vertauksen kissan ja koiran ja Mad Tea Partyn-pariskunnan välillä.

Tottelematon kusipää läski on vaatimaton sarjakuva koirasta, joka koirapuistossa kohtelee muita koiria itseään alempiarvoisina. Sarjakuvaa lukiessa olisi halunnut uskoa koiran kehitykseen ja hyväksi muuttumiseen. Loppu onkin jotain aivan muuta.

Pidän todella paljon Tauriaisen piirrostyylistä. Jälki on minulle tärkeää sillä usein, jos se ei miellytä silmääni jää hyväkin tarina lukematta. Kehotan tutustumaan ensin Tauriaisen blogiin, jonka jälkeen voi sukeltaa hänen julkaisuihinsa.

Kari A. Sihvonen: Kapteeni Kanki

IMG_20170730_192355.jpg

Olen tainnut aiemminkin mainita, että minulla on mielenkiintoinen huumori. Eräänä iltana puolisoni toi minulle alennuksesta löytämänsä Kapteeni Kanki: Onnenavaimet-sarjakuvan. Luin sen samana iltana ja hykertelin naurusta. Minun oli saatava lisää tätä! Onneksi löysin muutaman lisää (kuvassa yllä) Turun Sarjakuvakaupasta.

Kapteeni Kanki on ilmestynyt alunperin Myrkky-lehdessä vuodesta 2003. Myrkky-lehden lopetettua Sihvonen on piirtänyt Kanki-sarjakuvia valitettavasti harvemmin. Harvoin päivittyvältä Kangen FB-sivulta voi seurata sankaremme retkeä.

Toisin kuin moni muu supersankari, on Kapteeni Kanki monellakin tapaa supersankareiden Aku Ankka tai Uuno Turhapuro. Kangen samaistaminen edellä mainittuihin suomalaisten rakastamiin hahmoihin kertookin jo paljon hahmosta. Toinen puoli onkin siinä, että sarjaa on alunperin julkaistu juuri räävittömässä Myrkky-lehdessä.

Kanki saattaa ajautua välillä omille teilleen joillei omasta tahdostaan, niin Viinamäenmiehen kannustamana. Kangelle pitää kotona kuria Justiinan lailla feminismiinkin taipuvainen Pirjo. Kankea vastassa ovat erilaiset superpahisten irvikuvat.

Mikäli sinulla on vinksahtanut huumori, suosittelen ehdottomasti tutustumaan Kapteeni Kankeen!

Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu

9789510418192_frontcover_final_original.jpg

Kaisa Haatasen esikoisessa Meikkipussin pohjalta, jonka lyhyissä tarinoissa tutustumme keski-ikäiseen kustannusnustoimittajaan Tyttiin. Ensimmäisessä kirjassa elämää verrattiin meikkipussiin, nyt matkaan. Tällä kertaa Tytti muistelee erinäisiä matkoja, joilla hän on käynyt.

Tytti tekee mieluiten kaupunkilomia, tutustuu paikalliseen kulttuuriin ja hyvässä lykyssä myös pääsee katsomaan musikaalia. Kirjassa listataan onnistuneet ja epäonnistuneet reissut ja meille rakentuu kuvaa hedonistisesta Tytistä, joka tarvittaessa osaa pitää jalkansa maassa.

Pohdin olisinko voinut laskea tämän kirjan novellihaasteeseen. Vaikka jokainen luku onkin oma tarinansa, ovat ne pituudeltaan kuin henkäyksiä. Sen sijaan, että ne tukisivat toisiaan, ne rakentavat kokonaiskuvaa Tytistä.

Pidin Tyttiä jo hiukan liikaakin korkeakulttuuriin keskittyneenä kulttuuritätinä, kunnes eräs luku onkin omistettu Doctor Who-sarjan fanittamiselle. Tytti käy Doctor Who-expossa ja intoilee Tardiksesta, jolloin hymisen tyytyväisenä.

Tämä kirja sopii loistavasti nk. laukkukijaksi. Kelkasta ei putoa, vaikka lukeminen olisikin pätkittäistä ja kirja on sekä kevyt kannettava että luettava.

Edgar Rice Burroughs: Apinoiden Tarzan

tarzan.jpg

Alunperin olin aikonut lukea kirjabloggaajien klassikkohaastetta varten James Joycen Odysseian. Sitten kokeilin jo Juhani Ahon Rautatietä käsissäni. Jostain kuitenkin sain päähäni, että minun olisi PAKKO lukea Tarzan. Ja onhan se klassikko.

Tarzan on tullut tutuksi alkuperäisiä kirjoja lukemattomillekin populaarikulttuurista. En muista olenko nähnyt muita Tarzan-elokuvia kuin vuonna 1999 ilmestyneen Disneyn piirroselokuvan. Hahmo oli kuitenkin tuttu jo ennen tuota.  Mikäli sinua kiinnostaa enemmänkin Tarzan, lue toki tämä wikipedia-artikkeli.

Koska kirja on alunperin julkaistu vuonna 1912, on hyvä lukea kirjaa huomioiden tuon ajankuva. Imperialismi oli voimissaan ja ensimmäinen maailmansota teki vasta tuloaan. Usko valkoisen länsimaisen miehen ylivoimaan oli järkkymätön. Se näkyy myös tässä kirjassa.

Tarina alkaa selityksellä siitä, että kertomus on toisen käden tietoa. Kertoja ei itsekään ole varma tarinan todenperäisyydestä ja listaakin ensimmäisessä luvussa faktoja, jotka tiedetään varmasti. Ainakin sen perusteella, mitä olen tuon ajan kirjallisuutta lukenut, ei ole suinkaan tavatonta, että tarina etäännytetään tekemällä siitä huhua. Tarina ei kuitenkaan tee täyttä ympyrää viittaamalla kertojaan uudelleen kirjan lopussa.

Toisin kuin odotin, ei Tarzania tavatakaan ennen kuin vasta neljännessä luvussa. Ensimmäiset luvut keskitytään Tarzanin vanhempiin ja siihen, kuinka he päätyivät Afrikkaan oman onnensa nojaan.

Kun kuvataan Tarzanin adoptoivaa Kala-apinaa, kiinnitetään huomiota hänen kallonsa muotoon. Toisin kuin muilla lauman apinoilla sen kallon muodosta näki sen empaattisuuden ja hyväntahtoisuuden. Tuohon aikaan kallon mittaus oli tosissaan oleva tieteenlaji. Kallojen muotoa vertailemalla haluttiin todistaa eri ihmistyyppien eroja. Kallon muodosta näki monien mielestä ihmisen luonteen. Lue lisää aiheesta täältä.

Tarzan erottuu kasvaessaan muista apinoista. Hän ei ole yhtä ketterä eikä vahva ja nähdessään heijastuksensa lammesta, hän kokee itsensä itsensä muita rumemmaksi erilaisuutensa vuoksi.

Vuosien kuluttua hän kuitenkin eksyy edesmenneen isänsä rakentamaan mökkiin, josta hänet löydettiin. Hänessä herää kiinnostus tutkia mökkiin jääneitä tavaroita. Kiinnostuttuaan kirjoista hän opettelee lukemaan. Kirjojen kautta hän oppii olevansa ihminen.

Sen lisäksi, että kirjassa tehdään eroa apinoiden ja ihmisten välillä, tehdään eroa myös mustien ja valkoisten, naisten ja miesten ja eri luokkien välillä. Mustien alkuasukkaiden muutettua Tarzanin viidakkoon, heitä kuvaillaan alkukantaisiksi ja jopa viidakossa kasvanut Tarzan tekee heistä pilaa.

Janen tultua kuvioihin, Tarzan tietenkin rakastuu päätä pahkaa häneen. Hänelle tulee luontainen halu suojella häntä. Tästä voidaan lukea selkeä ero tuon ajan naisten ja miesten rooleissa. Jane osaa kyllä olla mustaan palvelijattareensa verrattuna reipas, mutta hänelläkin on taipumusta pyörtyä tiukan paikan tullen. Hyvin kuvaavaa on Janen isän toteamus: ”Älä sinä sillä vaivaa kaunista päätäsi.” Naisten ei kuulu ajatella vaan heidän kuuluu olla ihailtavana ja suojeltavana.

Tarzanin kykyä oppia nopeasti perustellaan useaan otteeseen hänen ylhäisellä syntyperällään. Siinä missä työläisiksi luettavat kirjan hahmot esitetään hölmöinä, on Tarzan syntyjään neuvokas ja älykäs. Syntyperä tekee hänestä myös oikeamielisen johtajan ja korkean moralistin.

Vaikka kirjassa on heikkoutensa, varsinkin tästä ajasta katsottuna, on se kelpo seikkailu. Yllätykseksi totesin viimeisen sivun jälkeen haluavani lukea lisää.

Kirjabloggaajien viidennen klassikkohaasteen koontia voit lukea täältä.

 

Marie Kondo: Konmari – Iloa säkenöivä järjestys.

Konmari_Iloa-säkenöivä-järjestys_web72dpi.jpg

Arvostelin ensimmäisen Konmari-kirjan aikoinaan Kirjavinkkeihin.  Tuolloin en syttynyt kirjasta. Kondo kertoo kirjassa metodinsa lisäksi pitkälti omakerrallisesti, miten on päätynyt ammattimaiseksi järjestelijäksi. Hän oli innostunut siivoamisesta ja järjestelystä jo alle kouluikäisenä. Hän heitti innoissaan myös muidenkin perheensä jäseniensä tavaroita pois. Mielestäni Kondo vaikutti ensimmäisessä kirjassa ylimieliseltä ja uskovan oman metodinsa parhauteen.

Jos ensimmäinen kirja ärsyttää, niin mikä saa tarttumaan toiseen kirjaan? Ehkä se oli se epäjärjestys, joka valtaa alaani asunnostamme. Onnekseni Kondo toteaa jo tämän kirjan alussa oppineensa kirjojen välillä ja kiinnittävänsä huomionsa nyt asioihin, joista hänen asiakkaansa ovat kysyneet.

Molemmista kirjoista paistaa japanilaisuus. Esineitä käsitellessä on tunnusteltava, josko se saa sinut ilon tunnetta. Luopuessa tavaroista, niitä on kiitettävä yhdessä vietetystä ajasta ja palveluksista. Japanilaiseen kulttuuriin kuuluukin ajatus panteismista, siitä että kaikella on sielu. Olin kuitenkin aiemmin ymmärtänyt sen tarkoittavan lähinnä luonnosta löytyviä asioita, mutta Kondo venyttää käsitteen myös esineisiin.

On myös huomioitava, että japanilaiset asuvat erilaisissa asunnoissa kuin me suomalaiset. Asuminen on ahtaampaa ja se saakin kysymään, kuinka Kondon asiakkaat ovat mahduttaneet asuntoihinsa mainitut määrät tavaraa.

Kondo puhuu tavarasta luopumisesta, mutta mitä tapahtuu tavaralle sen jälkeen, kun se on kannettu jätesäkissä ulos? Olen pohtinut, millainen kierrätysjärjestelmä Japanissa on. Ainakaan kymmenen vuotta sitten indonesialainen ystäväni ei ymmärtänyt, kun kysyin kierrätyksestä. Helsingin Sanomissa kerrottiin vähän aikaa sitten kiinalaisesta kierrätyksestä, jonka tehokkuus vaihtelee suuresti kaupungin ja kaupunginosan mukaan. Olen kuullut ensikäden tietoa, että Intiassa roskat viedään sekaisin säkissä ulos ja jätteiden jatkokäsittelyssä hoidetaan niiden erottelu. Asiasta kertonut kaverini oli tosin ylempää sosiaaliluokkaa, joten en usko kierrättämisen olevan köyhempien sydämen asia. Niinpä uskon, että Kondon tapa hankkiutua tavarasta eroon on erilainen kuin meidän suomalaisten.

Aiemmin Kondo kehotti hankkiutumaan eroon kaikesta tavarasta, joka ei tuota iloa. Nyttemmin hän on pehmentänyt kantaansa. Hyödyllisen tavaran, kuten työkalut, voi säilyttää. Itse lisäisin mukaan tarpeelliset iloa sykkimättömät tavarat, joita sinulla ei ole vielä mahdollista korvata.

Kondon kirja on vastaus materiaalista krapulaa kärsivälle maailmalle. Kondo lupaa, että järjestelyn kautta ihminen löytäisi myös itsensä. Tavallaan olen samaa mieltä. Silloin kun en ole viihtynyt kotona syystä tai toisesta viihtynyt kotona, olen voinut muutenkin huonommin. Sen sijaan, että tarvitsisi heittäytyä täysin minimalistiksi, Kondo muistuttaa keräämään ympärilleen lähinnä asioita, jotka ilahduttavat. Sama voisi päteä muuhunkin kuin tavaraan.

Saatuani kirjan päätökseen viikko sitten, ajattelin hiukan vain vilkaista säilytysratkaisujani. Yli kahdeksan tuntia myöhemmin olin hikinen, pölyinen ja väsynyt. Mutta kotini oli alkanut kaivautua esiin kaiken kaaoksen keskeltä.

Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia

img_20170106_192959

Minulle arvottiin Ylen kirjojen Suomi-hankkeen tiimoilta vuonna 1960-luvulla julkaistu Marja-Liisa Vartion Kaikki naiset näkevät unia. Tammikuussa kirjastosta lainaamani painos on Teoksen kustantama.

Vuonna 1985 syntyneen on vaikea kuvitella millaista olisi olla kotirouva 1950-luvun lopulla. Ymmärtääkseni päähenkilö rouva Pyy on suunnilleen ikäiseni, joka kirjan alussa muuttaa perheineen kaupunkiin. Perheeseen kuuluu työssäkäyvä mies, kaksi tytärtä ja poika sekä anoppi. Kaikki tapahtuu kirjassa rouva Pyyn kautta. Henkilöiden nimiä tuskin mainitaan, ennemminkin heidän suhteensa rouva Pyyhyn.

Rouva Pyyn elämän keskus on koti, jonka taloutta hän hoitaa miehen tuodessa leivän pöytään. Ymmärrän suuresti rouva Pyytä; kodinhoito ei tunnu riittävän elämän sisällöksi, joten hän tuntuu kirjan aikana tekevän paljon turhautuneena kärpäsestä härkästä hänen miehensä suhtautuen hänen asiaansa hössötyksenä.

Miltä teos näyttää 57 vuotta myöhemmin? Itse olen todennäköisesti rouva Pyy:n ikäinen rouva, mutta minä en ole samalla lailla sidottu puolisooni eikä minun tarvitse pyytää häneltä lupaa rahan käyttöön. Eniten kuitenkin silmiin hyppäsi kulissien ylläpito. Rouva Pyy käy kävelyllä, jolla katselee, miltä oma koti näyttää ulkoapäin.

Marja-Liisa Vartio on eli 1924-1966 ja häntä pidetään kotimaisen proosan uudistajana. Hän julkaisu aluksi kaksi runokokoelmaa, jonka jälkeen hän siirtyi proosaan. Haavikko-säätiö on jakanut 1990- ja 2000-luvuilla Marja-Liisa Vartio palkinnon, jonka arvo on ollut aluksi 25 000 markkaa sitten 5000 euroa.

Lue kirja täältä (tarvitset Yle-tunnukset).

Lue lisää Marja-Liisa Vartiosta Wikipediasta.

Karl Ove Knausgård: Syksy

syksy.jpg

Alkaa olla jo vitsi, että Image-lehden joka numerossa mainitaan Knasu eli Karl Ove Knausgård, joka tuli Suomessakin tutuksi viimeistään hypetetyn autofiktiivisen Taisteluni-sarjan myötä. Sarjan ensimmäinen osa on odottanut minua pitkään hyllyssä. Vuodenaika-sarjan alettua koin kuitenkin helpommaksi aloittaa Knasuun tutustumiseen tästä.

Knasu kirjoittaa kirjeitä syntymättömälle tyttäreilleen ja kertoo asioita yksinkertaisista asioista elämässä. Osa kuvauksista on toteavia, osa huvittaa minua. Riemastuttavimpia kappaleita olivat mielestäni muun muassa häpyhuulet, sormet, mäyrät ja napit. Kaikkein eniten hajosin puhelimet-kappaleeseen, jossa kirjoittaja selitti seikkaperäisesti lankapuhelimen toimintaa. Aloin pohtia, miten tällä vuosituhannella syntyneet voivat ymmärtää lankapuhelimen jolleivat ole kokeneet sitä. Samoin olemme surkutelleet puolisomme kanssa, että mikäli hankimme jälkikasvua, ei tämä todennäköisesti ymmärrä Spedeä.

Rakastan rakastan rakastan kirjan kantta. Oli tietenkin pakko vilkaista muiden maiden painosten kansia. Mielestäni suomen kansi on kyllä kaikkein kaunein vangitessaan syksyn kauneuden.

En malta odottaa, et saan sarjan seuraavan osan käsiini!