Nura Farah: Aavikon tyttäret

Tarvitsin kirjan vaan nopeasti iltalukemiseksi. Nappasin jo aikoja sitten ostetun pokkarin kirjahyllystä ja aloin lukea. Enkä sitten osannutkaan lopettaa ennen kuin kirja oli lopussa.

Khadija elää paimentolaiselämää Somalian aavikolla. Hänen Fatima-äitinsä palvoo pikkuveli Abdia. Siinä missä veljen odotetaan kasvavan suureksi soturiksi, jonka kohtalo olisi kostaa isän kuolema, on Khadijan kohtalo päästä hyvään avioon ja synnyttää poikalapsia.

Kirja seuraa Khadijan kasvua nuoresta tytöstä aikuiseksi naiseksi ja äidiksi. Kirjassa ei anneta vuosilukuja, mutta siinä mainitaan Somalian itsenäistyminen, joka tapahtui 1960-luvulla.

Aavikon tyttäret on ensimmäinen Suomen somalin kirjoittama kirja. Farah muutti Suomeen kolmetoistavuotiaana. Aika saavutus oppia kieli niin hyvin, että voi kirjoittaa sillä romaanin!

Tarkoituksenani on ollut tutustua muidenkin kuin länsimaiden kirjallisuuteen. Tämän kirjan mukana pääsinkin tutustumaan somalipaimentolaisten elämään.

Mainokset

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Rakastan Mia Kankimäen esikoista Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, jossa hän tutki Heian-kauden japanilaisessa hovissa eläneen ja runoilleen naisen Sei Shonagonin elämää. Olinkin innoissani uutuuskirjasta Naiset joita ajattelen öisin. Aluksi jaksoin keikkua pitkänpitkässä kirjaston varausjonossa, jossa kyllästyin odottamaan ja pian ostinkin kirjan itselleni. Lueskelin kirjaa iltaisin. Pidän Kankimäen tyylistä niin paljon, etten olisi halunnut kirjan loppuvan koskaan ja siksi makustelinkin sitä pienissä paloissa.

Kankimäki on nelikymppinen, perheetön ja oravanpyörästä hypännyt. Hän ajattelee öisin ennen nukahtamistaan esikuvinaan pitämiä naisia, joista hän saa voimaa. Hän päättää lähteä kulkemaan yönaistensa jalanjäljissä, ensin Afrikkaan, sitten Italiaan ja Japaniin.

Vaikka kirja tuntuukin kaikin puolin ihanalta ja voimauttavalta lukukokemukselta, suosittelen lukemaan Nelli Ruotsalaisen kirjoituksen, jossa hän kyseenalaistaa Kankimäen retken, etenkin kolonialistisen katseen piirtämän Afrikka-osuuden. Villi Afrikka ei ole länsimaisia unelmia varten.

Annoin Goodreadsissa Yönaisille viisi tähteä. Luettua Ruosalaisen kirjoituksen, aloin pohtia, pitäisikö minun lukea kirja uudelleen kyseenalaistaen enemmän Kankimäen tapaa eksotisoida kohteitaan. Miten pitkälle voi mennä voimautumisen nimissä?

Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat

Satoru on täysverinen kissaihminen. Kun hän huomaa kulkukissan loukkaantuneen, hän ottaa sen hoiviinsa ja hoitaa kuntoon. Kissa saa nimen Nana ja muuttaa asumaan Satorun huomiin.

Satoru pakkaa Nanan kyytiin ja alkaa matkustaa vanhojen ystäviensä luo. Yhdessä muistellaan menneitä ja paljastuu, että Satoru on ollut täysiverinen kissafani jo lapsuudesta saakka. Tarinaan tulee melankolinen pohjavire, kun Satoru yrittää löytää Nanalle uutta kotia. Miksi hän niin tekee, vaikka Nana on selkeästi yhä hänelle rakas?

Oman lisänsä tarinaan tuo Nanan pohdinnat. Vaikka hän on yhä luonnoltaan kulkukissa, hän ei halua jättää isäntäänsä.

Matkakissan muistelmat on pakollinen lukusuositus kaikille kissafaneille, mutta myös rauhallisen viipyilevän kerronnan ystäville.

Nagata Kabi: My Lesbian Experience with Loneliness

Nagata Kabin omaelämänkerrallinen sarjakuva My Lesbian Experince with Loneliness alkaa kiusallisesta tilanteesta, jossa 28-vuotias Kabi on love hotellissa naispuolisen escortin kanssa tarkoituksenaan saada edes vähän kokemusta seksin saralla. Tarina palaa nopeasti taaksepäin, jossa Kabi kertoo miten tähän on tultu.

Kabi eli mukavaa elämää lukion loppuun saakka. Lopetettuaan yliopiston kuuden kuukauden jälkeen, hän masentui. Vähitellen olo meni yhä ahdistuneemmaksi ja hän päätyi asumaan vanhempiensa luokse, tekemään työtä, josta ei pitänyt ja haaveilemaan sarjakuvapiirtäjän urasta.

Kabi osaa kuvata ahdistuksen ja masennuksen oireet hyvin muun muassa itsensä huolehtimisen unohtamisen ja läheisyyden kaipuun kautta. Sarjakuvan nimen perusteella odotin, että olisi ollut enemmän sitä lesbian osuutta, mutta teos koostuukin enemmän siitä loneliness osudesta.

Viime vuosina on ilmestynyt paljon mielenterveyden haasteista kertovia kirjoja ja sarjakuvia ja kirjoja. Hyvinä esimerkkeinä muun muassa Rikki-projekti ja Error-kirja. Näin vähitellen poistetaan stigmaa, tarjotaan vertaistukea ja tietoa.

Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu

Tämä kirja oli poltellut hyllyssäni jo useamman vuoden. Halusin jonkun pokkarin iltalukemisiksi ja tämä valikoitui käsiini.

Ja mitä luinkaan!

Amy Chua on toisen polven amerikankiinalainen, joka on avioitunut maallistuneen amerikanjuutalaisen miehen kanssa. He päättävät kasvattaa kaksi tytärtään kiinalaisin kasvatusmenetelmin juutalaiseen uskoon.

Tässä on muutamia asioita, joita tyttäreni Sophia ja Louisa eivät koskaan saaneet tehdä:

– käydä yökylässä
– kutsua leikkikavereita kotiin
– osallistua koulunäytelmään
– valittaa siitä, että jäivät koulunäytelmän ulkopuolelle
– katsoa televisiota tai pelata tietokonepelejä
– valita itse harrastuksiaan
– tuoda koulusta kymppiä huonompia arvosanoja

Chua valitsee tyttärille soittimet, joiden soittoa he harjoittelevat tunteja jokaisena viikonpäivänä. Vanhempi tytär, Sophia, nielee äitinsä ankarat kasvatusmetodit mukisematta, kun taas nuoremman, Louisan, kanssa Chua joutuu taistelemaan.

Vaikka olenkin itse ”hiukan” rennompien kasvatusmetodien kannalla, ahmin Chuan tekstiä nälkäisenä. Kirja oli taitavasti kirjoitettu ja se tarjosi kurkistusikkunan erilaiseen maailmaan. Chua ja hänen miehensä ovat molemmat juristeja, joten heidän tulotasonsakin tarjosi heille mahdollisuuden kustantaa tyttärilleen yksityisopettajia.

Kuitenkin Chua itsepäisyydessään oli kaikkein mielenkiintoisin. Hän uhrasi paljon aikaa omien töidensä lisäksi vahtiakseen tytärtensä koulu- ja soittoläksyjen tekoa. Mikään ei tuntunut riittävän ja hän uskoi lastensa kiittävän häntä uhrauksista. Miten tässä käy? Sen saat tietää, mikäli luet tämän kirjan loppuun.

Kati Tervo: Rapsuta minua ja muita kirjoituksia

Kuten aiemminkin olen maininnut, saan paljon lukuideoita somen kautta. Seuraan kirjailija Kati Tervoa Twitterissä ja päädyin viime vuoden Turun kirjamessuilla tilaisuuteen, jossa hän esitteli vastikään ilmestynyttä tekstikokoelmaa Rapsuta minua ja muita kirjoituksia.

Lukiessani Tervon kirjoituksia pääsen kurkistamaan itseäni parikymmentä vuotta vanhemman keskiluokkaisen naisen sielunelämään. Joillekkin huomioille nyökyttelen ymmärtävästi, osa on minulle uusia oivalluksia.

Kirja on kevyttä luettavaa. Sopiva siis välipalakirjaksi, kassikirjaksi tai yhdeksi hotkaisuksi lukumaratonin aikana.

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa

Olen varmastikin aiemminkin julistanut, että rakastan Haruki Murakamin kirjoja. Kaikki lukemani Murakamit ovat olleet mielestäni ainakin neljän tähden kirjoja. Kaikissa niissä toistuu unenomaisuus, kerronnan kiireettömyys ja kaiken taustalla soi utuinen jazz.

Maailmanloppu ja ihmemaa on Murakamia fantasiaotteella. Läpi viisi ja puolisataasivuisen opuksen seuraamme kahta eri kertojaa kahdessa erilaisessa maailmassa. Toinen on toimeltaan laskija, joka seuraa pulskaa vaaleanpunaiseen kiireestä kantapäähän pukeutunutta neitiä ja ajautuu hengenvaaralliseen seikkailuun. Toinen asustaan varjostaan erotettuna erikoisessa hiljaisessa kaupungissa lukien vanhoja unia kalloista.

Maailmanloppu ja Ihmemaa ilmestyi alunperin vuonna 1985, mutta suomennettiin japanista vasta kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Risingshadow’n arvostelussa kirjaa verrataan päähenkilöidensä osalta Murakamin viisitoista vuotta myöhemmin ilmestyneeseen 1Q84-teokseen, joka minulla polttelee hyllyssä.

Minua ei missään nimessä haitannut kirjan paksuus, päinvastoin: olisin halunnut lukea sen henkilöistä lisääkin. Mitä enemmän kirja eteni, sitä syvemmälle lukija uppoutui sen maailmaan. Ainoana miinuksena tietenkin, että paksua kirjaa on vaikea lukea sängyssä selällään. Onneksi minulla on lukunurkkaus.