Ylpeys ja ennakkoluulo

Lupasin kirjoittaa fiiliksiä Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo – teoksen pohjalta. Olen aiemmin ihmetellyt muun muassa erästä kaveriani, joka katsoo BBC:n Ylpeys ja ennakkoluulo – sarjan joka joulu. Itse siis en ollut nähnyt minkäänlaista filmatisointiakaan tarinasta. Aiemmin olin nähnyt filmatisoinnin Emmasta (2020) sekä Järjestä ja tunteesta (1995), jonka jätin viime kesänä kesken kirjana.

Bennetin perheessä on viisi tytärtä. Kuten 1700-luvun lopulla kuuluu, pitäisi kullekin tyttärelle löytää sopiva puoliso. Kukaan tytöistä ei isän kuoleman jälkeen perisi kotitilaa, vaan se menisi sukulaiselle, joten tästäkin syystä kunnon naimakaupat olisivat tuikitärkeät. Rouva Bennet innostuu kuultuaan naapuriin muuttavasta rikkaasta poikamiehestä. Hänestä saataisiin varmastikin hyvä puoliso vanhimmalle tyttärelle! 

En olisi varmaan lukenut kirjaa loppuun, jollen olisi ollut kivenkovaa päättänyt kahlaavani sen läpi ennen kuin katson BBC:n sarjan. Kirjassa seurataan Bennettien toiseksi vanhinta Elizabeth – tytärtä. Hän on kirjan ennakkoluulo, joka saa aluksi väärän käsityksen Mr Darcyn luonteesta. Mr Darcy on se ylpeys, joka kuitenkin tarinan aikana myöntyy.

Ja siinä se tarinan pihvi onkin. Arvostellessa kirjan juonta, on muistettava että tuohon aikaan naimisiinmeno oli juurikin ylemmänluokan naisten päätavoite eikä elämässä ollut paljoa huvituksia. Kirjan loppupuolella tapahtuu skandaali, jota Elizabeth seuraa ulkopuolelta. Minä olisin mielummin lukenut skandaalin keskiössä olleesta tytöstä enkä sovinnaisesta Elizabethistä!

Se BBC:n filmatisointi oli pettymys. Ymmärrän kyllä nyt Colin Firthin yhteyden Mr Darcyyn Bridget Jonesissa. Mutta varsinkin kiekuva Rouva Bennet oli karmea. En todellakaan jaksanut katsoa kuutta osaa putkeen ja samaan aikaan kyllä vilkuilin puhelinta. 

Sitten eräässä Tiktok-videossa sanottiin vuoden 2005 filmatisoinnin olevan hienovaraisempi. Miten koko tarina oli saatu sovtettua pariin tuntiin? Hyvin. Ainoa mikä minua häiritsi, oli että tässä versiossa Mr Darcy ei ollut niin ylpeä vaan pikemminkin sosiaalisesti kömpelö. Tämä oli kuitenkin se Darcy, jonka perään minä voisin huokailla. 

Varmasti ihmettelette Herra Bingleyn 5000 punnan ja Mr Darcyn 10 000 punnan omaisuutta. Ellie Dashwood perehdyttää hyvin tuon ajan tapoihin ja Austenin kirjan maailmaan Youtube- videoillaan (klik klik). Hän myöskin kertoo sen ajan avioliittomarkkinoista ja mistä herrasmiehet saivat omaisuutensa. Suosittelen katsomaan! 

Tämän kokemuksen jälkeen minun pitäisi varmastikin tutustua Ylpeys, ennakkoluulo ja Zombiet – teokseen.

Victor Hugo: Kurjat

Kesä 2021 oli kuuma ja 1001kirjaa järjesti Instagramissa Victor Hugon Kurjat (1862) – kimppaluvun. Yhdellä, jos toisella hyvin alkanut Kurjien ahmiminen jäi kesken. Tammikuussa 50 kirjaa potkaisi käyntiin Tiiliskivitammikuu- haasteen, jonka aikana luetaan mahdollisimman paljon paksuja kirjoja. Niinpä päätin lukea loppuun miltei tuhat sivuisen Kurjat.

1800- luvun alkuun sijoittuvan Kurjien päähenkilö on eittämättä entinen kaleeriorja Jean Valjean. Hänen vapauduttuaan ehdonalaiseen Javert- poliisi piinaa häntä, eikä usko tämän tehneen parannuksen. Jean Valjeanin vastinpari on hänen suojattinsa Cosette-tyttö. Välillä kerrotaan myös Ranskan historian tapahtumista kuten Waterloon taistelusta ja kesäkuun 1832 kansannoususta. Saatoin pohtia joidenkin asioiden kertomisen mielekkyyttä, mutta myöhemmin tarinassa ne osoittivat merkityksensä.

Ei kannata pelästyä tämän klassikon paksuutta: suurimman osan ajasta nautin sen lukemisesta ja olin jopa hiukan pettynytkin sen loppumiseen. Välillä kirja oli niin jännittävä, että ahmin sitä sivukaupalla, välillä pakko pulla (esim. se Waterloon taistelu!). Varsinkin Jean Valjeanin pakoilu Javertilta tuotti välillä mielenkiintoisia tilanteita. Hugo on sisällyttänyt Kurjiin unohtumattomia ihmiskohtaloita, jotka kukin tavallaan koskettavat Jean Valjeania.

Kirjasta on tehty useampia filmatisointeja ja musikaalikin. Katsoin Kurjien lukemisen jälkeen vuoden 2012 musikaalielokuvan, jossa näyttelevät muun muassa Hugh Jackman ja Anne Hathaway. Minusta Kurjien tarina pääsisi paremmin oikeuksiinsa tv-sarjassa. Sellainen olikin Areenassa vuodenvaihteessa, mutten ehtinyt katsoa sitä.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen 2022 kohtaan 14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta.

Osallistuin tämän kirjan lukemisella myös Kirjabloggajien 14. klassikkohaasteeseen, jota emännöi tällä kertaa Kartanon kruunaamaton lukija. Jospa seuraavaan klassikkohaasteeseen mennessä lukisin sen Ylpeyden ja ennakkoluulon, jota aina lupailen…

Kurjista on kirjotiettu myös muun muassa Tuulin viemää– ja Kirjavarkaan tunnustuksia– blogeissa.

Jenni Hendricks & Ted Caplan: Tosi raskas reissu

Veronica on suosittu, koulun priimus ja menossa syksyllä huippuyliopistoon. Raskaustestiin piirtyy kuitenkin kaksi viivaa, eikä hän voi kertoa asiasta muille kuin peruskoulun aikaiselle ystävälleen, koulun hylkiölle, Baileylle. Vanhemmat ovat uskonnollisia ja nykyisille ystäville on pidettävä kulissia. Niinpä Bailey ja Veronica lähtevät road tripille toiseen osavaltioon, jossa voi tehdä abortin ilman vanhemman suostumusta.

Kirja saa arvostamaan Suomessa asumista. Mikäli abortti tulisi tarpeeseen, ei tarvitse ajaa tuhansia kilometrejä eikä kohdata klinikan ovella mielenosoittajia. Tosin viime aikoina on ollut puheenaiheena, onko nykyisessä suomalaisessa aborttilainsäädännössä sudenkuoppia: abortti pitäisi voida tehdä omasta tahdosta eikä jäädä kiinni lääkärin mielipiteeseen.

Kirjan huumori on nasevaa, sitä olisi ahminut enemmänkin, ja suomenkielisen teoksen lukija Maruska Verona eläytyi juuri sopivasti. Parasta kirjassa oli, ettei se saarnannut eikä päästänyt päähenkilöitään helpolla.

Kirja sopii vuoden 2021 Helmet-lukuhaasteesee kohtaan 25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa.

Sarjakuva Finlandia ehdokkaat 2021

Sarjakuvataiteilija Avi Heikkinen peräänkuulutti Twitterissä kirjabloggaajia nostamaan esiin tämän vuoden Sarjakuva-Finlandian ehdokkaita. Oma taustani on muutaman vuoden työkokemus Turun Sarjakuvakerho ry:n tuottajana, esiraatilaisena toimiminen vuoden 2019 Sarjakuva-Finlandiassa sekä tietenkin elämänmittainen sarjakuvien ahmimminen. 

Luovuuden asiamies Markku ”Mato” Valtonen valitsee vuoden 2021 Sarjakuva-Finlandia-tunnustuspalkinnon saajan valintaraadin asettamasta kärkikymmeniköstä. Valinta julkistetaan maaliskuun 2021 lopussa.

Suurimman osan ehdokkaista luin jo viime vuoden puolella, mutta osa piti varata kirjastosta. Kaiken kaikkiaan vuoden ehdokkaat ovat monipuolinen kattaus erilaisia suomalaisia sarjakuvia.

Edith Hammar: Homo Line (Förlaget)

“Kulttuuri-identiteettejä, sukupuolta ja seksuaalisuutta käsittelevä omaelämäkerrallinen teos haastaa sekä konservatiiviset asenteet että sarjakuvailmaisun konventiot,” sanotaan Homo Linen kuvauksessa Sarjakuva Finlandian sivuilla. Minä näin tässä taidetta, joka ei avautunut minulle. Monelle voi myös olla kynnyskysymys lähteä lukemaan ruotsinkielistä sarjakuvaa, vaikkei tekstiä olisikaan paljoa. 

Aino Havukainen – Sami Toivonen: Tatu ja Patu – kovaa menoa kiskoilla (Otava)

Tatu ja Patu seikkailivat alunperin Veera-lastenkirjoissa, saivat sitten oman kirjasarjansa (sekä elokuvan!) ja nyt he matkustavat junalla ensimmäistä kertaa sukuloimaan. Vauhdikas tarina tarjoaa paljon hauskaa sekä lapsille että vanhemmillekin lukijoille. Lapsille saisi mielestäni julkaista sarjakuvaa enemmänkin Suomessa!

Tuisku Hiltunen: Kuutamo ja muita kertomuksia (Suuri Kurpitsa)

Tämän luin kesällä 2020 riippumatossa. Ja sinne sen kolme keveää ja elämänläheistä sarjakuvanovellia miellänkin. Kokoelman niminovelli on mielestäni paras ja laadukkain. Kahdessa muussa näkyy, että ne on piirretty eri aikoina. 

Pauli Kallio ja 22 muuta tekijää: Ammatti: käsikirjoittaja (Suuri Kurpitsa)

Teos on läpileikkaus Kallion pitkästä urasta sarjakuvakäsikirjoittajana. Kirja esittelee Kallion kanssa yhteistyötä tehneitä kuvittajia sekä antaa makupaloja eri aikojen sarjakuvista Kallion ja kuvittajan kommentein. Vaikkakin otsikko hämää, luulin nimittäin itse, että kirja olisi täynnä jaarittelua käsikirjoittamisesta, kehotan tarttumaan siihen. Teos oli täynnä monipuolista ja oivaltavaa sarjakuvaa.

Karoliina Korhonen – Anssi Vieruaho (toim.) ja 9 sarjakuvantekijää: Katkenneita lankoja (Atena)

Luin tämän sarjakuvakokoelman loppuvuodesta. Teos tuo lukijalle lähelle loppuunpalamisen tarinoita. Osa tarinoista iski lujaa, osa ei niinkään. Juuri sen epätasaisuuden vuoksi en veikkaisi sitä Sarjakuva-Finlandian voittajaksi.  Kirjassa on Tuisku Hiltusen, Emmi Niemisen, Sami Nyyssölän, Niko-Petteri Nivan, Mari Ahokoivun, Milla Paloniemen, Henri Tervapuron, Avi Heikkisen ja Anssi Vieruahon sarjakuvatarinat.

Kari Korolainen: Marjatta & Ilman Kinna (Kirjokansi)

Kauaksi kotoa joutunut piika Marjatta ja linnunkoipijalkineinen kulkumies Kinna Ilma kohtaavat kyläkäräjillä, jotka on kutsuttu kokoon metsästä löytyneen salaperäisen laukun arvoituksen selvittämiseksi. Sarjakuva Finlandian esiraati kuvaili tätä jouhevasti eteneväksija piirrostyyliä lennokkkaaksi. Itse en tälle lämmennyt. Piirrostyyli ei ollut mieleeni ja hahmotkin lähinnä ärsyttivät.

Timo Mäkelä: Korpit ja muita kertomuksia (täysi KÄSI oy ja Arktinen Banaani)

Kahdeksan lyhyttä kertomusta vievät lukijan läpi taiteen historian. Idea on hyvä, mutta mielestäni kaikki kertomukset eivät ole yhtä mukaansatempaavia. Kannen Van Gogh vetää puoleensa.

Viivi Rintanen: Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta (Suuri Kurpitsa)

Rintanen on piirtänyt ihmisten lähettämiä tarinoita mielenterveyden haasteista sarjakuvablogiinsa. Kirjaan on kerätty 12 kertomusta ja niiden kehyskertomuksena on Rintasen oma tarina. Memento morin ohella finalistien parhaimmistoa.

Samson: Musta hevonen: Vuokrakolmio Bermudalla (Egmont kustannus)

Olen lukenut jo vuosia Mustaa hevosta netistä. Pelkistetty piirrosjälki toimii ja strippien ideat ovat oivaltavia. Esimerkiksi jos törmää huutomerkkiin, siitä voi tulla kysymysmerkki. Hörähtelin Mustaa hevosta lukiessani useampaan kertaan. 

Tiitu Takalo: Memento Mori (WSOY)

Yritin äänestää Blogistanian Finlandiaan parhaana kotimaisena, mutta ääntäni ei laskettu, koska olin unohtanut arvostella kirjan! Autofiktiivinen kirja kertoo, kuinka Takalo saa aivoverenvuotokohtauksen. Kirja toi minulle vähemmän tuttua sairautta lähemmäs. Piirrosjälki on taattua Takalon laatua.

Lue lisää Sarjakuva-Finlandiasta

https://www.sarjakuvafinlandia.fi/

Ja lukekaa Avi Heikkisen 2019 ilmestynyt Valotusaika-sarjakuva! Mielestäni se olisi ansainnut Sarjakuva-Finlandian.

Sofi Oksanen: Puhdistus

Tällä kertaa valitsin kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen modernimman teoksen. WSOY:lta ilmestyi vuonna 2017 Suomen satavuotisen itsenäisyyden kunniaksi kuukausittain klassikko. Klassikkolista oli yleisöäänestyksen tulos. Uusin teos listalla oli Sofi Oksasen Puhdistus. Voikin olla montaa mieltä siitä, miten Viron historiasta kertovat teos sopii suomalaisten klassikoiden listaan.

Olen aiemmin yrittänyt lukea Puhdistuksen kesälaiturilla 2012. Jotenkin Puhdistuksen karu maailma ei sopinut. Koska kirja on lämmittänyt hyllyäni jo muutaman vuoden, päätin tarttua siihen.

Vuonna 1992 Länsi-Virossa asuu vanha Aliide Truu. Hänen pihaansa ilmestyy nuori kaltoinkohdeltu Zara revenneissä sukkahousuissaan. Puolin ja toisin on vaikea aluksi luottaa. Onko Zara syötti?  

1936 Aliide on sisarensa kanssa silmäilemässä poikia kirkon jälkeen. Se ainoa, jonka Aliide haluaisi, iskee silmänsä Aliiden Ingel-siskoon. Suhde siskoon on muutenkin vaikea. Siskolla tuntuu onnistuvan kaikki sukkien parsimisesta ruoanlaittoon. 

Alkaa vuosien katkeruus. En osaa sanoa ovatko Aliiden tunteet Hansia kohtaan rakkautta, pakkomiellettä vai jotain muuta. Aliiden paha olo vie hänet äärimmäisiin tekoihin. 

Puhdistus on väkevä romaani, jossa haisee sipuli, etikka ja tunkkainen ruokakomero. Alunperin se on kirjoitettu näytelmäksi, jonka proosaversio voitti Finlandian 2008. 

Katsoin myös Puhdistus-elokuvan vuodelta 2012. Näyttelijöinä olivat muun muassa Kristan Kosoonen (Ingel), Laura Birn (nuori Aliide) ja Peter Franzen (Hans). Kirja oli tietenkin parempi kuin elokuva, vaikkei elokuvassa sinänsä paljoa vikaa ollut. Mietin, miten elokuva näyttäytyi kirjaa lukemattoman silmissä. Vuosiluvut ja paikat olisi ehdottomasti pitänyt mainita kuten kirjassa. 

Koko kirjan pointti oli mielestäni Aliiden katkeruus Ingeä kohtaan. Miten sisko oli kaikessa parempi ja sai vielä sen ainoan miehen, joka häntä kiinnosti. Tämä ei tullut mielestäni elokuvassa tarpeeksi esille.

Kirja sopii Helmet-lukuhaastee kohtiin 3. Historiallinen romaani, 6. Kirja kertoo rakkaudesta, 13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin, 14. Kirja on osa kirjasarjaa ja 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä.

David Attenborough: Yksi elämä, yksi planeetta

David Attenborough on tunnettu luonto-ohjelmien juontaja jo BBC:n alkuajoilta 1950-luvulta. Vuonna 2020 hänen nimissään julkaistiin samaan aikaan Life on Earth-dokumentti Netflixiin ja Yksi elämä, yksi planeetta-kirja. Muutamaan kertaan ihmettelin, kuinka 94-vuotias Attenborough on pysynyt kunnossa, jotta voi esitellä meille maailman ihmeitä.

Paljastan heti alkuun, että kirja ja dokumentti kulkevat samoja polkuja. Niissä on miltei samat asiat. Kirja oli myös todella nopea lukuinen. Siinä oli paljon kuvia ja taitto oli väljä.

Kirja alkaa todistajanlausunnolla: Attenborough on nähnyt elämänsä aikana luonnon monimuotoisuuden vähenemisen ja ollut mukana tuomassa luontoa kansan olohuoneisiin. Pysäyttäviä lukuja ovat lukujen alussa maapallon asukasluku, hiiltä ilmakehässä sekä koskematonta luontoa jäljellä.

Seuraavaksi kirjassa kerrotaan, mitä on edessä sekä maalataan tulevaisuuden visio. Attenboroughilla on konkteettisia keinoja ja esimerkkejä, kuinka maapallon tilaa saadaan parannettua. Suurin osa keinoista on isomman skaalan toimia, mutta ainakin yksi on jokaisen toteuttettavissa. Jokainen voi vähentää eläinkunnan tuotteiden kulutusta.

Sijoitin kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa. Annoin kirjalle viisi tähteä.

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Tommi Kinnunen on luotettavasti jukaissut kirjan parin vuoden välein. Mikäli Kirjamessuja olisi tänä vuonna pidetty, olisi Kinnusta viety. Uskon kuitenkin, että messujen puutteesta huolimatta Ei kertonut katuvansa löytää lukijansa.

Eletään toisen maailmansodan loppua Pohjois-Norjassa. Saksalaisten varuskunnassa herätään uuteen aamuun. Kahviloita, toimistoja, sairaaloita ja pesuloita pyörittävät naiset ihmettelevät, kun miehet eivät tule töihin. Pian naisia kyyditetään parakeihin, joissa heidän hiuksensa keritään, pidetään nälässä ja hauskutaan saksanlaisten huoraksi.

Kirjan keskiössä on kuitenkin vaellus, joka alkaa kun sudensilmäinen mies kuljettaa lavallisen suomalaisnaisia parakeilta käsivarren Lappiin ja jättää selviytymään. Irene, Aila, Veera, Katri ja Siiri lähtevät tarpomaan loputonta matkaa kohti kotia, osan porukasta jäädessä rajavartiomiehen telttaan odottamaan.

Kirjassa kuvataan luonnon muutosta vuodenajan muuttuessa ja matkan edetessä. Luulen, että olisin saanut tästä enemmän irti, mikäli olisin käynyt Lapissa. Rakot syntyvät, vatsa kouristelee ja päivät toistuvat samanlaisina. Kaikki sanottava on sanottu.

Kerityt päät paljastivat kulkijat saksalaisten huoriksi. Sydänalassa alkoi kasvaa pelko siitä, millainen vastaanotto perillä olisi. Raskaudesta huolimatta matkan ei enää halunnutkaan loppuvan.

Ei Lopotti eikä Pintti yltänyt Neljäntienristeyksen tasalle, mutta Ei kertonut katuvansa pääsee lähelle. Neljäntienristeys vavisutti. Ei kertonut katuvansa- kirja ahmnaistaan ja ihmeteltiin sitten mitä tapahtui.

”Kinnunen on armottoman hyvä ihmiskuvaaja ja mikä parasta, hän kuuluu niihin harvoihin suomalaiskirjailijoihin, jotka osaavat kirjoittaa naisen mielen, pelot, halut, paot, katkeruuden kuin ilonkin,” toteaa Leena Lumi.

”Kohtaukset piirtyivät eteeni elävinä ja todentuntuisina, kuin olisin elokuvaa katsellut,” maalataan Kirja vieköön!-blogissa.

Ei kertonut katuvansa kietoo historialliseen romaaniin ajattoman ihmis- ja maailmankuvan, jossa päätekijänä on sattumanvaraisuus ja muutos sekä ihmisen ihmeellinen kyky sopeutua, jättää taakseen käsittämätöntä, tehdä pahaa, ehkä joskus hyvää ja irrottautua mustavalkoisuudesta,” pohtii Tuijata.

Leffa vai kirja: Baby Jane

Vuonna 2005 ilmestynyt Sofi Oksasen Baby Jane oli tuoreeltaan minulle monestakin syystä tärkeä. Siksi olinkin innoissani, kun valkokankaalle tuli viime vuonna kirjan elokuvasovitus. Katsoin sen vasta nyt. Odottaessani DVD-varauksen saapumista kirjastoon, luin kirjan uudelleen. Olihan se edelleen viiden tähden arvoinen.

Kirjan kertoja rakastuu Pikiin. Tulevaisuuden Linnanmäki-reissuista haaveileva naispari hioutuu yhteen. Vähitellen kertojalle kuitenkin selviää, ettei Piki pysty poistumaan kotoaan selvinpäin paniikkihäiriön takia. Hänen eksänsä, Bossa, tulee avaimillaan Pikin asuntoon, vie roskat, pyykkää ja käy kaupassa. Edes yhdessä aloitettu bisnes ei auta paria lipumasta erilleen.

Entä sitten elokuva? Se seurasi kirjaa lisäten siihen muutamia mausteita. Kirja on edelleen elokuvaa parempi vaikkei teosta oltukaan loputtomasti tuhottu. Kirjan sijoittuessa 90-luvulle, oli Pikillä selkeää tekosyy istua kotona odottamassa lankapuhelimen äärellä bisnespuheluita. Näyttelijät tekivät oikein hyvää työtä. Kirjaa lukematon puolisoni sanoi elokuvan olevan outo. Ehkä sen sisään pääsisi paremmin kirjan luettuaan.

Siihen nähden, kuinka suuri merkitys Baby Janella on minulle, onkin hassua etten ole saanut luettua Finlandiankin voittanutta Puhdistusta. Ehkä johonkin lukuhaasteeseen saan sen luettua.

Yle: Sofi Oksasen Baby Jane nähdään nyt valkokankaalla: ”Naiset puhuvat harvoin keskenään elokuvissa – varsinkaan muusta kuin miehistä”

”Oksanen tavoittaa kirjassaan todella hienosti irrallisuuden ja yhteiskunnan normien ulkopuolella olemisen  tunteen, ja vaikken aihetta omakohtaisesti tunnekaan, kirjassa kuvataan taidokkaasti myös mielen herkkyyttä ja sen järkkymistä,” kirjoitetaan Oksan hyllyltä-blogissa.

”Vahva lukukokemus..!” julistaa Mrs.Karlsson.

”Baby Jane ei ole rakkausromaani. Se on intohimoromaani,” toteaa Anneli.

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Ilman kirjabloggaajien klassikkohaastetta en tuskin tarttuisi klassikoihin puolivuosittaisin. Uudemmissakin kirjoissa on niin paljon luettavaa, että vanhemmat kirjat meinaavat jäädä niiden jalkoihin. Vähitellen klassikot eivät ole enää tuntuneet niin pelottavilta.

Suomen satavuotisjuhlavuonna WSOY julkaisi kerran kuussa klassikkoteoksen. Tämän myötä hyllyyni kertyi muun muassa sekä Tuntematon sotilas että Täällä Pohjantähden alla ja Edith Södergranin runoja. Eräs ystäväni kiusoitteli minua vuosia siitä, että olen olevinani lukutoukka, mutten lukenut Sinuhea (ei kylllä hänkään). Siksi päätin omistaa tämän klassikkohaasteen 970 sivuiselle opukselle.

Sinuhe löydetään vauvana ajelehtimasta kaislaveneestä Thebassa 14. vuosisadalla ennen ajanlaskua. Sinuhe päätyy seuraamaan kasvatti-isäänsä lääkärin ammattiin. Sinuhen värikkääseen elämään kuuluu muun muassa matkustelua Syyriaan, Babyloniin ja Kreetalle, joista kussakin hän ottaa oppia paikallisilta lääkäreiltä. Hän hoitaa niin köyhiä kuin ylhäisiäkin kunkin maksukyvyn mukaan. Ehkä pitkäikäisin ystävä hänelle ja kirjan värikkäin hahmo on Kaptah, joka on alunperin Sinuhen orja, mutta jonka Sinuhe vapauttaa. Kaptah on selkeästi tarkoitettu tunnelmaa keventäväksi koomiseksi hahmoksi.

Kirjassa on paljon mielenkiintoisia sanavalintoja. Seksistä puhuttaessa ”iloitaan naisen kanssa”. Kun Sinuhe ryyppää Babylonissa, hän ”iloitsee maksansa kanssa”. Aikanaan seksin kuvausta onkin Wikipedia-artikkelin mukaan kauhisteltu.

Osoittaa olevansa aikansa tuote, sillä Niilin eteläpuolella asuvat neekerit, jotka kuvataan villeinä, joista monet ovat noitia. Vaikka kirjassa puhutaan paljon tasa-arvosta ja orjien vapauttamisesta, ovat orjat ja muut alemman yhteiskuntaluokan ihmiset siinä tyytyväisiä osaansa, joka vaikuttaa minusta päälleliimatulta.

Sinuhe egyptiläistä pidetään Waltarin pääteoksena, se käännetty 41 kielelle ja siitä on tehty vuonna 1954 Hollywood-elokuva. Panu Rajalan kirjoittaman Unio mystica, Mika Waltari-elämänkerran mukaan Waltari kirjoitti Sinuhen mökissä muutamassa kuukaudessa.

Tämän kesän klassikkohaastetta emännöi Kirjan jos toisenkin Jane. Käy täältä kurkkaamassa lisätietoja ja muut haasteeseen osallistuneet.

Koska Sinuhe on kirjassa muistelija, sopii kirja Helmet-lukuhaasteen kohtaan 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja.

Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus

Nähdessäni Witcher-sarjan trailerin Youtubesta (alla) kesällä 2019, en tiennyt, mitä odottaa. Joulukuussa Netflixiin tullut sarja vei kuitenkin mukanaan. Monet ovat lukeneet aiemmin puolalaisen Andrzej Sapkowskin Noituri-kirjasarjaa tai pelanneet siihen perustuvia pelejä. Olin kuullut, että kirjat kuuluu lukea nimenomaan suomeksi (mikäli ei osaa puolaa), sillä suomennokset ovat englanninkäännöksiä parempia. Koronan takia jouduin odottamaan sarjan ensimmäistä osaa Viimeinen toivomus-novellikokoelmaa pitkään.

Noiturit ovat mutaatioon pakotetuttuja, joilla on muun muassa normaaleja ihmisiä paremmat refleksit. He kiertävät maita ja mantuja tappaen hirviöitä maksua vastaan. Vai ketkä lopulta ovatkaan hirviöitä?

Kehyskertomuksena on Järjen ääni- tarina, jonka lomaan eri pituiset novellit on sijoitettu. Noituri, Geralt Rivealainen, lepää temppelissä parannellessaan taisteluhaavojaan ja novellit ovat takaumia tähän tarinaan nähden.

Noiturien ja hirviöiden lisäksi sarjan maailmassa on pitkäikäisiä velhoja ja haltioita sekä pahasuisia kääpiöitä. Geraltin ystävänä muutamassa tarinassa seikkailee bardi Valvatti ja kirjan lopussa mukaan astuu velho Yennefer.

Osa novelleista oli tuttuja tv-sarjasta, vaikkakin sarjaa varten tarinoita oli muutettu. Kaiken kaikkiaan kirja oli ahmintatavaraa ja juuri sitä mitä kaipasin kesäiltaani.