Sanna Isto: Sirpale

Tämänkin kirjan otin lukuun Bibbidi bobbidi bookin suosituksesta. Kirjassa Berliinissä asuva suomalaisen äidin ja saksalaisen isän Minja jää muutamaksi viikoksi vahtimaan perheen koiraa, kun muu perhe lähtee sukuloimaan Suomeen. Edessä olisi siis vapautta, jota jokainen teini-ikäinen kaipaa.

Minja löytää kuitenkin kahvikupin korvan, jonka avulla hän tempautuu menneisyyteen. Hän matkaa ajassa kotonaan, joka on ollut 1900-luvun alussa isompi ja aivan erilaisen perheen asuttama. Aluksi Minja käy vain yöaikaan, kunnes hän saa tietää salaisuudesta menneisyydessä, jonka hän haluaa selvittää.

Tämä kirja on juonivetoinen lukukirja. Ahmin sitä mielelläni. Lopussa oli eräs päälleliimattu ihmissuhdekuvio ja yksi Minjan ystävistä jäi etäisiksi. Annan kuitenkin reilusti tälle kirjalle neljä tähteä ja peukun.

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Sainpa luettua vuoden ensimmäisen hyllynlämmittjäni! Rosa Liksomin hytti nro 6 voitti Finlandian 2011 ja on lämmittänyt hyllyäni useamman vuoden. Luulin, että sen lukeminen sujuisi kuin itsestään, koska siinä on vain 185 sivua. Toisin kävin.

Suomalaistyttö muuttaa Moskovaan ja haluaa meille tuntemattomasta syystä matkustaa junalla Siperian halki. Hänen kanssaan samaan hyttiin sattuu karkea työläismies. Ja kuinka karkea onkaan! Mies on niin iljettävä, että tekee moneen kertaan mieleni jättää kirja kesken. Nimettömäksi jäävä mies ja tyttö pelaavat tammea, mies juo votkaa ja ahdistelee moneen kertaan tyttöä seksuaalisesti.

”Laiturilla sumupakkanen tarrasi miehen ja tytön hengitykseen niin, että heidän piti seistä hätäilemättä pitkään paikoillaan. Laiturilla haukkua luksutteli pari nälkäistä, ketteräjalkaista koiraa.”

Olisin antanut tälle muuten vain kaksi tähteä, mutta luonnon ja säätilojen kuvaus oli sen verran sykähdyttävää, että annoin vielä kolmannenkin tähden.

Tämä on jo toinen kerta, kun Finlandian voittanut kirja etoo minua. Pitäisikö siis lopettaa tyystin palkintokirjojen kahlaaminen niiden itsensä vuoksi?

”Liksomin kieli yhdistelee kiehtovasti yhteen kaunista ja rumaa: korkeakirjallista, lyyristä kuvausta ja ronskia puhetta,” kirjoittaa Amman lukuhetki.

”Venäläisen kirjallisuuden tuntemuksesta olisi tämän kirjan kanssa varmasti iloa,” pohtii Kirsin kirjanurkka.

Douglas Adams: Viisiosainen linnunrata trilogia

On taas joka puolivuotisen kirjabloggaajien klassikkohaasteen aika. Kysyin puolisoltani jo joskus puolisen vuotta sitten, onko hyllyssäni jokin kirja, joka minun pitäisi hänen mielestään lukea. Hän nappasi Douglas Adamsin viisiosaisin Linnunrata-trilogian. Yleisesti tunnetuin osa on vuonna 1979 ilmestynyt Linnunradan käsikirja liftareille, mutta hyllyssämme oli juurikin tuo miltei kahdeksansataa sivuinen järkäle, josta löytyy koko tarina. Sainkin kirjan lukemiseen vauhtia, kun päätin sivistää itseäni lukemalla opuksen klassikkohaasteeseen. Sitä paitsi minua hävettää kutsua itseäni nörtiksi, kun en ole teokseen tutustunut.

Kuten aina aloitan klassikkohaasteen vasta, kun aikaa on enää kuukausi. Paksujen kirjojen kanssa ongelmana on, ettei niitä voi oikein sängyssä lukea. Niinpä minun piti varata erikseen aikaa istuakseni kirjan kanssa lukunurkkauksen nojatuolissani. Tämä oli siis järjestelykysymys, joka nousee taas ajankohtaiseksi, kun alan lukea Sinuhea.

Arthur Dent on teestään nauttiva britti, joka herää aamuun, jolloin hänen talonsa meinataan jyrätä ohitustien tieltä. Hänen läheisin ystävänsä, Ford, vetää hänet mukaan seikkailuun kertomalla, että maailmanloppu tulee kahdentoista minuutin kuluttua. Vogonit tuhoavat maapallon galaktisen ohitustien tieltä. Arthur tempautuu siis intergalaktiseen seikkailuun, jossa mikään ei tunnu olevan kotoisen normaalia.

Sääli sinänsä, että tiesin jostain kummasta osan kirjan vitseistä muun muassa maapallon älykkäimmistä olennoista ja kaiken tarkoituksesta. Silti Adams osasi yllättää yhä uudelleen hauskalla tarinallaan ja juonenkäänteillään. Annan ilomielin kirjalle neljä tähteä. Yksi tähti tippuu, koska en pääse ihan ineen siihen, miksi osa kirjan lukijoista hehkuttaa sitä ylisanoilla. Lisäksi mielestäni kaksi viimeistä kirjaa ei pääse kolmen ensimmäisen tasolle.

Katsoimme tammikuussa vuonna 2005 kirjasarjaan perustuvan elokuvan. Olisin halunnut nähdä muun muassa Maailmanlopun ravintolan, mutta jostain kai sitä on karsittava. Jotenkin tuntui, että leffa on suunnattu niille, jotka eivät ole lukeneet kirjaa eivätkä ehkä aiokaan. Stephen Fry, Helen Mirren, Martin Freeman…näyttelijät olivat loistavia.

Oletko sinä lukenut Linnunrataa tai katsonut elokuvaa?

Kirja sopii Helmet-Lukuhaasteessa kohtiin

1. Kirja on vanhempi kuin sinä

8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi

30. Kirjassa pelastetaan ihminen

39. Kirjassa lennetään

Elokuva sopii Helmet-leffahaasteen kohtiin

24. Avaruuteen sijoittuva elokuva

32. Elokuvassa on kertojanääni

Muistakaa pitää pyyhe mukana ja älkää hätäilkö!

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina ja Islantilainen kodinonni

Satu Rämö on varmastikin monelle tuttu hänen Salamatkustaja-blogistaan, jossa hän kertoo elämästään Islannissa. Lisäksi hän on julkaissut muun muassa Unelmahommissa-kirjan yhdessä Lähiömutsi-blogin Hanna Valtarin kanssa. BookBeatista bongasinkin pitkään lukulistallani olleen Rämön vuonna 2015 ilmestyneen Islantilainen voittaa aina kirjan sekä vuonna 2018 ilmestyneen Islantilainen kodinonni.

Koska kuuntelin molemmat kirjat putkeen ja ne olivat pitkälti sisarkirjoja, kirjoitan niistä yhteisen postauksen. Molemmat kirjat luki loistavasti Sanna Majuri.

Islantilainen voittaa aina-kirjassa Rämö aloittaa opiskeluajoistaan, jolloin ensimmäisen kerran kohtasi islantilaisia työskennellessään Kreetalla. He tekivät Rämöön vaikutuksen, joten hän päätti hakea vaihto-opiskelijaksi Islantiin. Nykyään Rämö asuu Islannissa islantilaisen miehensä sekä lastensa kanssa.

Kirjasta on blogannut pitkästi P.S Rakastan kirjoja. Kirjaa suosittelee Lintusen kirjablogi. Islantilaisen ja suomalaisen kohtaamista sattumista nautti Kasoittain kirjoja-blogi.

Siinä, missä Islantilainen voittaa aina kertoi Rämön matkan Islantiin, keskittyy Islantilainen kodinonni siihen, miten islaintilainen lapsiperhe-elämä eroaa suomalaisesta. Muutamat asiat toistetaan useaan kertaan molemmissa kirjoissa kuten maan turvallisuus sekä sukunimettömyys. Toisto tuntui turhalta.

Rämön tekstissä pysyy äänikirjan kuuntelijakin. Teksti on soljuvaa ja sitä on mukava kuunnella. Koska molemmat kirjat ovat alle kahdensadan sivun mittaisia, uskon että saisin luettua yhden yhdeltä istumalta.

Rämön kirjoitustyylistä piti myös Hemulin kirjahylly. Mutkattomiin islantilaisiin ihastui Kirja vieköön! Luettua ja maistettua moittii kumpaakin kirjaa kovasta yleistämisestä.

Näin saan matkattua kirjallisella maailmanvalloituksellani Islantiin. Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtiin: 10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa ja 25. Kirjassa ollaan saarella.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Koska Tuntematon sotilas oli niin sujuva lukuinen edelliseen klassikkohaasteeseen, päätin pureutua kesän aikana Täällä Pohjantähden alla-trilogiaan. Koska omistin Pohjantähdestä Suomi 100 vuotta-yhteisniteen, oli sivuja miltei 1200, eikä lukeminen rennosti selällään onnistunut. Sainkin aseteltua itseni lukunurkkauksen nojatuoliin tyynyjen avulla niin, että lukeminen onnistui kivuttomasti.

”Alussa oli suo, kuokka ja Jussi”, alkaa Täällä Pohjantähden alla-teos. Jussi kaivaa suon ylös, tekee peltoa ja rakentaa torpan. Vanhan kirkkoherran kanssa on suullinen torpankontrahti, mutta kirkkoherran kuoltua uusi kiristää ehtoja ja lopulta vie osan maista. Jussi nielee kiukkunsa ja tekee töitä. Katkeruus periytyy kuitenkin lapsille ja kylän työväenyhdistyksen asia alkaa kiinnostaa.

Kirjassa saa hyvän kuvan siitä, millainen oli torppareiden ja muun väestön suhde tilallisiin ja muuhun parempaan väkeen. Vielä Jussin sukupolvi kesti sortoa, mutta hänen lapsensa halusivat nousta barrikadeille. Mukaan mahtuu paljon historian vyörytystä helmikuun manifestista Mäntsälän kapinaan. Juuri siksikin toivoisin, että olisin lukenut tämän teoksen jo lukioikäisenä syventääkseni aikakauden historian tietämystä.

Alunperin en tiennyt kirjasta muuta kuin juuri tuon kuuluisan alkulauseen sekä Akselin ja Elina häävalssin. Katsoin heti kirjan lukemisen päälle Areenasta Edvin Laineen ohjaaman Täällä Pohjantähden alla-filmatisoinnin, joka oli ahdettu kolmeen tuntiin. Filmatisoinnissa tuntui, että tapahtumat juoksutettiin läpi liian nopeaan eikä siinä käsiteltykään kaikkia tapahtumia vaan pitäydyttiin kahdessa ensimmäisessä kirjassa.

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, että luin tämän klassikon. Hidaslukuinen se oli, mutta mieleni ei tehnyt ollenkaan pomppia pätkien yli.

Guy Delisle: Pjonjang, Merkintöjä Burmasta ja Merkintöjä Jerusalemista

merkintöjä-jerusalemistamerkintöjä-burmasta.jpgpjongjang.jpeg

Törmäsin kirjaston lukuvinkkilistalla Guy Delislen sarjakuviin. Lainasin kaikki kolme listalla ollut ja luin ne parissa illassa.

Kronologisesti ensimmäisessä kirjassa, Pjongjang, Delisle menee Pohjois-Koreaan tekemään animaatioyhteistyötä paikallisten kanssa. Merkintöjä Burmasta ja Merkintöjä Jerusalemista ovat sinällään sisarteoksia, että niissä molemmissa Delisle on perheensä kanssa ekpatrina. Delislen vaimo työskentelee Lääkärit ilman rajoja-avustusjärjestössä ja perhe reissaa mukana sinne missä komennus kulloinkin on.

Delisletekee teräviä huomioita paikallisista oloista oli sitten kyseessä Pjonjangin kulissit, Burman sotilasjuntan hallitsema maa tai monikulttuurinen Jerusalem. Itse asiassa juurikin Merkintöjä Jerusalemista voitti parhaan albumin palkinnon Angoulémen sarjakuvafestivaaleilla 2012.

Toinen dokumentaarista sarjakuvaa tekevä piirtäjä, Joe Sacco, ei miellytä silmääni yhtä lailla kuin Delisle.

Guy Delislen sarjakuvia ovat lukeneet myös Kirjanurkkaus, Mari A:n kirjablogi ja Aamuvirkku yksisarvinen

Tommi Kinnunen: Pintti

9789510434130_frontcover_final_medium

Pidin todella paljon Neljäntienristeyksestä. Lopotti oli ihan jees. Pintti sen sijaan… Totta kai halusin uskoa, että Pintti yltäisi Neljäntienristeyksen tasolle. Sen sijaan sen lukeminen oli välillä kuin suossa tarpomista.

Pintti on kolmen päivän romaani, jossa seurataan lasitehtaan varjossa elävää Tyynelän perhettä. Vuorotellen äänen saavat Jussi, Helmi ja Raili. Ikävä kyllä tarina alkoi lähteä lentoon vasta Railin näkökulmaa lukiessa.

Tommi Kinnunen on tehnyt varmastikin kovan työn tutkiessaan lasitehtaan arkea romaania varten. Välillä kuitenkin tuntuu, että työn kuvausta on kirjoitettu tekstiin vain sen takia, ettei Kinnunen halua heittää hukkaan tekemäänsä tutkimustyötä. Lukija joutuu kärvistelemään  pitkäpiimäisen lasin valmistusselostuksen läpi.

Halusin tykätä kirjasta – ja tykkäsinkin lopun Railin osuudesta, mutta tähän kirjaan kustannustoimittajan olisi suonut tekevän enemmän korjauksia.