Julia Quinn: The Duke and I

Loppuvuodesta Netflixiin tuli vuoteen 1813 sijoittuva Bridgerton-sarja. Ahmimme sen puolisoni kanssa oitis. Sarja perustuu Julia Quinnin kirjasarjaan, jonka kuuntelin nyt englanninkielisenä äänikirjana. Mikäli englanti ei luonnistu, on kirja ilmestynyt suomeksi juuri Tammelta nimellä Salainen sopimus.

Kirjan keskiössä on suurperheen nuorin tytär Daphne Bridgerton. Hänellä on kolmas kausi seurapiireissä meneillään eikä hän ole vielä päässyt naimisiin. Kirjassa Daphnea ei kuvata kauniiksi, mitä hän toki sarjassa on.

Jokaisen luvun aloittaa ote Lady Whistledownin juorulehtisestä. Whistledown tuntuu olevan hyvin perillä kaikesta ja kaikista. Juorulehteä luetaan ja paheksutaan. Komean herttuan palattua kaupunkiin, Daphne keksii juonen. Mikäli herttua heilasteli hänen kanssaan, kiinnostus häneen voisi herätä muillakkin kosioilla ja herttua pääsisi innokkaista anoppikokelaista eroon. Sopimus purettaisiin, kunhan Daphne saisi sopivan kosijan. Mutta miksi herttua ei suinsurminkaan halua naimisiin?

Tällä kertaa joudun sanomaan, että sarja on parempi, vaikkakin siinä on otettu paljon vapauksia historian tulkinnassa. Bridgertonin puvustuksesta on tehnyt hyvän videon muun muassa Karolina Zebrovska. Toisaalta sarjan todellisuuteen voi suhtautua samoin kuin räjähdyksiin scifi-leffoissa.

Sarjassa on paljon tummaihoisia ja muita ei-valkoisia aattelisina ja jopa kuningattarena. Kirjassa sinisilmäiseksi kuvattu herttua on sarjassa musta. Tämä sopii hyvin sarjan tuottanee Shonda Rhimesin linjaan. Rhimes on tuottanut muun muassa Greyn anatomia- ja Scandal-sarjat, joissa on monimuotoinen näyttelijäkaarti. Sarjaa katsoessa minua aluksi häiritsi tämä räikeä epähistoriallisuus, mutta totuttuani nautin utopiasta.

Sarjaa on muokattu kirjaa paremmaksi. Henkilöitä ja tapahtumia on enemmän. Kirjassa juoni paljastetaan jo alussa Daphnen vanhimmalle veljelle, joka oli minusta hiukan tylsää. Kirjassa kaikki miehet tuntuvat olevan tarpeettoman agressiivisia. Se ei kuitenkaan ollut yhtä ärsyttävää kuin englanninkielisen lukijan eri hahmojen näytteleminen.

Erikoismaininta sarjan musiikille, jota olen kuunnellut paljon töitä tehdessä. Joitakin on ärsyttänyt nykymusiikin, esimerkiksi Billie Eilishin Bad guyn, soittaminen klassisina versioina sarjassa. Itse sain suurta iloa arvaillessani biisejä jaksoissa.

Kaiken kaikkiaan suosittelen nimenomaan sarjan ahmimista Netflixistä. Ihanaa vaaleanpunaista hömppää.

Jojo Moyes: Ne jotka ymmärtävät kauneutta

Ne_jotka_ymmärtävät_kauneutta.jpg

Alan pitää jo Jojo Moyesin kirjoja varmana nakkina, kepeinä lukuelämyksinä romantiikan saralla, vaikkakaan miehen nappaaminen ei ole naisen tärkein motiivi. Ne, jotka ymmärtävät kauneutta lähti kuitenkin tahmeasti liikkeelle, eikä lukemiseen tullut samankaltaista ahmimista kuin aiemmin Moyesin kirjoja lukiessa.

Sophie elää ensimmäisen maailmansodan aikaisessa miehitetyssä Ranskassa. Ainoana muistona rintamalle lähteneestä miehestään hänellä on taulu, jonka mies maalasi hänestä heilastelun alkuaikoina. ”Tyttö, jonka jätit taaksesi”-taulun ympärille kietoutuu koko kirjan tarina.

Sophie joutuu kestitsemään saksalaisia joukkoja ja sietämään komentajaa, joka ihailee taulua ja sen naista. Toisaalla vuonna 2006 Englannissa Liv Hallstonin seinällä riippuu juuri tuo taulu. Vaikka hän onkin melkein vararikossa, hän puolustaa käräjillä oikeuttaan omistaa taulu, jonka nainen antaa hänelle katseellaan voimaa.

Moyesin taito on kirjoittaa kaksi erilaista tarinaa ja sitoa tarinat yhteen muutenkin kuin taulun kautta. Välillä minua ärsytti lukiessa päähenkilöiden itsepäisyys. Toisaalta hyvä, että kirja nostattaa esiin tunteita.

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

parillisia-ja-parittomia

Yksinhuoltaja Jess Thomasin arkeen kuuluu rahasta ja lapsista huolehtimista. Töitä on tehtävä niin paljon, ettei lasten kanssa ehdi viettää tarpeeksi aikaa. Tanzie-tytär saa mahdollisuuden osallistua matematiikkaolympialaisiin, mutta miten matka taitetaan toiselle puolelle maata?

Ed Nicholls on it-velho, joka onnistuu sössimään sekä avioliittonsa että uransa. Hän huomaa Jessin perheineen tien poskessa ja tarjoutuu kuskaamaan heidät aavistamatta, millaiseksi kyseinen road trippi osoittautuu.

Jojo Moyesin chick litt vei taas mukanaan. Olen pohtinut, mikä erottaa Moyesin kirjat muusta romcom-kirjallisuudesta. Sanoisin, että ehdottomasti elämänmyönteisyys. Lisäksi tuntuu, etteivät hahmot ole tyhjäpäitä, joiden elämäntarkoitus on löytää rakkautta. Näiden hahmojen mukana haluaa oikeasti viettää aikaa.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka ovat jo luovuttaneet chick litin suhteen.

Jojo Moyes: Jos olisit tässä

jos_olisit_tassa02564 (1).jpg

Pidin kovasti Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää-kirjasta ja vihasin siitä tehtyä elokuvaa.  Varmasti kirjan ja elokuvan suosion takia Moyes päätti kirjoittaa jatkoa Louisa Clarkin tarinaan.

Edellisen kirjan lopussa Lou jäi Pariisiin ja alkoi toteuttaa elämäänsä Williltä jääneen perinnön turvin. Siihen olisi ollut hyvä lopettaa. Tämä kirja alkaa siitä, kun Lou on töissä kurjassa työpaikassa ja kipuilee edelleenkin Willin kuoleman kanssa. Olen hiukan pettynyt.

Oman lisälkuvionsa tuo mukaan Loun ovelle ilmestyvä tyttö, joka väittää olevansa Willin tytär. Kyllä tämä lukukokemuksena Sophie Kinsellan ylittää.

Koko kirja kuvaa siis matkaa surun ylipääsemiseksi. Premissi on mielestäni pöljä, koska olisin halunnut Loun vain jatkavan elämäänsä Willin kuolemasta riippumatta ja keskittyvän uusiin kokemuksiin. Moyes on kuitenkin kirjoittanut taas hauskan ja vetävän tarinan, jota oli ilo lukea.

Kirja on luettu myös mm. Kirsin book clubissa, Rakkaudesta kirjoihin ja Tuntematon lukija.