Anne Mattsson: Tellervo Koivisto

a4dfa7c62501cd77d93ef0b9d01bb6ba

Ilman Manua ei olisi Tellervoa eikä ilman Tellervoa olisi Manua. Toki Tellervo Kankaanpäästä olisi voinut tulla jotain suurta ilman Manuaan, mutta viimeistään tämä kirja sinetöi ajatuksen siitä, miten Koivistojen suhteessä pienellä naljailullaan tuettiin toisiaan. Ilman Manu-ilmiötä tosin Tellervosta ei olisi kirjoitettu elämänkertaa.

Synnyin Mauno Koiviston presidenttikauden aikaan. Lapset eivät pidä muutoksesta. Siksipä saadessani tietää, että Koivisto ei ole ikuisesti presidentti, itkin. Ilmeisesti Koiviston olemuksessa oli jotain rauhoittavaa lamakauden lapsen mielestä.

Mielikuvissani Tellervo on ollut lähinnä Maunon taustajoukoissa ja pitänyt huolta, että kotona ja heidän maaseutukodissaan Tähtelässä voi Mauno rentoutua. Vaikka Tellervo omistautuikin myös kotirouvana toimimiselle, toimi hän myös hetken niin kansanedustajana kuin kunnallisvaltuutettuna. Hän toimi myös toisen aallon feministisessä ryhmässä yhdistys 9:ssä. Tellervo tuli kansalle tutuksi myös Suomen kuvalehdessä vuosien ajan ilmestyneen pakinansa kautta, jossa hän antoi mahdollisuuden kurkistaa pääministerin rouvan arkeen.

Kiinnostuin Tellervon elämänkerrasta myös senkin takia, että hän on puhunut avoimesti masennuksestaan julkisuudessa. Kuitenkaan Mattsonin elämänkerta ei mässäile maan äidin mielenterveysongelmilla vaan nostaa sen esiin varoen yhtenä osana Tellervon elämää.

Mattsson on tehnyt oivan ratkaisun jättämällä lähdetiedot kirjan loppuun. Viitteiden vilinä tekee monesta elämänkerrasta raskaan lukea. Tellervo Koiviston elämänkerta ilmestyi juuri oikeaan aikaan: rouvan muisti ei vielä ollut haastatteluja tehtäessä liian huonossa kunnossa.

Suosittelen kaikille, jotka nauttivat helppolukuisista elämänkerroista.

Mainokset

Joel Williams: 101 very Finnish Problems

101_Very_Finnish_Problems07507.jpg

Tässäpä loistava joululahjaidea joko sille ulkosuomalaiselle ystävälle tai sille ulkomaalaiselle, joka on erehtynyt tänne muuttamaan.

Moni varmaan tietää niin kutsutut ensimmäisen maailman ongelmat, turhasta valittamisen. Joel Williams alkoi laittaa Very Finnish Problems – sivulleVery Finnish Problems – sivulle samalla tyylillä ongelmia helmikuussa 2016.

lataus.jpg

Äkkiseltään tulee mieleen Karoliina Korhosen piirtämä Finnish Nightmares-sarjakuva, jossa seikkailee Matti-niminen introvertti suomalaismies. Finnish Nightmares-sarjakuvaa on ilmestynyt jo kaksi kirjaa ja sitä on tuotteistettu muun muassa Matti-siiderin ja -heijastimen muotoon.

Very-Finnish-Problems-sauna-5-1.jpg

Siinä, missä Williamsin suomalaiset ongelmat esiintyvät feisbuuk-sivulla kuvamuodossa, kuten meemit yleensäkin, avaa hän kirjassaan suomalaisia stereotypioita ilman kuvia. Miksi suomalaiset pakenevat juhannuksena kaupungista? Mikä on Viron viinaralli? Kun feisbuuk-sivu on lähinnä hauskaa ajanvietettä, rakentaa Williams suomalaista kuvaa kirjallaan ulospäin.

Mutta missä on Suomi100-tarra kannesta?

 

Haemin Sunim: Asioita jotka huomaa vasta kun hidastaa

73689_455971514890_5398684_n
Marraskuussa 2010 otettu tatuointini muistuttaa Thaimaassa saaduista opeista.

Ollessani vaihdossa Bangkokissa kesälukukaudella 2010, osallistuin kerhoon, jota veti buddhalainen munkki. Munkki ei ikävä kyllä puhunut paljoa englantia, mutta kaverini asuntolastani oli kerhossa ja referoi tarvittavan tiedon. Tuolloin tuli istuttua paljon lattialla niin, että jalat ja takamus puutuivat ja muun muassa skannattua kehoa meditointiharjoituksissa.

Palattuani vaihdosta aloin tutustua enemmän niin muodikkaaseen minffullnesiin ja erilaisiin joogamuotoihin. Olin joskus opintojeni alussa kokeillut astanga-joogaa, mutta ilmeisesti fyysinen jooga ei ole parasta itseltään paljon vaativalle.

Tätä nykyään suurin osa kokemastani stressistä muodostuu lähinnä hyvistä asioista. Liiankin monet neuvovat karsimaan tekemisiäni. Mutta vaikka tekisin vain yhden asian päivässä ongelmana on, että vaadin itseltäni liikaa. Meditointi ja jooga ovat vähitelleen auttaneet minua huomaamaan, että minä itse olen vaatimassa itseltäni eniten.

Asioita-jotka-huomaa_kansi_72dpi

Tämän pitkän alustuksen jälkeen oletan, että teillä on käsitys siitä, miksi halusin ehdottomasti lukea korealaisen munkin, Haemin Sunimin, kirjan. Johdannossa suositellaan lukemaan kirjaa vähän kerrallaan, jotta voi työstää kirjoituksista heränneitä ajatuksia.  Kirja sopii siis loistavasti mukaan kassiin esimerkiksi bussissa luettavaksi.

Sunim alkoi jakaa ajatuksiaan Twitterissä ja Facebookissa. Kirja on koottu hänen vastauksistaan ja ajatuksistaan. Vastaukset on jaettu kahdeksan luvun alle, joiden alussa Sunim kertoo omakohtaisen esimerkin aiheeseen liittyen. Viides luku hämmensi minua. Munkki kertomassa ensirakkaudestaan. Juuri tuo mahdoton rakkaus, joka oli kyseessä, opettaa meitä kuitenkin eniten.

Vahva suositus tälle kirjalle. Uskon, että jokainen löytää siitä jonkin ajatuksen, jonka avulla parantaa elämäänsä.

Lopuksi suosituksena rentoutumisharjoituksiin Headspace, jota voi käyttää sekä selaimessa että mobiililaitteella.

 

Marie Kondo: Konmari – Iloa säkenöivä järjestys.

Konmari_Iloa-säkenöivä-järjestys_web72dpi.jpg

Arvostelin ensimmäisen Konmari-kirjan aikoinaan Kirjavinkkeihin.  Tuolloin en syttynyt kirjasta. Kondo kertoo kirjassa metodinsa lisäksi pitkälti omakerrallisesti, miten on päätynyt ammattimaiseksi järjestelijäksi. Hän oli innostunut siivoamisesta ja järjestelystä jo alle kouluikäisenä. Hän heitti innoissaan myös muidenkin perheensä jäseniensä tavaroita pois. Mielestäni Kondo vaikutti ensimmäisessä kirjassa ylimieliseltä ja uskovan oman metodinsa parhauteen.

Jos ensimmäinen kirja ärsyttää, niin mikä saa tarttumaan toiseen kirjaan? Ehkä se oli se epäjärjestys, joka valtaa alaani asunnostamme. Onnekseni Kondo toteaa jo tämän kirjan alussa oppineensa kirjojen välillä ja kiinnittävänsä huomionsa nyt asioihin, joista hänen asiakkaansa ovat kysyneet.

Molemmista kirjoista paistaa japanilaisuus. Esineitä käsitellessä on tunnusteltava, josko se saa sinut ilon tunnetta. Luopuessa tavaroista, niitä on kiitettävä yhdessä vietetystä ajasta ja palveluksista. Japanilaiseen kulttuuriin kuuluukin ajatus panteismista, siitä että kaikella on sielu. Olin kuitenkin aiemmin ymmärtänyt sen tarkoittavan lähinnä luonnosta löytyviä asioita, mutta Kondo venyttää käsitteen myös esineisiin.

On myös huomioitava, että japanilaiset asuvat erilaisissa asunnoissa kuin me suomalaiset. Asuminen on ahtaampaa ja se saakin kysymään, kuinka Kondon asiakkaat ovat mahduttaneet asuntoihinsa mainitut määrät tavaraa.

Kondo puhuu tavarasta luopumisesta, mutta mitä tapahtuu tavaralle sen jälkeen, kun se on kannettu jätesäkissä ulos? Olen pohtinut, millainen kierrätysjärjestelmä Japanissa on. Ainakaan kymmenen vuotta sitten indonesialainen ystäväni ei ymmärtänyt, kun kysyin kierrätyksestä. Helsingin Sanomissa kerrottiin vähän aikaa sitten kiinalaisesta kierrätyksestä, jonka tehokkuus vaihtelee suuresti kaupungin ja kaupunginosan mukaan. Olen kuullut ensikäden tietoa, että Intiassa roskat viedään sekaisin säkissä ulos ja jätteiden jatkokäsittelyssä hoidetaan niiden erottelu. Asiasta kertonut kaverini oli tosin ylempää sosiaaliluokkaa, joten en usko kierrättämisen olevan köyhempien sydämen asia. Niinpä uskon, että Kondon tapa hankkiutua tavarasta eroon on erilainen kuin meidän suomalaisten.

Aiemmin Kondo kehotti hankkiutumaan eroon kaikesta tavarasta, joka ei tuota iloa. Nyttemmin hän on pehmentänyt kantaansa. Hyödyllisen tavaran, kuten työkalut, voi säilyttää. Itse lisäisin mukaan tarpeelliset iloa sykkimättömät tavarat, joita sinulla ei ole vielä mahdollista korvata.

Kondon kirja on vastaus materiaalista krapulaa kärsivälle maailmalle. Kondo lupaa, että järjestelyn kautta ihminen löytäisi myös itsensä. Tavallaan olen samaa mieltä. Silloin kun en ole viihtynyt kotona syystä tai toisesta viihtynyt kotona, olen voinut muutenkin huonommin. Sen sijaan, että tarvitsisi heittäytyä täysin minimalistiksi, Kondo muistuttaa keräämään ympärilleen lähinnä asioita, jotka ilahduttavat. Sama voisi päteä muuhunkin kuin tavaraan.

Saatuani kirjan päätökseen viikko sitten, ajattelin hiukan vain vilkaista säilytysratkaisujani. Yli kahdeksan tuntia myöhemmin olin hikinen, pölyinen ja väsynyt. Mutta kotini oli alkanut kaivautua esiin kaiken kaaoksen keskeltä.

Roxane Gay: Bad feminist

IMG_20170614_214818

Poikkeuksellisesti aloitan bloggauksen asiaan liittyvällä kuvalla. Jokin aika sitten Areena/Fem esitti vuonna 1968 valmistuneen Barbarella-elokuvan. Itse olen nähnyt elokuvan lukemattomia kertoja ja näytän sen aina uusille ihmisille tilaisuuden tullen. Harmikseni Imdb:n tähtien mukaan elokuva on vain 5,9 tähden arvoinen. Kun Hesarissa oli kyseisen elokuvan arvio, korjasin tähdet. Julkaisin kuvan instassa, jolloin sain kommentin, jossa ihmeteltiin, miten feministi voi tykätä elokuvasta, joka on miesten tekemä elokuva miehille.

Keskutelimme tästä Facebookin Geek Girls Unite (Finland)-ryhmässä, jossa sain paljon sympatiaa. En ole ainoa, joka näkee Barbarellan itsenäisenä naisena, joka nauttii muodista ja seksistä. Sen sijaan, että hän olisi objekti hän taistelee tarinan läpi ja mielestäni myös kehittyy hahmona.

Näissä tunnelmissa avasin Roxane Gayn Bad Feminist-esseekokoelman. Olen kuullut pitkään jämähtäneitä käsityksiä siitä, saako feministi meikata, tuoda feminiinejä piirteitään esiin tai haluta olla kotiäiti. Samoin Gay pohtii, onko hän huono feministi pitäessään naisia halventavasta rap-musiikista, jossa on kuitenkin hyvä biitti.

Tehdäänpä se nyt selväksi: feministi antaa meille luvan olla sellaisia kuin haluamme: feminiinejä, maskuliinisia, angrogyynejä, antaa meidän seurata omia polkujamme ja taistella oikeuksiemme puolesta. Aivan kuten esimerkiksi muslimeita tai keskustan kannattajia, meitä on moneen junaan eikä feministejä ole kahta samanlaista.

Kirjan suomalaisen laitoksen esipuheen ovat kirjoittaneet Ruskeat tytöt-blogistaan, -verkkojulkaisustaan ja –kirjastaan tuttu Koko Hubara ja toimittaja Anu Partanen. He ovat myös suomentaneet kirjan esseet ja poistaneet siitä esseet, jotka avautuvat enemmän amerikallaisille.

Bad Feminist on loistava kokonaisuus eri pituisia esseitä maailmasta feminististen lasien läpi. Kuten aiemmin lukemani Hubaran kirja, se on ei-valkoisen kirjoittama, joka tuo siihen omanlaisensa mausteen. Toisin kuin Hubaran teos, ei Gay kuitenkaan ole kirjoittanut kirjaa pelkästään ei-valkoisille. Hän katsoo maailmaa myös korkeasti koulutetun ei-valkoisen naisen näkökulmasta, varsinkin huomatessaan olevansa harvoja kaltaisiaan luentosalissa.

Kirja on jaettu osiin Minä, Sukupuoli ja seksuaalisuus, Rotu ja viihde, Politiikka, sukupuoli ja rotu sekä takaisin minuun. Gay huomioi esimerkiksi viihteen kuvaa ei-valkoisista, Twitterin voimaa, johon nykyjournalistit eivät enää vastaa ja seksuaalista kielenkäyttöä.

Tämä on taas niitä kirjoja, joita suosittelen kaikille. Itselleni se avasi muun muassa näkemään mustien ongelmallisen kuvaamisen viihdemaailmassa.

Jared Diamond: Tykit, taudit ja teräs

Tykit_taudit_ja_teras.jpg

Siitä on jo useampi vuosi, kun näin Jared Diamond kirjaan Tykit, taudit ja teräs perustuvan dokumenttisarjan. Tuolloin lisäsin mielessäni 1997 ilmestyneen, 2005 suomennetun kirjan lukulistaani.

Savon reissulla sain viimein kirjan luettua. Diamond on taustaltaan biologi ja kiinnostunut historiasta ja kielitieteistä. Kirjassaan hän selittää ihmiskunnan historian viimeiset 13 000 vuotta alle viidessadassa sivussa. Jollei kirja olisi muuten kiinnostanut, niin vähintäänkin tästä syystä.

Yksi kirjan suurimmista kysymyksistä on, miksi kulttuurit ja yhteiskunnat kehittyivät, kuten kehittyivät ja miksi juuri länsimainen kulttuuri on aikanaan valloittanut maailmaa. Lyhyt vastaus on kirjan nimessä, mutta Diamond venyttää vastausta useammalla sadalla sivulla.

Vaikka olin nähnyt dokumenttisarjan ja yleistietoni historian osalta on mielestäni ihan hyvä, löysin kirjasta paljon asioita, joita en ollut aiemmin tiennyt. Historiaan ja kulttuureihin keskittyneenä humanistina myös biologin ja kielitieteilijän näkökulma, vaikkakin jouduin välillä hyppäämään pätkän kirjasta luonnontieteellisen selityksen venyessä.

Kirja on kirjoitettu sopivan populaaristi ja tunkisin sen mielelläni esimerkiksi lukion historian ylioppilaskirjoituksiin pänttäävän kouraan tai miltei kenen tahansa yhteiskunnasta kiinnostuneen näppeihin.

Koko Hubara: Ruskeat tytöt

Ruskeat_Tytot-768x1107

Muutama vuosi sitten kuplassani kohistiin: ”Oletko lukenut, mitä Koko Hubara on kirjoittanut?” Hubara oli aloittanut Ruskeat tytöt-blogin, joka oli hänen, suomalaisen jemeniläistaustaisen kirjoituskokoelma, muille itsensä ruskeaksi tytöksi kokeville. Sittemmin Hubara on perustanut Ruskeat tytöt-verkkomedian ja koonnut bloginsa tekstejä esseekokoelmaksi, jonka nyt luin.

Aluksi Hubara määrittelee ruskean tytön: ei-valkoinen tytöksi itsensä kokeva ihminen. Ongelmana on, että Suomessa kasvaneella Hubara ei ole nähnyt samaistuttavia henkilöitä mediassa. Yksi kirjoituksista koskee hänen rakkauttaan hiphop-musiikkiin, vaikkakin hiphopin naiskuva on ongelmallinen.

Nykyään ei Suomessa voi kutsua ei-valkoisia ihmisiä maahanmuuttajiksi. Nykyään ei voi tietää, onko henkilö syntynyt Suomessa ja mikä hänen kokemuksensa hänen kotimaastaan on. Hubaran juuret ovat Jemenissä, mutta hän toteaa, että sen lisäksi ettei ole koskaan käynyt siellä, ovat hänen tietonsa maasta hatarat.

Luin tämän kirjan suuren uteliaisuuden vallassa. Monessa kohtaa Hubara puhuttelee lukijaa ”Sinä ruskea tyttö”, jolloin tiedän, ettei tämä ole minun kirjani. Sain pienen kurkistusikkunan siihen, miltä ruskeista tytöistä tuntuu jokapäiväisessä elämässä Suomessa ja haluan tätä lisää.