Maria Laakso, Johanna Rojola: Taltuta klassikko

Innostuin Pirjo Heikkilästä äänikirjan lukijana. Niinpä etsin Bookbeatiltä muitakin hänen lukemiaan kirjoja. Törmäsin Maria Laakson Taltuta klassikko-kirjaan, josta sain kuulla syksyllä Turun kirjamessuilla.

Taltuta klassikko on kullanarvoinen teos yläaste- ja lukioikäiselle, jonka tarvitsee koulua varten lukea jokin klassikko. Sen lisäksi, että kirjasta saa jonkin verran valmiita vastauksia, opettaa se lukijansa analysoimaan kirjallisuutta ja tarkastelemaan suomalaista kirjallisuutta historiaansa vasten.

Kirjassa taltutetaan kahdeksan suomalaista klassikkoa kuten Kalevala ja Työmiehen vaimo ja luetellaan vielä innostuneille lopussa viisikymmentä klassikkoa lisää. Koko kirja on yhtä juonipaljastusta, mutta lisäksi pureudutaan klassikon taustoihin, vastaanottoon ja siihen, mikä tekee klassikosta klassikon.

Kirja on nopeatempoinen ja siinä viljellään paljon nuorisokieltä. Juuri nuorekas kieli saakin pohtimaan, miten kirja kestää aikaa. Esimerkiksi maininta nuorisoidoli Robinista Louhimiehen Tuntemattomassa saattaa olla kymmenen vuoden päästä kirjaa tavaavalle nuorelle outo.

Teos sijoittui nuorten sarjan toiselle sijalle Ihan totta -tietokirjakilpailussa 2017. Olisin kuitenkin toivonut myös, että useampi bloggaaja olisi tarttunut tähän teokseen. Jollei muuten, niin ainakin Heikkilän riemastuttavan luennan mukana.

Suvi Auvinen: Lihan loppu

Anarkistiksi itseään tituleeraava journalisti Suvi Auvinen dokumentoi Lihan loppu-kirjansa edistymistä Twitterissä. Kiinnostuin kirjasta jo tuossa vaiheessa ja pyysinkin kustantajalta kirjan e-kirjana lomamatkalla luettavaksi.

Vaikka Auvinen itse onkin vegaani, käsittelee hän lihansyöntiä ja -tuotantoa kirjassaan puolueettomasti muun muassa historian ja filosofian kautta. Läpi kirjan lukijalle tulee olo, että vaikka asiat ovat nyt huonosti, tulee vielä aika, jolloin elämme harmoniassa muunlajisten kanssa ja lihansyönti on muisto vain. Aivan kuten tupakkalaissakin on kohta, jonka mukaan tavoitteena on savuton Suomi, tulisi samaa Auvisen mukaan soveltaa lihaan.

Ruoka on henkilökohtaista. Vai miksi muuten olisi noussut kohu, kun opiskelijaravintola lopetti nauhdanlihan tarjoamisen valmistamissaan aterioissa? Auvinen nostaa kirjassaan muun muassa Valion mainoskamppanjan, jossa lehmät käyskentelivät idyllisessä ympäristössä. Onko maito tarkoitettu ihmiselle vai vasikalle?

Luin kirjan lomaillessani Singaporessa ja Malesiassa. Varsinkin Malesiassa tunsin pahaa oloa. Olin poissa omasta kuplastani, jossa kierrätetään ja suositaan kasvisruokaa maassa, jossa joukkoliikenteen suosimisen sijaan tukitaan liikennettä autolla tai muulla moottoriajoneuvolla. Kierrättämisen sijaan roskat viskataan samaan roskiin tai tienpientareille.

Kun yritin tehdä seitsemän vuotta sitten jouluksi seitanpaistia, jouduin metsästämään aineksia useasta eri kaupasta. Nyt Vegekaupasta ja Ruohonjuuresta saa seitanainekset, joihin tarvitsee lisätä vain vesi. Fleksaaminen on yhä helpompaa. Auvinen kertoo, että vegeburgerin ilmestyminen Mäkkäriin oli ennenkuulumatonta. Onko siis hänen visionsakin toteutuminen mahdollinen?

Tämä kirja sopii mainiosti Helmet-lukuhaasteen kohtaan 22. ilmastonmuutosta käsittelevä kirja.

Kirja on luettu myös seuraavissa: Mika Auvinen, Bibidi bobidi book ja Helmi Kekkonen.

Eino Nurmisto: Homopojan opas

Olen seurannut Tämän kylän homopoika-blogia vuosia. Eino Nurmisto alkoi kirjoittaa blogiaan asuessaan vielä pienellä paikkakunnalla ja tuntiessaan olevansa kylän ainoa homo. Vähitellen bloggaaminen on kasvanut somevaikuttamiseksi ja Nurmisto on ristinyt itsensä valtakunnan ykköshomoksi.

Nurmisto kirjoitti homopojan oppaan, koska kaipasi itse sellaista nuorena. Pelkäsin opasta lukiessani olevani väärää kohderyhmää ja leimautuvani tirkistelijäksi. Nurmisto torppasi kuitenkin Instagramissa kohderyhmäajattelun ja vakuutti kirjan toimivan kaikille.

Kirjassa on seitsemän osiota, jotka vastaavat hyvin aiheesta kiinnostuneen kysymyksiin. Aiheina on muun muassa homohistoria, seksi, seuranhakusovellukset, homoyhteisö ja luku- ja katseluvinkit. Lisäksi Nurmisto laittaa itsensä likoon kertomalla omakohtaisia kokemuksia.

Mikäli ei halua lukea koko opusta, suosittelen tutustumaan ainakin vanhemmille ja muille aikuisille suunnattuun lukuun, joka pyrkiin vastaamaan yleisimpiin heränneisiin kysymyksiin. Tärkeintä on kuitenkin olla läsnä ja kohdata ihminen ihmisenä.

Siinä missä meillä on Jari Sillanpää, Jorma Uotinen sekä muita julkihomoja, miksei meillä ole julkilesboja? Tarvitaanko sellaisia? Minulle nousikin ihmetys, miksi lesboille ole samalla tavalla näkyviä esikuvia Suomessa tai omaa opaskirjaa? Miten lesbo- ja homokulttuuri eroaa toisistaan?

Joiltain osin Nurmiston kirja vastaa myös muidenkin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kysymyksiin esimerkiksi kaapistatulopohdintoihin. Olisi kuitenkin mielenkiintoista lukea kaikille queereille suunnattu opas. Siltikin vahva peukku ja suositus Homopojan oppaan lukemiseen.

Mariela Sarkima: Make up bible

Viime aikoina minulle on syntynyt halu opetella uudelleen meikkaamaan. Onneksi Youtube ja Instagram ovat täynnä tutorialeja. Harjoittelun lisäksi minulle suositeltiin myös kasvonpiirteisiin ynnä muihin lainalaisuuksiin perehtymistä.

Löysin onnekseni kirjahyllystäni vuonna 2012 ilmestyneen suomalaisen Make up Biblen. Kuvat eivät tunnu liikaa vanhentuneilta, mutta instan ja youtuben perusteella markkinoille on tullut paljon voiteita ja muita meikkituotteita, jotka pitäisi hallita.

Make up Bible on perusteellinen. Se käy läpi yksitellen kasvot, pohjan, posket, silmät, kulmat, huulet, kynnet sekä muutamia muita yksityiskohtia kuten hää- tai työmeikin. Se antaa vinkkejä, miten meikata eri muotoiset kasvot ja eriväriset silmät.

Meikkausohjeaukeamien ohessa on KÄÄK-laatikko, jossa on sama meikki virheellisesti tehtynä. Sudenkuopat olisi helpompi tunnistaa, mikäli mallit eivät ilmehtisi niin voimakkaasti kuvissa.

Kaiken kaikkiaan kirja on hyvä perusteos meikkaamaan harjoittelevalle. Yksi parhaista neuvoista, joita sain Twitterissä on kuitenkin: ”meikkaaminen on taidetta, ei tiedettä.”

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide

Kävin muutama viikko sitten HAMissa Ellen Thesleff-näyttelyssä, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Olin aiemmin lukenut Thesleffistä Hesarin kuukausiliitteestä. Niinpä hain kirjastosta Hanna-Reetta Schreckin Thesleff-kirjan. Schreck tekee väitöskirjaa Thesleffiin liittyen ja on perehtynyt hänen kirjeenvaihtoonsa, joten asiantuntemusta kyllä löytyy.

Jokaisen luvun avaa taideanalyysi. Kirjassa on myös useita värikuvia Thesleffin teoksista, vaikkakin ne pääsevät oikeuksiinsa vasta livenä nähtynä. Oli miten oli, taideanalyysit tuovat Thesleffin työt lähemmäksi ja nostavat hänen ammattitaitonsa esiin.’

Ellen Thesleff syntyi 1865 suomenruotsalaiseen perheeseen. Ajalleen erikoista oli, että hänen perheensä kannusti häntä pyrkimyksissä ruveta ammattitaiteilijaksi. Tuohon aikaan säätyläismiehet tekivät nk. grand tourin Euroopassa nähdäkseen maailmaa ja sivistääkseen itseään. Kertookin paljon Thesleffin perheestä, että isä vei 17-vuotiaan Ellenin grand tourille.

Ellen matkusti paljon ja oli oikea kosmopoliitti. Siinä missä Suomessa jämähdettiin kansallisromanttiseen taiteeseen, matkasi Ellen eteenpäin ja haisteli uusia tuulia Euroopassa. Erityisen tärkeä kohde hänelle oli Italian Firenze ja Muroleen kesäkoti Suomessa.

Naiseus ja ruotsinkielisyys toivat omat haasteensa Ellen Thesleffille. Monesti hänen taidettaan selitettiin naiseuden kautta ja usein suomenkielinen krittiikki oli kovempaa kuin ruotsinkielinen. Voidaan vain arvailla, miten Thesleff olisi otettu vastaan, mikäli hänen näyttelynsä olisi matkannut Amerikkaan.

Ellen Thesleff-näyttely HAMissa 26.1.2020 saakka.

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Rakastan Mia Kankimäen esikoista Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, jossa hän tutki Heian-kauden japanilaisessa hovissa eläneen ja runoilleen naisen Sei Shonagonin elämää. Olinkin innoissani uutuuskirjasta Naiset joita ajattelen öisin. Aluksi jaksoin keikkua pitkänpitkässä kirjaston varausjonossa, jossa kyllästyin odottamaan ja pian ostinkin kirjan itselleni. Lueskelin kirjaa iltaisin. Pidän Kankimäen tyylistä niin paljon, etten olisi halunnut kirjan loppuvan koskaan ja siksi makustelinkin sitä pienissä paloissa.

Kankimäki on nelikymppinen, perheetön ja oravanpyörästä hypännyt. Hän ajattelee öisin ennen nukahtamistaan esikuvinaan pitämiä naisia, joista hän saa voimaa. Hän päättää lähteä kulkemaan yönaistensa jalanjäljissä, ensin Afrikkaan, sitten Italiaan ja Japaniin.

Vaikka kirja tuntuukin kaikin puolin ihanalta ja voimauttavalta lukukokemukselta, suosittelen lukemaan Nelli Ruotsalaisen kirjoituksen, jossa hän kyseenalaistaa Kankimäen retken, etenkin kolonialistisen katseen piirtämän Afrikka-osuuden. Villi Afrikka ei ole länsimaisia unelmia varten.

Annoin Goodreadsissa Yönaisille viisi tähteä. Luettua Ruosalaisen kirjoituksen, aloin pohtia, pitäisikö minun lukea kirja uudelleen kyseenalaistaen enemmän Kankimäen tapaa eksotisoida kohteitaan. Miten pitkälle voi mennä voimautumisen nimissä?

Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu

Tämä kirja oli poltellut hyllyssäni jo useamman vuoden. Halusin jonkun pokkarin iltalukemisiksi ja tämä valikoitui käsiini.

Ja mitä luinkaan!

Amy Chua on toisen polven amerikankiinalainen, joka on avioitunut maallistuneen amerikanjuutalaisen miehen kanssa. He päättävät kasvattaa kaksi tytärtään kiinalaisin kasvatusmenetelmin juutalaiseen uskoon.

Tässä on muutamia asioita, joita tyttäreni Sophia ja Louisa eivät koskaan saaneet tehdä:

– käydä yökylässä
– kutsua leikkikavereita kotiin
– osallistua koulunäytelmään
– valittaa siitä, että jäivät koulunäytelmän ulkopuolelle
– katsoa televisiota tai pelata tietokonepelejä
– valita itse harrastuksiaan
– tuoda koulusta kymppiä huonompia arvosanoja

Chua valitsee tyttärille soittimet, joiden soittoa he harjoittelevat tunteja jokaisena viikonpäivänä. Vanhempi tytär, Sophia, nielee äitinsä ankarat kasvatusmetodit mukisematta, kun taas nuoremman, Louisan, kanssa Chua joutuu taistelemaan.

Vaikka olenkin itse ”hiukan” rennompien kasvatusmetodien kannalla, ahmin Chuan tekstiä nälkäisenä. Kirja oli taitavasti kirjoitettu ja se tarjosi kurkistusikkunan erilaiseen maailmaan. Chua ja hänen miehensä ovat molemmat juristeja, joten heidän tulotasonsakin tarjosi heille mahdollisuuden kustantaa tyttärilleen yksityisopettajia.

Kuitenkin Chua itsepäisyydessään oli kaikkein mielenkiintoisin. Hän uhrasi paljon aikaa omien töidensä lisäksi vahtiakseen tytärtensä koulu- ja soittoläksyjen tekoa. Mikään ei tuntunut riittävän ja hän uskoi lastensa kiittävän häntä uhrauksista. Miten tässä käy? Sen saat tietää, mikäli luet tämän kirjan loppuun.