Marie Kondo: Konmari – Iloa säkenöivä järjestys.

Konmari_Iloa-säkenöivä-järjestys_web72dpi.jpg

Arvostelin ensimmäisen Konmari-kirjan aikoinaan Kirjavinkkeihin.  Tuolloin en syttynyt kirjasta. Kondo kertoo kirjassa metodinsa lisäksi pitkälti omakerrallisesti, miten on päätynyt ammattimaiseksi järjestelijäksi. Hän oli innostunut siivoamisesta ja järjestelystä jo alle kouluikäisenä. Hän heitti innoissaan myös muidenkin perheensä jäseniensä tavaroita pois. Mielestäni Kondo vaikutti ensimmäisessä kirjassa ylimieliseltä ja uskovan oman metodinsa parhauteen.

Jos ensimmäinen kirja ärsyttää, niin mikä saa tarttumaan toiseen kirjaan? Ehkä se oli se epäjärjestys, joka valtaa alaani asunnostamme. Onnekseni Kondo toteaa jo tämän kirjan alussa oppineensa kirjojen välillä ja kiinnittävänsä huomionsa nyt asioihin, joista hänen asiakkaansa ovat kysyneet.

Molemmista kirjoista paistaa japanilaisuus. Esineitä käsitellessä on tunnusteltava, josko se saa sinut ilon tunnetta. Luopuessa tavaroista, niitä on kiitettävä yhdessä vietetystä ajasta ja palveluksista. Japanilaiseen kulttuuriin kuuluukin ajatus panteismista, siitä että kaikella on sielu. Olin kuitenkin aiemmin ymmärtänyt sen tarkoittavan lähinnä luonnosta löytyviä asioita, mutta Kondo venyttää käsitteen myös esineisiin.

On myös huomioitava, että japanilaiset asuvat erilaisissa asunnoissa kuin me suomalaiset. Asuminen on ahtaampaa ja se saakin kysymään, kuinka Kondon asiakkaat ovat mahduttaneet asuntoihinsa mainitut määrät tavaraa.

Kondo puhuu tavarasta luopumisesta, mutta mitä tapahtuu tavaralle sen jälkeen, kun se on kannettu jätesäkissä ulos? Olen pohtinut, millainen kierrätysjärjestelmä Japanissa on. Ainakaan kymmenen vuotta sitten indonesialainen ystäväni ei ymmärtänyt, kun kysyin kierrätyksestä. Helsingin Sanomissa kerrottiin vähän aikaa sitten kiinalaisesta kierrätyksestä, jonka tehokkuus vaihtelee suuresti kaupungin ja kaupunginosan mukaan. Olen kuullut ensikäden tietoa, että Intiassa roskat viedään sekaisin säkissä ulos ja jätteiden jatkokäsittelyssä hoidetaan niiden erottelu. Asiasta kertonut kaverini oli tosin ylempää sosiaaliluokkaa, joten en usko kierrättämisen olevan köyhempien sydämen asia. Niinpä uskon, että Kondon tapa hankkiutua tavarasta eroon on erilainen kuin meidän suomalaisten.

Aiemmin Kondo kehotti hankkiutumaan eroon kaikesta tavarasta, joka ei tuota iloa. Nyttemmin hän on pehmentänyt kantaansa. Hyödyllisen tavaran, kuten työkalut, voi säilyttää. Itse lisäisin mukaan tarpeelliset iloa sykkimättömät tavarat, joita sinulla ei ole vielä mahdollista korvata.

Kondon kirja on vastaus materiaalista krapulaa kärsivälle maailmalle. Kondo lupaa, että järjestelyn kautta ihminen löytäisi myös itsensä. Tavallaan olen samaa mieltä. Silloin kun en ole viihtynyt kotona syystä tai toisesta viihtynyt kotona, olen voinut muutenkin huonommin. Sen sijaan, että tarvitsisi heittäytyä täysin minimalistiksi, Kondo muistuttaa keräämään ympärilleen lähinnä asioita, jotka ilahduttavat. Sama voisi päteä muuhunkin kuin tavaraan.

Saatuani kirjan päätökseen viikko sitten, ajattelin hiukan vain vilkaista säilytysratkaisujani. Yli kahdeksan tuntia myöhemmin olin hikinen, pölyinen ja väsynyt. Mutta kotini oli alkanut kaivautua esiin kaiken kaaoksen keskeltä.

Roxane Gay: Bad feminist

IMG_20170614_214818

Poikkeuksellisesti aloitan bloggauksen asiaan liittyvällä kuvalla. Jokin aika sitten Areena/Fem esitti vuonna 1968 valmistuneen Barbarella-elokuvan. Itse olen nähnyt elokuvan lukemattomia kertoja ja näytän sen aina uusille ihmisille tilaisuuden tullen. Harmikseni Imdb:n tähtien mukaan elokuva on vain 5,9 tähden arvoinen. Kun Hesarissa oli kyseisen elokuvan arvio, korjasin tähdet. Julkaisin kuvan instassa, jolloin sain kommentin, jossa ihmeteltiin, miten feministi voi tykätä elokuvasta, joka on miesten tekemä elokuva miehille.

Keskutelimme tästä Facebookin Geek Girls Unite (Finland)-ryhmässä, jossa sain paljon sympatiaa. En ole ainoa, joka näkee Barbarellan itsenäisenä naisena, joka nauttii muodista ja seksistä. Sen sijaan, että hän olisi objekti hän taistelee tarinan läpi ja mielestäni myös kehittyy hahmona.

Näissä tunnelmissa avasin Roxane Gayn Bad Feminist-esseekokoelman. Olen kuullut pitkään jämähtäneitä käsityksiä siitä, saako feministi meikata, tuoda feminiinejä piirteitään esiin tai haluta olla kotiäiti. Samoin Gay pohtii, onko hän huono feministi pitäessään naisia halventavasta rap-musiikista, jossa on kuitenkin hyvä biitti.

Tehdäänpä se nyt selväksi: feministi antaa meille luvan olla sellaisia kuin haluamme: feminiinejä, maskuliinisia, angrogyynejä, antaa meidän seurata omia polkujamme ja taistella oikeuksiemme puolesta. Aivan kuten esimerkiksi muslimeita tai keskustan kannattajia, meitä on moneen junaan eikä feministejä ole kahta samanlaista.

Kirjan suomalaisen laitoksen esipuheen ovat kirjoittaneet Ruskeat tytöt-blogistaan, -verkkojulkaisustaan ja –kirjastaan tuttu Koko Hubara ja toimittaja Anu Partanen. He ovat myös suomentaneet kirjan esseet ja poistaneet siitä esseet, jotka avautuvat enemmän amerikallaisille.

Bad Feminist on loistava kokonaisuus eri pituisia esseitä maailmasta feminististen lasien läpi. Kuten aiemmin lukemani Hubaran kirja, se on ei-valkoisen kirjoittama, joka tuo siihen omanlaisensa mausteen. Toisin kuin Hubaran teos, ei Gay kuitenkaan ole kirjoittanut kirjaa pelkästään ei-valkoisille. Hän katsoo maailmaa myös korkeasti koulutetun ei-valkoisen naisen näkökulmasta, varsinkin huomatessaan olevansa harvoja kaltaisiaan luentosalissa.

Kirja on jaettu osiin Minä, Sukupuoli ja seksuaalisuus, Rotu ja viihde, Politiikka, sukupuoli ja rotu sekä takaisin minuun. Gay huomioi esimerkiksi viihteen kuvaa ei-valkoisista, Twitterin voimaa, johon nykyjournalistit eivät enää vastaa ja seksuaalista kielenkäyttöä.

Tämä on taas niitä kirjoja, joita suosittelen kaikille. Itselleni se avasi muun muassa näkemään mustien ongelmallisen kuvaamisen viihdemaailmassa.

Jared Diamond: Tykit, taudit ja teräs

Tykit_taudit_ja_teras.jpg

Siitä on jo useampi vuosi, kun näin Jared Diamond kirjaan Tykit, taudit ja teräs perustuvan dokumenttisarjan. Tuolloin lisäsin mielessäni 1997 ilmestyneen, 2005 suomennetun kirjan lukulistaani.

Savon reissulla sain viimein kirjan luettua. Diamond on taustaltaan biologi ja kiinnostunut historiasta ja kielitieteistä. Kirjassaan hän selittää ihmiskunnan historian viimeiset 13 000 vuotta alle viidessadassa sivussa. Jollei kirja olisi muuten kiinnostanut, niin vähintäänkin tästä syystä.

Yksi kirjan suurimmista kysymyksistä on, miksi kulttuurit ja yhteiskunnat kehittyivät, kuten kehittyivät ja miksi juuri länsimainen kulttuuri on aikanaan valloittanut maailmaa. Lyhyt vastaus on kirjan nimessä, mutta Diamond venyttää vastausta useammalla sadalla sivulla.

Vaikka olin nähnyt dokumenttisarjan ja yleistietoni historian osalta on mielestäni ihan hyvä, löysin kirjasta paljon asioita, joita en ollut aiemmin tiennyt. Historiaan ja kulttuureihin keskittyneenä humanistina myös biologin ja kielitieteilijän näkökulma, vaikkakin jouduin välillä hyppäämään pätkän kirjasta luonnontieteellisen selityksen venyessä.

Kirja on kirjoitettu sopivan populaaristi ja tunkisin sen mielelläni esimerkiksi lukion historian ylioppilaskirjoituksiin pänttäävän kouraan tai miltei kenen tahansa yhteiskunnasta kiinnostuneen näppeihin.

Koko Hubara: Ruskeat tytöt

Ruskeat_Tytot-768x1107

Muutama vuosi sitten kuplassani kohistiin: ”Oletko lukenut, mitä Koko Hubara on kirjoittanut?” Hubara oli aloittanut Ruskeat tytöt-blogin, joka oli hänen, suomalaisen jemeniläistaustaisen kirjoituskokoelma, muille itsensä ruskeaksi tytöksi kokeville. Sittemmin Hubara on perustanut Ruskeat tytöt-verkkomedian ja koonnut bloginsa tekstejä esseekokoelmaksi, jonka nyt luin.

Aluksi Hubara määrittelee ruskean tytön: ei-valkoinen tytöksi itsensä kokeva ihminen. Ongelmana on, että Suomessa kasvaneella Hubara ei ole nähnyt samaistuttavia henkilöitä mediassa. Yksi kirjoituksista koskee hänen rakkauttaan hiphop-musiikkiin, vaikkakin hiphopin naiskuva on ongelmallinen.

Nykyään ei Suomessa voi kutsua ei-valkoisia ihmisiä maahanmuuttajiksi. Nykyään ei voi tietää, onko henkilö syntynyt Suomessa ja mikä hänen kokemuksensa hänen kotimaastaan on. Hubaran juuret ovat Jemenissä, mutta hän toteaa, että sen lisäksi ettei ole koskaan käynyt siellä, ovat hänen tietonsa maasta hatarat.

Luin tämän kirjan suuren uteliaisuuden vallassa. Monessa kohtaa Hubara puhuttelee lukijaa ”Sinä ruskea tyttö”, jolloin tiedän, ettei tämä ole minun kirjani. Sain pienen kurkistusikkunan siihen, miltä ruskeista tytöistä tuntuu jokapäiväisessä elämässä Suomessa ja haluan tätä lisää.

Erilaisia oppaita toukan kasvatukseen

Taas on tullut luettua vauvakuumeissa erilaisia oppaita tuohon suureen elämänmuutokseen liittyen, joka tapahtuu raskaaksi tulon ja vauvan syntymän myötä. Kokoan tähän hiukan kommentteja lukemistani kirjoista.

minaenmuutu_kansi_cmyk1-200x288

Tämä kirja löytyi Turun pääkirjaston tieto-osastolta. Luettuani kirjan olisin itse luokitellut sen kaunokirjaksi. Omaeämänkerrallisessa kirjassa lasta odottava Minna Kiistala kertaa tuntojaan. Tärkeää hänelle on, ettei äidiksi tuleminen muuta hänen suhdettaan laukkuihin ja kantakaupungissa asumiseen. En nähnyt kirjassa paljoa kasvutarinaa, lähinnä itsereflektiota.

951_23_4419_X.jpg

Vauva tilauksessa – kirja oli hyvin informatiivinen paketti hauskoilla kuvilla. Amerikkalaisuus huokui kirjasta, mutta sen sivuutettua tästä kirjasta sai paljon irti.

1064_isasyntymassa_2014101013042

Isä syntymässä-kirjan lainasin siinä toivossa, jos puolisoni oilsi halunnut lukea aiheesta. Sen sijaan luin kirjan itse ja referoin sen miehelle. Kirjassa on hyviä vinkkejä, kuinka mies voi olla raskaana olevan naisen tukena raskauden ja synnytyksen aikana ja kuinka hän voi luoda suhdetta lapseensa.

9789516927469.jpg

Isäntä on sitä mieltä, että meillä käytettäisiin kestovaippoja. Siksipä lainasin kestovaipoista ja niiden käytöstä kertovan kirjan. Asia valottui, mutta uskon meidän tarvitsevan tämän kirjan omaksi, mikäli päädymme kestoilemaan.

isan_kasvatusoppi80397.jpg

Luin myös kaksi Juha T. Hakalan lastenkasvatuskirjaa, Isän kasvatusoppi ja Onnellinen lapsi. Molemmat kirjat olivat samankaltaisia. Kirjoitustyyli vaikutti amerikkalaista self help-kirjallisuutta, joissa kirjoittaja puhuttelee suoraan lukijaa. En tiedä miksi, luin toisenkin Hakalan kirjan, vaikka ensimmäinenkin ärsytti niin paljon.

Jalkanen & Pudas: Kirjablogikirja. Rivien välissä.

20160327_181318

Olin viime viikolla alani tutkijakonferenssissa pitämässä esitelmää. Eräs tutkija kertoi tutkivansa lukemista kokemuksena ja kirjaa esineenä. Kysyin häneltä, onko hän huomioinut kirjabloggaajat. Mainitsin tutkimuksesta myös kirjabloggaaja-yhteisölle ja minun käskettiin suositella Kirjablogikirjaa tutkijalle.

Halusin itsekin uppoutua kirjabloggaamisen maailmaan. Katsoin ensin Adlibriksestä, josko olisin tilannut kirjan omaksi, mutta hinnan huimatessa päätä, käännyin kirjaston puoleen.

Kirjainten virrassa-blogin Hanna Pudas ja Lumiomena-blogin Katja Jalkanen lyöttäytyivät yhteen ja kirjoittivat kirjabloggaamisesta kirjan. He lähettivät kyselyn kirjabloggaajille, kustantamoille sekä muutamille blogia pitäville kirjailijoille ja selvittivät kirjablogiskeneä Suomessa. Aiemmin on kirjoitettu muun muassa lukupiireistä, blogeista yleisesti ja muotibloggaajista. Kirjablogeista ei ole kirjoitettu aiemmin Suomessa.

Joku saattaisi verrata kirjablogeja kirjallisuukritiikkeihin tai internet-lukupiireihin. Siinä missä kritiikkiä kirjoitetaan kiireellä ja maksusta, kirjabloggaajat makustelevat lukemaansa ja jättävät kirjoittamatta, mikäli homma tökkii. ”Oikeissa” lukupiireissä puidaan myös kirjan juonta, mutta kirjabloggaajat vähintäänkin varoittavat juonipaljastuksista, jolleivat ihan välttele niitä.

Kirjamaailmassa kirjablogit otetaan vakavasti. Blogien kirja-arvioita käytetään mainonnassa ja Blogistanian palkintotilaisuus on pidetty Helsingin Akateemisessa. Kutsutaanpa bloggaajia samoihin tialisuuksiin kuin median väkeä.

Eniten minua jännittää bloggaamisessa se, kuinka paljon suomalaiset kirjailijat lukevat kirjablogeja. Minulle lukijat ovat pelkkiä numeroita kävijälaskurissa varsinkin, kun niin harva jättää merkkinsä kommenttiboksiin.

Kirjabloggaajien yhteisö koostuu siis erilaisista tempauksista ja miittingeistä, mutta myös kirjallisesta avunannosta. Esimerkiksi juuri tämän kirjan mainitseminen, kun halusin auttaa toista tutkijaa.

Irma Sulkunen: Naisen kutsumus. Miina Sillanpää ja sukupuolten maailmojen erkaantuminen.

20160325_105928

Enpä olisi tätäkään kirjaa lukenut, jollen olisi Helmet-lukuhaasteeseen osallistunut. En myöskään kirjoita blogiin usein tietokirjoista, enkä esimerkiksi laske opiskeluihini liittyviä luettuja kirjoja vuoden lukusaldoon.

Tämä kirja sopii siis lukuhaasteen kohtaan oman alansa pioneerinaisesta kertova-kirja. Kehotukseni syynä oli se, että Miina Sillanpään syntymästä on kulunut tänä vuonna 150 vuotta. Jälkeenpäin tajusin, että olisin voinut yhtä hyvin lukea kirjan vaikkapa Ada Lovelacesta, mutta ihan hyvä, että sivistin itseäni myös lukemalla Sillanpäästä.

Tänä 1989 ilmestynyt kirja liittyy FT Irma Sulkusen laajempaan naisten järjestäytymistä koskevaan tutkimusprojektiin. Kirja ei ole pelkästään Miina Sillanpään elämänkerta vaan käsittelee myös yleisesti Suomen ensimmäisen aallon feministien ja työläisluokan järjestäytymistä.

Miina Sillanpää aloitti alunperin poliittisen vaikuttajan uransa palvelijatarliikkeen perustajajäsenenä. 1800- ja 1900-luvun vaihteessa palvelijatterien ja niin ikään työläisten oikeudet olivat tapetilla ja Sillanpää siirtyi luonnollisesti myös sosialidemokraattisten naisten johtoon. Hän oli ensimmäisiä naisia Suomen eduskunnassa, meriitti, josta minä alunperin hänet tiesin.

Kansalaissodan jälkeen Suomi oli valkoinen ja se nakersi naisliikettä. Siinä missä valtiollinen johto tuki yksityistä sosiaalipoltiikkaa kuten Mannerheimin lastensuojeluliittoa, ajoi Sillanpää lastensuojelua kaikille ja lastenhoidon kunnallistamista.

Loppuun asti Sillanpää pysyi terävänä.Hänen perinnökseen jäi naisten Ensi Kodin perustaminen. Sillanpää valitteli päiväkirjoissaan loppuvaiheessa sitä, ettei terveys kestänyt enää täysivaltaista osallistumista, vaikka halua ja tahtoa olisi löytynyt.

Kirja on taitavasti kirjoitettu ja kirjoittajan akateemisen tausta huomaa runsaasta lähdeluettelosta ja arkistolähteiden käytöstä. Suosittelen tätä kirjaa kaikille Sillanpään myytistä kiinnostuneille.