J.R.R Tolkien: Kuninkaan paluu

Siitä on jo pari viikkoa, kun luin loppuun Kuninkaan paluun sekä Taru Sormusten herrasta- opuksen lopussa olevat liitteet. Siinä missä luin kahtan edellistä, Sormusten ritareita ja Kahta tornia, luku kerrallaan makustellen, rykäisin trilogian viimeisen osa kahdessa illassa.

Kirjan ensimmäinen puolikas eli viides kirja seurataan Legolasta, Aragornia, Gandalfia, Gilmiä sekä Merriä ja Pippiniä Gondoriin. Mordorin örkit ovat liittolaisineen valtakunnan porteilla ja sota vaikuttaa epätoivoiselta. Samaan aikaan Sam ja Frodo taivaltavat kohti Tuomiovuorta mahtisormus painonaan.

Vaikka Kuninkaan paluu kahmi elokuvana kasan Oscareita, on se mielestäni trilogian heikoin lenkki. Sekä kirjassa että elokuvassa lähinnä kurotaan tarinan polkuja yhteen ja tarinalle nähdään monta loppua. Elokuvassa ei käy selväksi, että tapahtumat ulottuvat miltei vuoden ajanjaksolle. Paluu matkallakin hobitit viettivät aikaa Rivendellissä. Frodo ei koskaan palautunut matkasta ja se käy hyvin ilmi kirjassa.

Kimppakyyti Mordoriin- lukupiirin keskustelussa nousi esiin Aragornin messiaaniset vibat. Hän tuli Gondoriin kuin pelastamaan ja linnanpihan valkoinen puu alkoi taas kukkimaan. Elokuvassa Aragorn käy myös kuoleman rajamailla. Ylhäissyntyisistä puhuttaessa kirjassa muistetaan mainita ylväs ryhti ja arvokas ulkomuoto.

Myös Eowynin hahmo puhutti. Rohanin neito ei haluaisi tyytyä perinteiseen naisen muottiin. Hän matkaakin taistelemaan yhdessä Merrin kanssa ja tappaakin lopulta Angmarin noitakuninkaan. Lukijoiden pettymykseksi hän tutustuu parantolassa Faramiriiin ja tyytyy lopulta vaimon osaan.

Tolkienin suuri urakka tulee näkyviin liitteissä, joissa on muun muassa Keskimaan eri kansojen aakkosia, historiaa ja taruja. Seuraavaksi luemme lukupiirissä Silmarillionin. Se jäikin minulta kesken lukioiässä, joten odotan mielenkiinnolla, millainen kirja sieltä paljastuu.

Suomenkirjallisuuden historian kurssin antia

Yliopistossa kirjoilla olemisessa on se hyvä puoli, että voi ottaa ajan salliessa myös mielenkiintoisia kursseja. Otin puolentoista kuukauden pituisen suomalaisen kirjallisuuden historian kurssin, jonka aikana luettiin 12 suomalaista klassikkoa. Käyn läpi tässä postauksessa hiukan kurssin antia ja sen herättämiä ajatuksia. Olen todella tyytyväinen kurssiin, sillä luin kirjoja, joita ei muuten olisi tullut luettua. Voisin kirjoittaa näistä kirjoista enemmänkin, mutta hillitsen itseni postauksen pituuden kurissa pitämiseksi sekä ajatellen tulevia kirjallisuustieteen opiskelijoita, jotka varmaan kopioivat vastauksia tekstistäni. Yritänkin välttää sen, etteivät tämän kurssin käyneet ottaisi tästä mallia ja julkaisen tämän postauksen vasta, kun oppimispäiväkirjan palautuspäivä on mennyt.

Kalevala

Luin Kalevalaa 10 runoa päivässä. Se oli liian nopea tahti. Sitä olisi tullut lukea hitaammin ja mieluiten ääneen. Luennoitsija mainitsi klassikoiden laahuksen, viitaten yleisiin tulkintoihin, jotka ovat jääneet kansan mieleen. Esimerkkinä ajatus Väinämöisestä hyvää tarkoittavana runonlaulajana, vaikka oma tulkintani on hänestä nimenomaan omaa etua ajavana setänä.

Kalevala on aikansa tuote: siitä on karsittu seksuaalisuutta ja se on valjastettu kansallisromanttisen aatteen eepokseksi. Se on kuitenkin sen taustojen tuntijalle ikkuna historiaan. On myös hyvä tiedostaa, kuinka paljon Kalevala on vaikuttanut suomalaiseen kulttuuriin eri adaptaatioiden, arkkityyppien ja sanontojen muodossa. Olisi mielenkiintoista päästä sukeltamaan Lönnrotin alkuperäisiin muistiinpanoihin ja lukea, kuinka paljon hänen valmiista Kalevalasta oli alkuperäistä runonlaulajien tarinaa ja kuinka paljon nimenomaan suomalaisen eepoksen luomista.

Runberg: Vänrikki Stoolin tarinat

Olen lukenut tämän aiemmin lukion klassikkokurssille, mutta siitä on miltei kaksikymmentä vuotta aikaa, joten uudelleenluku oli paikallaan. Teos koostuu balladeista, joiden kehyskertomuksena on Suomen sodan (1808-1809) veteraanin muistelut ylioppilaalle. Siinä missä Kalevalassa oli ehyt kertomus ja toistoa runomitassa, oli tässä toistoa kertomusten sisällössä. Tuntui, että kaikki olivat niin urhoollisia ja taistelivat isänmaan puolesta kyseenalaistamatta. 

Aivan kuten Kalevalakin, on Vänrikki Stoolin tarinat nähtävä osana kansallisen identiteetin rakennusprosessia. Suomen sota oli tappiollisempi kuin teoksessa kuvataan. Tuohon aikaan sodissa kiusana olivat myös kulkutaudit. Teoksessa ei myöskään kuvattu sodan raadollisuutta tai väkivaltaa, joka tulee esiin esimerkiksi Tuntemattomassa sotilaassa. 

Kivi: Seitsemän veljestä

Olin lukenut tämän aiemmin viime vuonna selkokirjana. Nyt luin ensimmäisen kerran oikean version sitten yläasteen. Fyysisen kappaleen kirjasta sain someseuraajaltani, kiitos vaan!

Juoni on varmaan jokaiselle tuttu: veljesten tulisi oppia lukemaan, mutta he pakenevat Impivaaraan. Saunakin palaa muutaman kerran. Repliikkien kirjoittaminen draama-tyylillä liittyi varmastikin osaltaan Kiven taustaan näytelmäkirjailijana, mutta myös tapaan esitellä veljeksiä. Veljesten luonteenpiirteitä ei vain luetella tekstissä, vaan lukija voi päätellä ne itse vuoropuhelun kautta.

Kirjassa näkyy suomalaisen kirjallisen kulttuurin muutos oraalisesta kirjalliseen. Kirjan alkuosassa on enemmän lauluja, tarinointia ja lyriikkaa. 1800-luvulla lukutaidon ollessa harvinaisempaa, ääneenluku oli suositumpaa. Muutos yhteisöllisestä lukemisesta yksityiseen voidaan nähdä Veljesten kertomuksessa. Tilaahan Eerokin romaanin lopussa sanomalehteä.

Canth: Työmiehen vaimo

Työmiehen vaimon lukeminen oli tähän mennessä miellyttävin ja  tunteikkain.   Lukija odotti, että Risto olisi saanut rangaistuksen, mutta luulen, ettei tarina olisi ollut yhtä voimakas, mikäli hän vain ei olisi lähtenyt lopussa Anniskeluun. Voit lukea bloggaukseni aiemmasta lukukerrastani täältä.

Vaikka jo Seitsemän veljestä voidaan nähdä realismin tuotteena, on Työmiehen puhtaasti realismia. Siinä on myös vahvana yhteiskunnallinen kantaaottavuus. Canth kirjoitti elinaikanaan paljon lehtiin ja otti muun muassa kantaa keskusteluun naisten oikeuksista ja köyhyydestä. Myös esittämällä viinaan menevä Risto Työmiehen vaimossa pahana hahmona, Canth puhui raittiusliikkeen puolesta.

Leino: Helkavirsiä

Kaverini hehkuttanut Helkavirsiä, joten odotukseni olivat korkealla. Oliko sitten vika lukijassa vai kirjoittajassa, kun en saanut otetta teoksesta. Ajalle tyypillinen karealismi näkyi kalevalamitassa, jota oli tosin kevennetty eikä toistoa ollut Kalevalan tapaa. Kalevalasta poiketen teoksessa ei ollut runoja yhdistävää tarinaa vaan kokoelma itsenäisiä runoja.

Canthin jälkeen oli kuitenkin pettymys lukea kirja, jossa naiset oli häivytetty taka-alalle. Oli otettu askel taakse Välskärin tarinoiden maailmaan, jossa naiset ovat taustalla miesten taistellen kotimaansa puolesta. Miehistä leivottiin sankareita antiikin heeroksien tapaan.

Mielenkiintoista oli myös runoissa toistuva muinaisusko, joka paikoin sekoittui kristinuskoon. Mieleeni jäi parhaiten Lapin shamaanista kertova Kouta. Tosin mieleenjäävyys oli ulkokirjallinen: runo luettiin tutun lapsen ristiäisissä. 

Onerva: Mirdja

Mirdja oli minulle lukukokemuksena vastenmielinen: en pitänyt hahmoista ja kerrontakin tökki. Varmastikin syynä oli, ettei Mirdja ollut juonivetoinen romaani vaan rakentui ennemminkin Mirdjan hahmon ympärille. Mirdja oli itsekeskeinen ja narsistinen. Tosin voikin pohtia, kuinka paljon lukijan mielikuvaaan Mirdjasta vaikutti muiden hahmojen mielipiteet hänestä.  Kirjassa oli myös selkeä jännite Mirdjan julkisen ja yksityisen välillä. Ulospäin hänet nähtiin miestennielijänä, femme fatalena, kun taas yksityisesti hän kaipasi rakkautta ja hyväksyntää.

Södergran: Runoja

Edith Södergranin runokokoelma poikkesi aiemmin lukemistamme Kalevalasta , Helkavirsistä ja Vänrikki Stoolista. Runot eivät olleet loppusoinnullisia ja ne rikkoivat modernismin tapaan perinteistä rytmiä. Niitä oli miellyttävä lukea. Luennoitsija mainitsi luennolla, että modernismin lyriikasta saattoi löytää puhekielisyyttä. Omassa 2017 julkaistussa suomenkielisessä kokoelmassa en havainnut tätä. Ehkäpä puhekielisyys olisi löydettävissä ruotsinkielisistä runoista?

Mielestäni Södergranin tausta tuberkuloosipotilaana näkyi runoissa. Niistä huokui elämän rajallisuus ja hienoinen melankolia. Tuberkuloosipotilaiden hoidossa pidettiin tärkeänä luontoa ja esimerkiksi Paimion parantolassa pidettiin potilaiden raittiin ilman saamista tärkeänä. Onkohan luonnon runsaus Södergranin runoissa peruja parantola ajoilta?

Meriluoto: Lasimaalaus

Minusta tuntui, etten saanut paljoa irti Meriluodon runoista. Ehkä minun olisi pitänyt enemmän aikaa runojen lukuun. Olisiko tässäkin tullut ajan varaamisen lisäksi tullut kyseeseen ääneenluku?

Runoissa näkyy selkeästi sodan vaikutus, mutta toisaalta myös nuoruuden katoavaisuus. Lappalainen mainitsi luennolla, että sota jätti jälkensä 1940-luvun nuorisoon. Kokoelman nimikkoruno ilmentää luentokalvojen mukaan sodanjälkeistä uskoa elämään, positiivista voimaa, luovuutta ja uskoa hyvään ja on luovuuden ylistys. Mielestäni sen voi myös lukea elämän haurautena. Elämä on hauras kuin lasi, mutta siinä on monia värejä. 

Linna: Tuntematon sotilas

Tuntematon sotilas oli lukukokemuksena mahtava! Kirja on vetävästi kirjoitettu, jolloin sivut kääntyivät nopsaan. Koska tarina on tuttu, odotin monia tapahtumia tulevaksi. Olen aiemmin lukenut Täällä Pohjantähden alla-trilogian, joten Koskelan suvun tarina on tuttu. Tämän takia myös Koskelan hahmo Tuntemattomassa aukesi eri tavalla. Tässä vielä linkki aiempaan lukupostaukseeni.

Murteella oli merkityksensä kirjassa. Se erotti hahmot toisistaan, toi niille luonnetta ja toi “koko Suomi taisteli” – mielikuvan. Tuntematonta sotilasta voi myöskin verrata Seitsemään veljekseen: kummassakin teoksessa joukko erilaisia miehiä seikkailee ilman naisia. Siinä missä Seitsemässä veljeksessä tapahtuu positiivista kehitystä, Tuntemattomassa opitaan sodan raadollisuudessa ja siinä voi aistia kyynisyyttä lopussa. Molempien kirjojen kuvaukset suomalaisesta miehestä leimasivat suomalaista taidetta pitkään. 

Manner: Tämä matka

Mannerin runot olivat paikoin liian pitkiä ja polveilevia. Runoissa viitattiin filosofeihin, musiikkitermeihin ja asioihin, jotka olisi pitänyt tietää ymmärtääkseen runon. Yksi ryhmässämme epäili, että eräässä runossa varmastikin viitatttiin Heideggeriin. Kaiken kaikkiaan ne olivat liian vaikeita minulle.

Meri: Manillaköysi

Manillaköysi oli lukukokemuksena positiivinen yllätys. Vaikka sen tematiikka oli pasifistinen, oli se kevyttä luettavaa niin fyysisenä kirjana kuin huumorinkin kautta. Erityisesti minua ilahdutti loppupuolella ollut saksalaisen upseerin resiinaseikkailu, joka sai slapstick-piirteitä. Osio oli kuvattu elokuvamaisesti ja pystyin jopa kuulemaan mielessäni Benny Hillin tunnusmusiikin.

Manillaköyden kehyskertomuksena on Joosen matka lomalle sodasta varastettu manillaköysi ympärilleen vyötettynä. Matkalla muut iskevät tarinaa kukin toistaan paremmin kuin kalevalaisessa runonlaulukilpailussa ikään. Toisin kuin Tuntemattomassa sotilaassa sotilaita ei luonnehdita vaan heidät kuvataan lähinnä sotilasarvollaan ja ulkoisilla merkeillään. Poikkeuksen tekee resiinareissun tekevä saksalainen upseeri ja sähköttäjä, joiden olemus tulee esiin toiminnan kautta.  Ehkä sotilaiden kasvottomuus korostaa heidän korvattavuuttaan sodassa. Mitä lähemmäs kotia tullaan, sitä enemmän henkilöt saavat piirteitä. Kotona vaimo ja lapset nimetään. 

Tärkein anti tällä kurssilla on ollut huomata suomalaisen kirjallisuuden yhteys eurooppalaiseen. Suomalaisille käännetyt kirjat olivat 1800-luvulta erityisen tärkeitä. Käännöksien kautta saatiin kosketus länsimaiseen kirjallisuuteen sekä malleja ja lajikonventioita kotimaiseen kirjallisuuteen. Myös suomalaista kirjallisuutta ruvettiin kääntämään! Myös siitä otettiin otettiin vaikutteita, kuten esimerkiksi aiemmin mainittu Tolkien ja Kalevala.

On ollut myös ilahduttavaa löytää klassikoista tuttuja sanontoja, kuten “moni kakku päältä kaunis” Kalevalasta tai “ellun kanat” Tuntemattomasta. Vaikka klassikkokurssilla olikin paljon haasteita, varsinkin runokirjojen osalta, koen saaneeni ja antaneeni paljon. 

Oli myös ihanaa päästä useamman kerran viikossa juttelemaan lukemistaan kirjoista ja kuulemaan taustoitusta niistä. Mikäli mahdollista haluaisin käydä länsimaisen kirjallisuuden historian-kurssin syksyllä, vaikkakin yhdessä ryhmäkeskustelussa mainittiinkin, ettei sen lukemisto ole monimuotoinen.

J.R.R: Tolkien: Kaksi tornia

ÄLÄ LUE TÄTÄ POSTAUSTA, MIKÄLI ET HALUA JUONIPALJASTUKSIA SORMUSTEN HERRASTA

Sormusten saattue on hajonnut. Kahden tornin ensimmäisessä kirjassa (eli trilogian kolmannessa kirjassa) seurataan Aragornia, Gimliä ja Legolasta ja toisessa Samia ja Frodoa. Tällä lukukerralla rakastun yhä enemmän trilogiaan. Lukupiirissämme on ollut puhetta, että lukisimme seuraavaksi Silmarillionin. Sitä en olekaan aiemmin lukenut.

Elokuvassa on painotettu eri asioita kuin kirjassa. Joitain kohtauksia on siirretty elokuvasta toiseen. Esimerkiksi kirjassa Sam ja Frodo kohtaavat Lukitarin jo nyt, elokuvassa vasta Kuninkaan paluussa. Kaksi tornia-elokuva painottaa taisteluita. Helmin syvänteen taistelu on lyhyt pätkä kirjassa, mutta elokuvassa se kestää yli tunnin. Elokuvaan on myös lisätty kohtaaminen örkkien ja ahmojen kanssa, jolloin Aragorn joutuu eroon muista ja häntä luullaan kuolleeksi.

Parasta kirjassa mielestäni olivat Merri ja Pippin sekä entit. Lempikohtaukseni oli, kun Legolas, Aragorn ja Gimli tulivat Rautapihaan löytäen hobitit polttelemasta piippukessua ja herkuttelemasta. Elokuvassa tämä on nopeasi ohitettu, mutta kirjassa makustellaan pitkään ystävysten kohtaamisella.

Monen mielestä Frodon ja Samin osuus oli tylsintä kirjassa. Siksi olikin hyvä, että Faramirin kohtaaminen oli elokuvaversiota pidempi ja Lukitar kohdattiin jo Kahdessa tornissa. Kaksi tornia-äänikirja on kuulema äänitetty 90-luvun alussa ja lukija lukee Klonkun osuudet ylinäytellen, joka ärsyttää kuulijoita. Olisiko aika äänittää Sormusten herra uudelleen?

Olen pohtinut paljon Frodon ja Samin suhdetta. Moni näkee siinä romanttisia piirteitä. Sam kuitenkin tuntuu olevan alisteisessa asemassa Frodoon, kutsuen tätä herra Frodoksi ja itseään palvelijaksi. Tolkienin on sanottu pohjanneen Frodon ja Samin suhteen omaan suhteeseensa sotilaspalvelijaansa ensimmäisessä maailmansodassa. Britanniassa on edelleen selkeämpi luokkayhteiskunta kuin Suomessa. Tolkienin aikaan tämä jako on ollut suurempi. Tosin uskon Frodon ja Samin olevan ennemminkin ihanne siitä, millainen palvelijan ja isännän suhde voi olla.

Oletko sinä lukenut Sormusten herraa tai nähnyt Kaksi tornia-elokuvan?

Helmikuun luetut 2021

Syytetäänkö vaiks koronaa, etten jaksanut meikata tai kuivata hiuksia tätä kuvaa varten?

Luin helmikuussa yli kaksikymmentä kirjaa, joista suurin osa oli klassikoita tai sarjakuvia. Ensi viikolla julkaisen postauksen käymäni klassikkokurssin annista. Yritin lukea lukupiirissä Humisevaa harjua, mutta sekä kirja että elokuva jäivät kesken. Koin tarinan vastenmielisenä. Maaliskuussa pysyn, Sormusten herraa lukuunottamatta, klassikoista erossa.

Johanna Elomaa: Sinä päivänä kun synnyin

L.Onerva: Mirdja

1900-luvun dekadenssia pursuava kirja, jossa itsekeskeinen Mirdja halveksuu poroporvarillisuutta. Kesken jättäminen oli lähellä. En oikein löytänyt teoksesta tarttumapintaa ja hahmot olivat vastenmielisiä.

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Luin nyt tämän koko version, kun viime vuonna luin selkokielisen. Siitä voit lukea täältä.

Haruki Murakami: Blind willow, Sleeping woman

Murakamin novellikokoelma ei säväyttänyt, kuten Murakamin tuotanto yleensä. Ehkä vika oli juuri muodossa. En ole novellien ystävä.

Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Minna! Minna Canthin uskomaton elämä ja teot.

Viiden tähden lastenkirja kirjailija ja naisasianaisesta Minna Canthista.

Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Ellen! Taiteilija Ellen Thesleffin elämä ja villit värit.

Viiden tähden lastenkirja taidemaalari Ellen Thesleffistä.

Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Eeva! Eeva Kilven polut, muistot ja viisaat sanat.

Tästä en saanut yhtä paljon kuin kahdesta edellisestä. Siltikin neljä tähteä. Toivon, että sarjassa ilmestyisi vielä kirja Tove Janssonista.

Rebecca Serle: Viisi vuotta myöhemmin

Tillie Walden: Spinning

Omaelämänkerrallinen sarjakuva luistelua harrastavasta nuoresta. Onko aikaiset aamut ja myöhät illat luistelun parissa sittenkään niin kivoja?

Solja Järvenpää (toim.): Päivän sarjakuva

Viisitoista sarjakuvataiteilijaa tallensi aprillipäivän 2020 sarjakuvamuotoon. Mielenkiintoinen kokoelma sarjakuvia pandemian alusta.

Marko Raassina: Kalevala

Humoristinen sarjakuva kansalliseeppoksestamme.

Edith Södergran: Runoja

WSOY:n vuonna 2017 julkaisemaan runokokoelmaan on sisälletytty Södegranin runokokoelmat. Mielestäni runoista voi aistia tuberkuloosia sairastaneen Södergranin huomiot elämän rajallisuudesta.

Aila Meriluoto: Lasimaalaus

Kirjoituskilpailun jatkosodan jälkeen voittanut runokokoelma, jossa näkyy nuoruus sodan varjossa.

Tuuli Hypén ja Vesa Kataisto: Karu kissakirja

Viiden tähden kuvakirja, jossa riimitellään kissoista ihanuuksineen ja kamaluuksineen. 

Julia Quinn: The Duke and I 

Jani Toivola: Kirja tytölleni

Jani Toivola pohtii isyyttään mustana homomiehenä Suomessa. Sympaattinen teos.

Seija Aunila & Juha-Pekka Heiskanen: Äkkilähtöjä menneisyyteen: 175 välähdystä ajasta, jota ei enää ole

Välipalakirja, johon on koottu lehti-ilmoituksia ja valokuvia 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Nauroin usemman kerran

Veijo Meri: Manillaköysi

Kirjallisuustieteen kurssille luettu teos, jossa Joose matkaa manillaköysi ympärillään lomille jatkosodan aikaan muiden sotilaiden iskiessä juttua.

Lisäksi luin seuraavat sarjakuvat tulevaan postaukseen Sarjakuva Finlandian ehdokkaista:

Kari Korolainen: Marjatta & Ilman Kinna

Timo Mäkelä: Korpit ja muita kertomuksia

Viivi Rintanen: Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta

Samson: Musta hevonen: Vuokrakolmio Bermudalla

J.R.R Tolkien: Sormusten ritarit

Miten saa IG-kuvalle tykkäyksiä? Kissalla tietenkin!

Instagramin kautta löytyi Kimppakyyti Mordoriin-lukukyyti, jossa luetaan Taru Sormusten herrasta kirja kerrallaan tammi-maaliskuun aikana välillä keskustellen. Päätin kuitenkin kirjata ajatuksiani lukumatkallani. 

Luin Sormusten herran lukioikäisenä nähtyäni Sormuksen ritarit-elokuvan. Elokuvat tulivat teattereihin joulun aikoihin jokaisena lukiovuotenani ja seuraavana vuonna sain extended edition dvd:t syntymäpäivälahjaksi. Ensimmäisellä lukukerralla pidin teosta tylsänä. Enemmän pidin lopun liitteistä. 

Lyhykäisyydessään teos kertoo hobitista, joka saa tehtäväkseen mahtisormuksen tuhoamisen. Hän lähtee matkalle läpi Keskimaan yhdessä haltian, ihmisten ja kääpiön sekä muutaman muun hobitin. Ollaan sodassa örkkejä ja hiisiä vastaan, joten matka on kivinen. Kirja on jatkoa aiemmin ilmestyneeseen Hobitti-kirjaan ja siitä on tehty elokuvatrilogia 2000-luvun alussa.

Nyt toisella lukukerralla olen yllättynyt positiivisesti. Olen lukenut suunnilleen yhden luvun päivässä pitäen välillä välipäiviä. Kerronta soljuu niin, että mieli tekisi lukea enemmänkin. 

Aika paljonkin häiritsee monesti nähtyjen leffojen kuvat ja maisemat mielessä. Paljon on poistettu: Tom Bombadil, lauleskelut, Radagast… Hobitit myös ratsastavat alkumatkan. Minulle on jäänyt mielikuva ratsastavasta hobitista lähinnä Merri kömpelönä Eowynin kyydissä Kuninkaan paluu-elokuvassa.

Leffassa myöskin edetään paljon nopeammin kuin kirjassa. Frodo lähti matkaan vasta vuosia Bilbon katoamisen jälkeen. Elokuvassa näytti, että Elrondin neuvonpitoon oli tultu tarkoituksella. Tosiasiassa osallistujat sattuivat olemaan Rivendellissä muissa asioissa ja pääsivät siten päättämään suurista asioista. Elokuvassa saattue kootaan dramaattisesti Elrondin neuvonpidossa, kirjassa se sovitaan muussa tilanteessa keskustelun lomassa. Sormuksen saattue viettää aikaa Rivendellissä kaksi kuukautta ennen lähtöä, vaikka ajat kiristyvät

En tiedä onko se 1900-luvun alun ajankuvaa vai kuuluuko se aikakauden kirjallisuuteen, mutta ylempiluokkaisista puhutaan kunnioittavasti. Frodo on selkeästi valta suhteessa Samiin. Kun Elrondin neuvonpidossa puhutaan ylhäiseen sukuun kuuluvasta Boromirista, mainitaan hänen ylevä ulkonäkönsä. Pidetäänkin outona, miten rähjääntynyt Konkari on Isildurin jälkeläinen. 

Elijah Woodin Frodo tuntuu ainakin näin alussa vässykämmältä kuin kirjan Frodo. Hahmoja kehitetään hiljalleen. Elokuvassa Gimli, Merri ja Pippin ovat koomisia hahmoja. Kirjassa Merri kuvataan varakkaana hobittina, joka ei edes asu Konnussa vaan Rankkivuossa. Hän ja Pippin eivät tunnu samanlaiselta paita ja peppu-koheltajakaksikolta.

Kirjassa Boromir on ärsyttävämpi hahmo kuin leffoissa. Hän muistuttaa moneen kertaan, että Gondoriin pitäisi mennä ja haluaa kovemmin Sormuksen ihmisten “hyvään” käyttöön. 

Silmään pisti hyvien hahmojen kaunis ulkonäkö ja rumien örkkien pahuus. Näkyykö pahuus siis päällepäin? 

Tänään aloitan lukemaan Kahta tornia. Toivottakaa minulle hyvää matkaa.

Sofi Oksanen: Puhdistus

Tällä kertaa valitsin kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen modernimman teoksen. WSOY:lta ilmestyi vuonna 2017 Suomen satavuotisen itsenäisyyden kunniaksi kuukausittain klassikko. Klassikkolista oli yleisöäänestyksen tulos. Uusin teos listalla oli Sofi Oksasen Puhdistus. Voikin olla montaa mieltä siitä, miten Viron historiasta kertovat teos sopii suomalaisten klassikoiden listaan.

Olen aiemmin yrittänyt lukea Puhdistuksen kesälaiturilla 2012. Jotenkin Puhdistuksen karu maailma ei sopinut. Koska kirja on lämmittänyt hyllyäni jo muutaman vuoden, päätin tarttua siihen.

Vuonna 1992 Länsi-Virossa asuu vanha Aliide Truu. Hänen pihaansa ilmestyy nuori kaltoinkohdeltu Zara revenneissä sukkahousuissaan. Puolin ja toisin on vaikea aluksi luottaa. Onko Zara syötti?  

1936 Aliide on sisarensa kanssa silmäilemässä poikia kirkon jälkeen. Se ainoa, jonka Aliide haluaisi, iskee silmänsä Aliiden Ingel-siskoon. Suhde siskoon on muutenkin vaikea. Siskolla tuntuu onnistuvan kaikki sukkien parsimisesta ruoanlaittoon. 

Alkaa vuosien katkeruus. En osaa sanoa ovatko Aliiden tunteet Hansia kohtaan rakkautta, pakkomiellettä vai jotain muuta. Aliiden paha olo vie hänet äärimmäisiin tekoihin. 

Puhdistus on väkevä romaani, jossa haisee sipuli, etikka ja tunkkainen ruokakomero. Alunperin se on kirjoitettu näytelmäksi, jonka proosaversio voitti Finlandian 2008. 

Katsoin myös Puhdistus-elokuvan vuodelta 2012. Näyttelijöinä olivat muun muassa Kristan Kosoonen (Ingel), Laura Birn (nuori Aliide) ja Peter Franzen (Hans). Kirja oli tietenkin parempi kuin elokuva, vaikkei elokuvassa sinänsä paljoa vikaa ollut. Mietin, miten elokuva näyttäytyi kirjaa lukemattoman silmissä. Vuosiluvut ja paikat olisi ehdottomasti pitänyt mainita kuten kirjassa. 

Koko kirjan pointti oli mielestäni Aliiden katkeruus Ingeä kohtaan. Miten sisko oli kaikessa parempi ja sai vielä sen ainoan miehen, joka häntä kiinnosti. Tämä ei tullut mielestäni elokuvassa tarpeeksi esille.

Kirja sopii Helmet-lukuhaastee kohtiin 3. Historiallinen romaani, 6. Kirja kertoo rakkaudesta, 13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin, 14. Kirja on osa kirjasarjaa ja 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä.

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä selkokielellä

Minun on tunnustettava teille jotain: en ole koskaan lukenut suomalaisten klassikkojen klassikkojen klassikkoa Seitsemää veljestä. Yläasteella luettiin ryhmissä osia teoksesta, muttei kokonaan. Helmet-lukuhaasteessa on kohta 23. Kirja on julkaistu myös selkokielellä. Se olisi ollut hyvä kannustin lukea Seitsemän veljestä.

Tartuin kuitenkin kirjaan selkokielisenä. Kirjan olivat selkokielelle muokanneet Pertti Rajala ja Helvi Ollikainen. Selkokielisessä laitoksessa sivuja on vain 92, mukaan lukien sanasto ja Aleksis Kivi-tietoisku. Kirjassa oli myös kuvitusta sekä pätkiä alkuperäisestä teoksesta.

Tarina on varmastikin tuttu kaikille suomalaisen peruskoulun käynneille. 1800-luvun alussa Hämeessä asustaa seitsemän veljestä, jotka eivät tahdo oppia lukemaan. He tappelevat Toukolan poikien kanssa, polttavat saunan ja tuvan sekä pakenevat härkiä ison kivenlohkareen päälle. Jokainen veljeksistä on erilainen ja teokseen olisi varmasti mukavin tutustua näytelmämuodossa.

Suosittelen ehdottomasti tutustumaan Seitsemään veljekseen vähintäänkin selkokielisenä, jonka lukee yhdeltä istumalta. Internetin syövereistä löytyy luettavaksi myös Kiven Olviretki Schleusingenissa, jonka luin opiskelukavereideni kanssa kymmenisin vuotta sitten ääneen.

Sainkin sopivasti luettua Seitsemän veljestä: nyt on teoksen juhlavuosi. Julkaisusta on kulunut 150 vuotta! Lue lisää täältä.

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Ilman kirjabloggaajien klassikkohaastetta en tuskin tarttuisi klassikoihin puolivuosittaisin. Uudemmissakin kirjoissa on niin paljon luettavaa, että vanhemmat kirjat meinaavat jäädä niiden jalkoihin. Vähitellen klassikot eivät ole enää tuntuneet niin pelottavilta.

Suomen satavuotisjuhlavuonna WSOY julkaisi kerran kuussa klassikkoteoksen. Tämän myötä hyllyyni kertyi muun muassa sekä Tuntematon sotilas että Täällä Pohjantähden alla ja Edith Södergranin runoja. Eräs ystäväni kiusoitteli minua vuosia siitä, että olen olevinani lukutoukka, mutten lukenut Sinuhea (ei kylllä hänkään). Siksi päätin omistaa tämän klassikkohaasteen 970 sivuiselle opukselle.

Sinuhe löydetään vauvana ajelehtimasta kaislaveneestä Thebassa 14. vuosisadalla ennen ajanlaskua. Sinuhe päätyy seuraamaan kasvatti-isäänsä lääkärin ammattiin. Sinuhen värikkääseen elämään kuuluu muun muassa matkustelua Syyriaan, Babyloniin ja Kreetalle, joista kussakin hän ottaa oppia paikallisilta lääkäreiltä. Hän hoitaa niin köyhiä kuin ylhäisiäkin kunkin maksukyvyn mukaan. Ehkä pitkäikäisin ystävä hänelle ja kirjan värikkäin hahmo on Kaptah, joka on alunperin Sinuhen orja, mutta jonka Sinuhe vapauttaa. Kaptah on selkeästi tarkoitettu tunnelmaa keventäväksi koomiseksi hahmoksi.

Kirjassa on paljon mielenkiintoisia sanavalintoja. Seksistä puhuttaessa ”iloitaan naisen kanssa”. Kun Sinuhe ryyppää Babylonissa, hän ”iloitsee maksansa kanssa”. Aikanaan seksin kuvausta onkin Wikipedia-artikkelin mukaan kauhisteltu.

Osoittaa olevansa aikansa tuote, sillä Niilin eteläpuolella asuvat neekerit, jotka kuvataan villeinä, joista monet ovat noitia. Vaikka kirjassa puhutaan paljon tasa-arvosta ja orjien vapauttamisesta, ovat orjat ja muut alemman yhteiskuntaluokan ihmiset siinä tyytyväisiä osaansa, joka vaikuttaa minusta päälleliimatulta.

Sinuhe egyptiläistä pidetään Waltarin pääteoksena, se käännetty 41 kielelle ja siitä on tehty vuonna 1954 Hollywood-elokuva. Panu Rajalan kirjoittaman Unio mystica, Mika Waltari-elämänkerran mukaan Waltari kirjoitti Sinuhen mökissä muutamassa kuukaudessa.

Tämän kesän klassikkohaastetta emännöi Kirjan jos toisenkin Jane. Käy täältä kurkkaamassa lisätietoja ja muut haasteeseen osallistuneet.

Koska Sinuhe on kirjassa muistelija, sopii kirja Helmet-lukuhaasteen kohtaan 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Koska Tuntematon sotilas oli niin sujuva lukuinen edelliseen klassikkohaasteeseen, päätin pureutua kesän aikana Täällä Pohjantähden alla-trilogiaan. Koska omistin Pohjantähdestä Suomi 100 vuotta-yhteisniteen, oli sivuja miltei 1200, eikä lukeminen rennosti selällään onnistunut. Sainkin aseteltua itseni lukunurkkauksen nojatuoliin tyynyjen avulla niin, että lukeminen onnistui kivuttomasti.

”Alussa oli suo, kuokka ja Jussi”, alkaa Täällä Pohjantähden alla-teos. Jussi kaivaa suon ylös, tekee peltoa ja rakentaa torpan. Vanhan kirkkoherran kanssa on suullinen torpankontrahti, mutta kirkkoherran kuoltua uusi kiristää ehtoja ja lopulta vie osan maista. Jussi nielee kiukkunsa ja tekee töitä. Katkeruus periytyy kuitenkin lapsille ja kylän työväenyhdistyksen asia alkaa kiinnostaa.

Kirjassa saa hyvän kuvan siitä, millainen oli torppareiden ja muun väestön suhde tilallisiin ja muuhun parempaan väkeen. Vielä Jussin sukupolvi kesti sortoa, mutta hänen lapsensa halusivat nousta barrikadeille. Mukaan mahtuu paljon historian vyörytystä helmikuun manifestista Mäntsälän kapinaan. Juuri siksikin toivoisin, että olisin lukenut tämän teoksen jo lukioikäisenä syventääkseni aikakauden historian tietämystä.

Alunperin en tiennyt kirjasta muuta kuin juuri tuon kuuluisan alkulauseen sekä Akselin ja Elina häävalssin. Katsoin heti kirjan lukemisen päälle Areenasta Edvin Laineen ohjaaman Täällä Pohjantähden alla-filmatisoinnin, joka oli ahdettu kolmeen tuntiin. Filmatisoinnissa tuntui, että tapahtumat juoksutettiin läpi liian nopeaan eikä siinä käsiteltykään kaikkia tapahtumia vaan pitäydyttiin kahdessa ensimmäisessä kirjassa.

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, että luin tämän klassikon. Hidaslukuinen se oli, mutta mieleni ei tehnyt ollenkaan pomppia pätkien yli.

Minna Canth: Työmiehen vaimo

9789510425398_frontcover_final.jpg

Viime kesänä kävin katsomassa Minna Canthin Työmiehen vaimo-näytelmän Jyrkän kesäteatterissa. Kirjoitin siitä täällä. Päätinkin lukea ensimmäiseen tämän vuoden klassikkihaasteeseen juurikin tuon Canthin näytelmän.

Olen aiemmin luullut, että näytelmien lukeminen olisi jotenkin vaikempaa kuin romaanien. Näytelmä tempaisikin minut mukaansa ja luin 142 sivuisen kirjan yhdeltä istumalta.

Kirjan työmiehen vaimo, Johanna menee naimisiin Riston kanssa, joka tuon aikaisen lain mukaan saa haltuunsa Johannan ennen avioliittoa hankkimat säästöt. Vuodessa rahat on juotu ja Johanna joutuu elämään kädestä suuhun. Siinä missä Johanna vaikuttaa kohtaloonsa alistuneelta, Riston entinen rakastettu, romanityttö Homsantuu on tulta ja tappuraa yrittäessään pistä Ristolle kampoihin.

Canth on ollut tekstissään vuonna 1885 ollut edistyksellinen kohdistaessaan huomion naisten oikeuksiin, mutta myös siinä, että hän nostaa romanin yhtäläiseksi henkilöhahmoksi muiden kanssa. Näytelmässä on mukana myös Vappu, joka kommentoi tapahtumia kuin olisi Canthin ääni.

Olisi mielenkiintoista lukea, millaisen vastaanoton edistyksellinen näytelmä on saanut aikanaan. Näytelmän avulla Canth on osallistunut aikanaan poliittiseen keskusteluun.