Nura Farah: Aavikon tyttäret

Tarvitsin kirjan vaan nopeasti iltalukemiseksi. Nappasin jo aikoja sitten ostetun pokkarin kirjahyllystä ja aloin lukea. Enkä sitten osannutkaan lopettaa ennen kuin kirja oli lopussa.

Khadija elää paimentolaiselämää Somalian aavikolla. Hänen Fatima-äitinsä palvoo pikkuveli Abdia. Siinä missä veljen odotetaan kasvavan suureksi soturiksi, jonka kohtalo olisi kostaa isän kuolema, on Khadijan kohtalo päästä hyvään avioon ja synnyttää poikalapsia.

Kirja seuraa Khadijan kasvua nuoresta tytöstä aikuiseksi naiseksi ja äidiksi. Kirjassa ei anneta vuosilukuja, mutta siinä mainitaan Somalian itsenäistyminen, joka tapahtui 1960-luvulla.

Aavikon tyttäret on ensimmäinen Suomen somalin kirjoittama kirja. Farah muutti Suomeen kolmetoistavuotiaana. Aika saavutus oppia kieli niin hyvin, että voi kirjoittaa sillä romaanin!

Tarkoituksenani on ollut tutustua muidenkin kuin länsimaiden kirjallisuuteen. Tämän kirjan mukana pääsinkin tutustumaan somalipaimentolaisten elämään.

Mainokset

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Rakastan Mia Kankimäen esikoista Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, jossa hän tutki Heian-kauden japanilaisessa hovissa eläneen ja runoilleen naisen Sei Shonagonin elämää. Olinkin innoissani uutuuskirjasta Naiset joita ajattelen öisin. Aluksi jaksoin keikkua pitkänpitkässä kirjaston varausjonossa, jossa kyllästyin odottamaan ja pian ostinkin kirjan itselleni. Lueskelin kirjaa iltaisin. Pidän Kankimäen tyylistä niin paljon, etten olisi halunnut kirjan loppuvan koskaan ja siksi makustelinkin sitä pienissä paloissa.

Kankimäki on nelikymppinen, perheetön ja oravanpyörästä hypännyt. Hän ajattelee öisin ennen nukahtamistaan esikuvinaan pitämiä naisia, joista hän saa voimaa. Hän päättää lähteä kulkemaan yönaistensa jalanjäljissä, ensin Afrikkaan, sitten Italiaan ja Japaniin.

Vaikka kirja tuntuukin kaikin puolin ihanalta ja voimauttavalta lukukokemukselta, suosittelen lukemaan Nelli Ruotsalaisen kirjoituksen, jossa hän kyseenalaistaa Kankimäen retken, etenkin kolonialistisen katseen piirtämän Afrikka-osuuden. Villi Afrikka ei ole länsimaisia unelmia varten.

Annoin Goodreadsissa Yönaisille viisi tähteä. Luettua Ruosalaisen kirjoituksen, aloin pohtia, pitäisikö minun lukea kirja uudelleen kyseenalaistaen enemmän Kankimäen tapaa eksotisoida kohteitaan. Miten pitkälle voi mennä voimautumisen nimissä?

Kati Tervo: Rapsuta minua ja muita kirjoituksia

Kuten aiemminkin olen maininnut, saan paljon lukuideoita somen kautta. Seuraan kirjailija Kati Tervoa Twitterissä ja päädyin viime vuoden Turun kirjamessuilla tilaisuuteen, jossa hän esitteli vastikään ilmestynyttä tekstikokoelmaa Rapsuta minua ja muita kirjoituksia.

Lukiessani Tervon kirjoituksia pääsen kurkistamaan itseäni parikymmentä vuotta vanhemman keskiluokkaisen naisen sielunelämään. Joillekkin huomioille nyökyttelen ymmärtävästi, osa on minulle uusia oivalluksia.

Kirja on kevyttä luettavaa. Sopiva siis välipalakirjaksi, kassikirjaksi tai yhdeksi hotkaisuksi lukumaratonin aikana.

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

Minun ei ollut tarkoitus ottaa arvostelukappaleita tänä keväänä. Kuitenkin, kun Paula Nivukoski huhuili twitterissä kirja-alan vaikuttajia ja bloggaajia, olin kärppänä paikalla. Nivukosken kirja vaikutti mielenkiintoiselta, joten pyysin arvostelukappaleen.

Eletään 1900-luvun alkua. Liisan isä vannottaa Liisaa kuolinvuoteellaan pitämään tilan suvussa. Lupaus kantaakin Liisaa vaikeinakin aikoina. Siinä missä Liisan sisko, Senni, lähtee kaupunkiin räätälin oppiin ja Liisan mies, Kalle, lopulta Amerikkaan leveämmän leivän perään, pysyy Liisa uskollisesti kotitilallaan.

Liisan kaipaus on tekstissä käsin kosketeltavaa. Vaikka vuodet eivät kohtele aina häntä hellästi, piirtyy tekstistä Liisan rakkaus kotiseutuaan kohtaan. Kotiseutu on rakas pienistä ympyröistään ja kovasta tilan työstään huolimatta.

Liisan osana on hyväksyä kohtalonsa. Omalla tavallaan sekin on onnellinen loppu, vaikka olinkin odottanut erilaista loppua. Teksti imaisee mukaansa.

Erityiskiitokset vielä kauniista kannesta, joka vangitsee tavallaan teoksen maailmaa, sitä kuinka rukin takana kehrätessä ajatus voi lentää kauas.

Kirjasta on blogannut myös muun muassa Kirsin kirjanurkka.

Jussi Ahlroth, Mike Pohjola: Westerosin kirjeenvaihtaja

9789511325819.jpg

Ainoa kirja Helsingin kirjamessuilta, josta maksoin täyden hinnan ja sain vielä signeerauksenkin oli spekulaatio-opus liittyen Game of Thrones-sarjaan. Näin Jussi Ahlrothin ja Mike Pohjolan kertovan kirjasta ja juttelevan sarjasta messuilla ja innostuin. Kotiin palattuani luin kirjan miltei yhdeltä istumalta. Kirja keskittyy siis Game of Thrones-tv-sarjaan eikä suinkaan Tulen ja jään laulu-kirjansarjaan, johon tv-sarja perustuu.

Jussi Ahlroth on pitänyt tv-sarjan neljännen kauden ajoista lähtien Helsingin sanomien nettisivuilla Westerosin kirjeenvaihtaja-blogia, jossa hän on analysoinut ja spekuloinut sarjan käänteitä. Kustantamon puolelta tuli idea kirjasta, jotta faneilla olisi jotain viimeistä, kahdeksatta kautta odotellessa.

Kirja koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä osassa kerrataan jo nähtyjen seitsemän kauden tapahtumia. Toisessa osassa on artikkeleita muun muassa sarjan linnoituksista ja sukupuolen reprensentaatioista sarjassa. Kolmas osa, noin viisikymmentä sivua, on omistettu viimeisen kauden spekulaatioille.

Kirja on pieteetillä tehty ja mukaan on otettu fanitkin. Kirjoittajat kysyivät Game of Thrones Suomi- facebookryhmässä fanien lempi- ja inhokkijaksoja ja -kohtauksia. Kirja ei tarkastele myöskään sarjaa kritiikittömästi vaan pohtii sarjan kohokohtia ja aallonpohjia.

Sarjan kahdeksannen tuotantokauden jaksot on kuvattu, muttei esitysajasta ole muuta tieto, kuin että se olisi vuoden 2019 ensimmäisellä puoliskolla. Sitä odottaessa suosittelen faneille tätä kirjaa.

Ken Mogi: Löydä oma ikigai

loyda-oma-ikigai.jpg

Varsinkin näin kaamoksen kurkkiessa nurkan takaa, on aika käpertyä viltin alle lukemaan. Kun ei huvita mennä ulos myrskyyn tai suorittaa mitään, haluan lukea yhä uudelleen hyvinvointioppaita, joissa todetaan eri sanankääntein ”sinä riität” ja ”kulje omaa polkuasi”.

Japanilainen ikigai kuuluu samantapaiseen hyvinvointijargoniin kuin tanskalainen hygge (kirjoitin hyggestä täällä), tosin japanilaisen twistillä. Molemmat esittelevät maansa hyvinvointifilosofiaa pureutuen samalla maanmiestensä mielenlaatuun.

37793368_245062552782828_9173459594842734592_n.jpg

Tiivistettynä ikigai on syy nousta sängystä ylös. Sekä kirjan alussa että lopussa esitellään ikigain viisi pilaria:

  1. Aloita pienesti
  2. Vapauta itsesi
  3. Harmonia ja kestävyys
  4. Iloitse pienistä
  5. Ole läsnä tässä ja nyt

Alun ja lopun väliin mahtuukin sitten paljon esimerkkejä japanilaisen kulttuurin kautta niin salarymanien kuin sumopainijoidenkin kautta. Juuri esimerkkeihin pureutuminen tekee lukukokemuksesta soljuvan.

Eve Hietamies: Puolinainen

lataus.jpeg

Nautittuani kovin Paavo ja Antti Pasasen seikkailuista, joita olemme saaneet seurata trilogian verran (Yösyöttö, Tarhapäivä ja Hammaskeiju), päätin tutustua Eve Hietamiehen muuhunkin tuotantoon. Soljuvaa tekstiä tämäkin, vaikkakaan ei yllä Pasasten seikkailujen kutkuttavalle tasolle.

Ilona ja Iivari ovat jo parin vuoden ajan yrittäneet saada lasta. Kuitenkin joka kerta alkuinnostuksen jälkeen lapsi on tullut ulos. Ilona taistelee katkeroitumista vastaan. Vähitellen alkaa tuntua, että elämästä on mennyt kaikki värit pentutehtailun aloittamisen vuoksi.

Hietamiehellä on taito saada lukijat puolelleen. Nopean googlauksen perusteella kovon moni muu ei ole blogannut kirjasta. Lillin kirjataivas-blogissa kerrottiin kirjan aiheuttaneen pettymyksen, kun kyseessä ei ollutkaan hauska kirja kuten Pasastrilogia. Itse kallistun samalle kannalle. Vaikka aihe on tärkeä ja teksti kuljettaa, en innostunut kirjasta yhtä paljon kuin aiemmin lukemistani Hietamiehen kirjoista.