Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Tommi Kinnunen on luotettavasti jukaissut kirjan parin vuoden välein. Mikäli Kirjamessuja olisi tänä vuonna pidetty, olisi Kinnusta viety. Uskon kuitenkin, että messujen puutteesta huolimatta Ei kertonut katuvansa löytää lukijansa.

Eletään toisen maailmansodan loppua Pohjois-Norjassa. Saksalaisten varuskunnassa herätään uuteen aamuun. Kahviloita, toimistoja, sairaaloita ja pesuloita pyörittävät naiset ihmettelevät, kun miehet eivät tule töihin. Pian naisia kyyditetään parakeihin, joissa heidän hiuksensa keritään, pidetään nälässä ja hauskutaan saksanlaisten huoraksi.

Kirjan keskiössä on kuitenkin vaellus, joka alkaa kun sudensilmäinen mies kuljettaa lavallisen suomalaisnaisia parakeilta käsivarren Lappiin ja jättää selviytymään. Irene, Aila, Veera, Katri ja Siiri lähtevät tarpomaan loputonta matkaa kohti kotia, osan porukasta jäädessä rajavartiomiehen telttaan odottamaan.

Kirjassa kuvataan luonnon muutosta vuodenajan muuttuessa ja matkan edetessä. Luulen, että olisin saanut tästä enemmän irti, mikäli olisin käynyt Lapissa. Rakot syntyvät, vatsa kouristelee ja päivät toistuvat samanlaisina. Kaikki sanottava on sanottu.

Kerityt päät paljastivat kulkijat saksalaisten huoriksi. Sydänalassa alkoi kasvaa pelko siitä, millainen vastaanotto perillä olisi. Raskaudesta huolimatta matkan ei enää halunnutkaan loppuvan.

Ei Lopotti eikä Pintti yltänyt Neljäntienristeyksen tasalle, mutta Ei kertonut katuvansa pääsee lähelle. Neljäntienristeys vavisutti. Ei kertonut katuvansa- kirja ahmnaistaan ja ihmeteltiin sitten mitä tapahtui.

”Kinnunen on armottoman hyvä ihmiskuvaaja ja mikä parasta, hän kuuluu niihin harvoihin suomalaiskirjailijoihin, jotka osaavat kirjoittaa naisen mielen, pelot, halut, paot, katkeruuden kuin ilonkin,” toteaa Leena Lumi.

”Kohtaukset piirtyivät eteeni elävinä ja todentuntuisina, kuin olisin elokuvaa katsellut,” maalataan Kirja vieköön!-blogissa.

Ei kertonut katuvansa kietoo historialliseen romaaniin ajattoman ihmis- ja maailmankuvan, jossa päätekijänä on sattumanvaraisuus ja muutos sekä ihmisen ihmeellinen kyky sopeutua, jättää taakseen käsittämätöntä, tehdä pahaa, ehkä joskus hyvää ja irrottautua mustavalkoisuudesta,” pohtii Tuijata.

Maria Pettersson: Historian jännät naiset

Olin mukana tykkäilemässä ja seuraamassa Maria Petterssonin twiittejä viime vuonna, kun hän kertoi historian jännistä naisista. Moni kehotti tuolloin laajentamaan aihetta postaussarjasta kirjaksi. Kevättalvella julkaistiin menestyksekäs mesenaatti-kampanja ja muutama viikko sitten Historian jännät naiset-kirja julkaistiin Atenan kustantamana. Oman kappaleeni lui kustantajalta saatuna e-kirjana.

Esipuheesaan Pettersson kertoo esittelevänsä nimenomaan jänniä naisia. Naisia, jotka eivät pakosta ole toimineet moraalisesti oikein vaan mielenkiintoisia tarinoita. Kirjassa on nimenomaan historian jänniä naisia, joten elossa olevia ei ole mahtunut mukaan. Myöskään suomalaisia naisia ei kirjasta löydy. Lieköhän historian jännille naisille olisi tulossa jatkoa?

Kirjasta löytyy siis niin tutkijoita, urheilijoita, kansalaisaktivisteja kuin merirosvojakin. Minulle aiemmin tuttuja joukossa oli vain muutama. Esimerkiksi Josephine Barker oli sata vuotta sitten kuuluisa tanssija ja vaudeville-tähti, joka tuli tunnetuksi pukeutumalla esityksessään pelkkiin banaaneihin. Tässä näkyi ajalle tyypillinen mustan esiintyjän eksotisointi. Barker viettikin suuren osan elämästään Euroopassa, sillä mustien sorto hänen kotimaassaan Yhdysvalloissa oli niin räikeää.

Historian jännät naiset sopii niin uppoutumiseen kuin välipalaksikin. Luvut ovat juuri sopivan ahmittavan pituisia. Ainoana miinuspuolena minulle henkilökohtaisesti oli se, että sisällysluettelo oli kirjan lopussa eikä alussa.

Leffa vai kirja: Baby Jane

Vuonna 2005 ilmestynyt Sofi Oksasen Baby Jane oli tuoreeltaan minulle monestakin syystä tärkeä. Siksi olinkin innoissani, kun valkokankaalle tuli viime vuonna kirjan elokuvasovitus. Katsoin sen vasta nyt. Odottaessani DVD-varauksen saapumista kirjastoon, luin kirjan uudelleen. Olihan se edelleen viiden tähden arvoinen.

Kirjan kertoja rakastuu Pikiin. Tulevaisuuden Linnanmäki-reissuista haaveileva naispari hioutuu yhteen. Vähitellen kertojalle kuitenkin selviää, ettei Piki pysty poistumaan kotoaan selvinpäin paniikkihäiriön takia. Hänen eksänsä, Bossa, tulee avaimillaan Pikin asuntoon, vie roskat, pyykkää ja käy kaupassa. Edes yhdessä aloitettu bisnes ei auta paria lipumasta erilleen.

Entä sitten elokuva? Se seurasi kirjaa lisäten siihen muutamia mausteita. Kirja on edelleen elokuvaa parempi vaikkei teosta oltukaan loputtomasti tuhottu. Kirjan sijoittuessa 90-luvulle, oli Pikillä selkeää tekosyy istua kotona odottamassa lankapuhelimen äärellä bisnespuheluita. Näyttelijät tekivät oikein hyvää työtä. Kirjaa lukematon puolisoni sanoi elokuvan olevan outo. Ehkä sen sisään pääsisi paremmin kirjan luettuaan.

Siihen nähden, kuinka suuri merkitys Baby Janella on minulle, onkin hassua etten ole saanut luettua Finlandiankin voittanutta Puhdistusta. Ehkä johonkin lukuhaasteeseen saan sen luettua.

Yle: Sofi Oksasen Baby Jane nähdään nyt valkokankaalla: ”Naiset puhuvat harvoin keskenään elokuvissa – varsinkaan muusta kuin miehistä”

”Oksanen tavoittaa kirjassaan todella hienosti irrallisuuden ja yhteiskunnan normien ulkopuolella olemisen  tunteen, ja vaikken aihetta omakohtaisesti tunnekaan, kirjassa kuvataan taidokkaasti myös mielen herkkyyttä ja sen järkkymistä,” kirjoitetaan Oksan hyllyltä-blogissa.

”Vahva lukukokemus..!” julistaa Mrs.Karlsson.

”Baby Jane ei ole rakkausromaani. Se on intohimoromaani,” toteaa Anneli.

Salla Simukka: Lukitut

Joukko nuoria haetaan ilman ennakkovaroitusta vankilaan kärsimään rikoksia, jotka he tilastolaskennallisen ohjelman mukaan tekisivät tulevaisuudessa. Pois pääsee mikäli tunnustaa tulevan rikoksensa katuen. Nuoria rankaistaan sähköiskuin ja heitä kehotetaan itsetutkiskeluun. Myöhemmin muutama nuorista ylennetään vartijoiksi valvomaan muita ja antamaan juuri niitä sähköiskuja.

Kirjassa seurataan tarkemmin muutamaa nuorta. On muunsukupuolinen Vega, runopoika Kaspian, homopariskunta Oliver ja Johannes sekä maailmanparantaja Meea. Kaspianin runotausta näkyy runomuotoon kirjoitetetuissa kappaleissa, kun taas Johannes naputtaa tekstiviestejä kaksoissisarelleen Jennalle. Viestejä, jotka eivät vankilasta lähde minnekään.

Kirja oli taattua Simukkaa, ahmintamateriaalia. Itsekin ahmin sen yhden illan aikana.

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Ilman kirjabloggaajien klassikkohaastetta en tuskin tarttuisi klassikoihin puolivuosittaisin. Uudemmissakin kirjoissa on niin paljon luettavaa, että vanhemmat kirjat meinaavat jäädä niiden jalkoihin. Vähitellen klassikot eivät ole enää tuntuneet niin pelottavilta.

Suomen satavuotisjuhlavuonna WSOY julkaisi kerran kuussa klassikkoteoksen. Tämän myötä hyllyyni kertyi muun muassa sekä Tuntematon sotilas että Täällä Pohjantähden alla ja Edith Södergranin runoja. Eräs ystäväni kiusoitteli minua vuosia siitä, että olen olevinani lukutoukka, mutten lukenut Sinuhea (ei kylllä hänkään). Siksi päätin omistaa tämän klassikkohaasteen 970 sivuiselle opukselle.

Sinuhe löydetään vauvana ajelehtimasta kaislaveneestä Thebassa 14. vuosisadalla ennen ajanlaskua. Sinuhe päätyy seuraamaan kasvatti-isäänsä lääkärin ammattiin. Sinuhen värikkääseen elämään kuuluu muun muassa matkustelua Syyriaan, Babyloniin ja Kreetalle, joista kussakin hän ottaa oppia paikallisilta lääkäreiltä. Hän hoitaa niin köyhiä kuin ylhäisiäkin kunkin maksukyvyn mukaan. Ehkä pitkäikäisin ystävä hänelle ja kirjan värikkäin hahmo on Kaptah, joka on alunperin Sinuhen orja, mutta jonka Sinuhe vapauttaa. Kaptah on selkeästi tarkoitettu tunnelmaa keventäväksi koomiseksi hahmoksi.

Kirjassa on paljon mielenkiintoisia sanavalintoja. Seksistä puhuttaessa ”iloitaan naisen kanssa”. Kun Sinuhe ryyppää Babylonissa, hän ”iloitsee maksansa kanssa”. Aikanaan seksin kuvausta onkin Wikipedia-artikkelin mukaan kauhisteltu.

Osoittaa olevansa aikansa tuote, sillä Niilin eteläpuolella asuvat neekerit, jotka kuvataan villeinä, joista monet ovat noitia. Vaikka kirjassa puhutaan paljon tasa-arvosta ja orjien vapauttamisesta, ovat orjat ja muut alemman yhteiskuntaluokan ihmiset siinä tyytyväisiä osaansa, joka vaikuttaa minusta päälleliimatulta.

Sinuhe egyptiläistä pidetään Waltarin pääteoksena, se käännetty 41 kielelle ja siitä on tehty vuonna 1954 Hollywood-elokuva. Panu Rajalan kirjoittaman Unio mystica, Mika Waltari-elämänkerran mukaan Waltari kirjoitti Sinuhen mökissä muutamassa kuukaudessa.

Tämän kesän klassikkohaastetta emännöi Kirjan jos toisenkin Jane. Käy täältä kurkkaamassa lisätietoja ja muut haasteeseen osallistuneet.

Koska Sinuhe on kirjassa muistelija, sopii kirja Helmet-lukuhaasteen kohtaan 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja.

Johanna Sinisalo: Vieraat

Bongasin tämän kirjan YleKioskiLit-instagramkanavan Kirjakeskiviikko storysta, jossa erikoiskirjastovirkailija Henriikka Tulivirta suositteli sateenkaarikirjallisuutta. Tässä kirjassa sateenkaarevuus ei ole pääosassa vaan se on jotain arkista.

Essi ja Siiri asuvat lapsineen Tampereella. Kuusivuotias Sissi käy luonnontieteisiin painottuvaa päiväkotia. Masterchefistä tuttu Essi pyörittää vegaanikahvilaa Siirin hoitaessa parivuotiasta Luukasta kotona. Huolta aiheuttavat Essin pitkiksi venyvät työpäivät ja Luukaksen viivästynyt puheen oppiminen. Lähipiiriin kuuluu myös lasten biologinen isä Ville.

Sissillä on salaisuus. Hän kuulee hermohurinaa. Hän huomaa yllättäen Luukaksen reagoivan hänen satuttaessa itseään. Hermohurina lakkaa hetkeksi. Onko tämä sitä empatiaa? Pikkuvanha Sissi alkaa tehdä tieteellisiä kokeitaan.

Kertojina vuorottelevat Siiri, Essi ja Sissi ja välillä tekstin seassa sähköposteja ja lehtijuttuja. Lukija on askeleen edellä muita eikä ole helppoa päättää, kenen puolella olisi.

Kirja voitti Kariston kauhuromaanikilpailun keväällä 2019. Tämä onkin juuri sellaista psykologista jännitystä, josta pidän. Kirja ei kuitenkaan yllä mielestäni vuonna 2013 ilmestyneen Auringon ydin-dystopian tasolle.

Monikerroksisuus on lähes hengästyttävää, ja tunnelma tihenee ikään kuin salakavalasti, kun mukaan tulee kammottavia elementtejä,” kirjoitetaan Kirjat kertovat-blogissa.

”Se, että kirja lokeroidaan kauhugenreen, ei tarkoita, etteikö siitä löytyisi paljon muitakin tasoja ja teemoja kuin pelko ja yliluonnollisuudet,” todetaan Kirjapöllön huhuilja-blogissa.

Se (kerronta) tekee jokaisesta henkilöstä jollain tavalla vastenmielisen, vaikkakin samalla myös syvemmän,” pohditaan Kirjanmerkkkinä lentolippu– blogissa.

Piia Leino: Taivas

Piia Leinon Taivas-dystopia vie meidät vuoden 2058 Helsinkiin tai Valoon, kuten sitä silloin kutsutaan. Sisällissodan jälkeen johtoon on astunut äärioikeisto, joka on karkottanut kantasuomalaisista poikkeavat. Kaikki on harmaata, ihmiset flegmaattisia ja ruoka koostuu sirkoista ja pienriistasta. Todellisuutta paetaan Taivas-nimiseen virtuaalitodellisuuteen, johon saa lisää käyttöaikaa joko työstä palkkana tai jonkun elättinä. Siinä missä etuoikeutetut viettävät aikaa Taivaassa, parveilee Hakaniemen torilla kerjäläisiä. Muun maailman elosta vain arvaillaan, sillä internet on jo aikaa sitten kaatunut.

Akseli toimii tutkijana yliopistolla. Hän saa työpaikaltaan outoja pillereitä, joiden käytöstä tulisi raportoida. Pillerien vaikutuksessa Akseli ostaa värikkäät lenkkarit ja kokeilee juoksemista. Harmaudesta pistävät väriläiskät ja juokseminen ei hetkauta ympärillä arjessa puskevia Valon kansalaisia.

Akseli tapaa Taivaassa Iinan, jonka aiemmasta poiketen haluaa tapana livenä. Iina saa Akselin tarjoamista pillereistä enemmänkin irti ja alkaa kyseenalaistaa Taivaassa käymisen.

Kirjan dystopia oli mielenkiintoinen. Olisinkin halunnut lukea enemmänkin, siitä miten Suomi oli mennyt raiteiltaan. Muutaman kerran kirjassa oli tarinaan sopimattomia kuvauksia, jotka häiritsivät minua. Tosin Akselin ympäröivästä maailmasta piittaamattomuus ja Taivaaseen koukuttuminen oli hyvin kuvattu. Piittaamattomuudesta kertoo muun muassa syntyvyyden lasku, joka johtuu seksuaalisuuden kiinnostuksen katoamisesta

Kirjan pohjavire on surumielinen. Suosittelen tähän teokseen tutustumista. Taivas voitti S&S:n maailman laita-kirjoituskilpailun jossa etsittiin teosta, joka katsoo eteenpäin ja ulospäin, vastaa kysymykseen, mitä on olla ihminen muuttuvassa maailmassa.

Anna-Kaisa Linna-Aho: Paperijoutsen

”Hikan ennen aamunkoittoa, sumun haihduttua, ensimmäiset linnut nousivat laulamaan. Kuolema heräsi ja kuunteli: ainakin pari kyyhkystä, kauempana aloitti laulurastas.”

Tämänkin kirjan bongasin Bibbidi bobbidi bookin-youtubevideosta. Ja mikä kirja se olikaan! Taattua ahmintakirjallisuutta.

On sotavuosi 1943 ja helsinkiläisen Lydian isä saa sukulaiselta kirjeen, jossa ehdotetaan, että Lydia tulisi maalle työvoimaksi sotaa pakoon. Lydia muuttaa asumaan lapsuudenkotiinsa pieneen kylään asuintoverinaan eläväinen Anna. Naapuritalon matriarkka Gunhildin pojat ovat rintamalla ja toisen niistä on Anna kihlannut. Anna järjestää myös Lydialle kirjekaverin rintamalta. Gunhild on myös rakentanut mänennyppylälle tornin, josta kunkin kyläläisen on vuorollaan kiikaroitava viholliskoneita.

Aluksi kirja tuntui olevan vain Annan ja Lydian tarinaa pula-ajassa selvitytymisestä, kunnes kirjassa sattui käänne. Sen enempiä paljastamatta Lydian ja Annan elämän tulee salaisuuksia. Lopun tapahtumat tulivat hiukan yllättäen, mutta viimeiselle sivulle päästyäni huomaan palasten loksahtaneen paikoilleen.

Kirjan kauniista kielestä tulee mieleeni Pauliina Nivukosken Nopeasti piirretyt pilvet. Luvut olivat sopivan pituisia. Vielä yksi!

Lukumaratonin fiiliksiä

Parvekkeella rentoutumassa

Helatorstai oli sopiva aika Aamilukumaratonin alkamiseksi. Torstaista lauantaihin lueskelin parvekkeella, mutta sunnuntaina satoi, joten pesiydyin lukunojatuoliini. Tavoitteenani oli kuunnella äänikirjaa viisi tuntia ja lukea perinteistä kirjaa viisisataa sivua. Vauhtia lukemiseen sai Aamin järjestämiltä lukusprinteiltä Instagramissa lauantai- ja sunnnuntai-iltana.

Ensimmäiseksi luin Tuisku Hiltusen Kuutamo ja muita kertomuksia kokoelman, jossa oli kolme sarjakuvanovellia rakkauden kaipuusta. Hiltusen piirrosjälki miellyttää silmääni ja tarinat olivat koskettavia.

Olen yrittänyt päästä mukaan säeromaanihypeen. Luin Sarah Crossanin Yhden ja Kirsti Kurosen Merikin. Ne eivät kuitenkaan kolahtaneet kuten J.S Meresmaan Dodo. Dodo sai minut kaipaamaan rantasaunaa ja nuoruuden loppumattomia kesiä.

Säeromaaneihin tutustuminen on matalan kynnyksen lukemista, sillä ne ovat nopea- ja helppolukuisia. Niitä voi lukea säkeitä makustellen tai normaaliin tapaan kuin romaania.

Lukumaratonin aikana luin myös yhden hyllynlämmittäjän. Petteri Pietikäinen pureutuu tietokirjassa Hulluuden historia mielisairauksiin kaukaa historiasta nykypäivän. On järkyttävä lukea, millaisia erilaisia tapoja on ollut hoitaa mielisairaita insuliinsokeista lobotomiaan. Lobotomian kehittäjä sai muuten Nobelin 1940-luvulla. Lisäksi kirjassa käydään läpi, kuinka mieleltään sairaisiin on suhtauduttu eri aikoina. 1900-luvulla pakkosterilosoisiitin kymmeniätuhansia eugeniikan oppien innostamana.

Lukumaratonin ajan kuuntelin Harry Potter ja liekehtivä pikari-kirjaa Stephen Fryn lukemana käydessäni kävelyllä. Ihan maratonin loppupuolella ehdin aloittaa Anna-Kaisa Linna-Ahon Paperijoutsenta, joka on ensimmäisen 85:n sivun perusteella todella hyvä.

Yhteensä kuuntelin maratonin aikana neljä tuntia Potteria ja luin 750 sivua perinteisiä kirjoja. Hyvin sujunut maraton mielestäni.

Enni Mustonen: Paimentyttö

Enpä tiedä olisinko tähänkään tarttunut, jollen olisi etsinyt jotain (fyysisesti) kevyttä luettavaa, mieluiten hyllynlämmittäjää. Olin ostanut tämän vuonna 2012 julkaistun Syrjästäkatsojan tarinoita-sarjan avausosan joskus pokkarina. Minulle oli sanottu aiemmin, ettei tämä olisi minun kirjani.

Vielä mitä! 5/5! Ahmintavaara!

Kolmetoistavuotias paimentyttö Ida jää orvoksi ja päätyy aluksi navettatöihin kartanoon. Kirja kattaa muutaman vuoden jakson Idan elämästä. On virkistävää lukea työläisen näkökulmaa, kun suurin osa historiallisesta fiktiosta kertoo ylempiluokkaisten elämästä, josta toki onkin enemmän lähteitä.

Ida työskentelee yhden Suomen 1800-luvun kansallisaatteen luojan, Topeliuksen, perheessä. Tällöin hän seuraa syrjästä Topeliuksen vaikutusta, vaikkakin Topeliuksen elämä alkoi tuossa vaiheessa olla jo ehtoopuolella.

Ida on melkein raivostuttavan kiltti ja nöyrä. Kun hänellä on aikaa, hän ikävöi työntekoa,vaikka hän tekeekin pitkää päivää väsyksiin asti. Onko tämä yksi tapa glorifioida raskaan työn tekijöitä?

En ole aiemmin välittänyt historiallisista romaaneista. Suomen historiaa opiskellut ystäväni sanoi, ettei ole äkkiseltään löytänyt sarjasta virheitä.

Hyllynlämmittäjiä olen lukenut tänä vuonna jo 3/10. Paras suoritus koskaan!