Suomenkirjallisuuden historian kurssin antia

Yliopistossa kirjoilla olemisessa on se hyvä puoli, että voi ottaa ajan salliessa myös mielenkiintoisia kursseja. Otin puolentoista kuukauden pituisen suomalaisen kirjallisuuden historian kurssin, jonka aikana luettiin 12 suomalaista klassikkoa. Käyn läpi tässä postauksessa hiukan kurssin antia ja sen herättämiä ajatuksia. Olen todella tyytyväinen kurssiin, sillä luin kirjoja, joita ei muuten olisi tullut luettua. Voisin kirjoittaa näistä kirjoista enemmänkin, mutta hillitsen itseni postauksen pituuden kurissa pitämiseksi sekä ajatellen tulevia kirjallisuustieteen opiskelijoita, jotka varmaan kopioivat vastauksia tekstistäni. Yritänkin välttää sen, etteivät tämän kurssin käyneet ottaisi tästä mallia ja julkaisen tämän postauksen vasta, kun oppimispäiväkirjan palautuspäivä on mennyt.

Kalevala

Luin Kalevalaa 10 runoa päivässä. Se oli liian nopea tahti. Sitä olisi tullut lukea hitaammin ja mieluiten ääneen. Luennoitsija mainitsi klassikoiden laahuksen, viitaten yleisiin tulkintoihin, jotka ovat jääneet kansan mieleen. Esimerkkinä ajatus Väinämöisestä hyvää tarkoittavana runonlaulajana, vaikka oma tulkintani on hänestä nimenomaan omaa etua ajavana setänä.

Kalevala on aikansa tuote: siitä on karsittu seksuaalisuutta ja se on valjastettu kansallisromanttisen aatteen eepokseksi. Se on kuitenkin sen taustojen tuntijalle ikkuna historiaan. On myös hyvä tiedostaa, kuinka paljon Kalevala on vaikuttanut suomalaiseen kulttuuriin eri adaptaatioiden, arkkityyppien ja sanontojen muodossa. Olisi mielenkiintoista päästä sukeltamaan Lönnrotin alkuperäisiin muistiinpanoihin ja lukea, kuinka paljon hänen valmiista Kalevalasta oli alkuperäistä runonlaulajien tarinaa ja kuinka paljon nimenomaan suomalaisen eepoksen luomista.

Runberg: Vänrikki Stoolin tarinat

Olen lukenut tämän aiemmin lukion klassikkokurssille, mutta siitä on miltei kaksikymmentä vuotta aikaa, joten uudelleenluku oli paikallaan. Teos koostuu balladeista, joiden kehyskertomuksena on Suomen sodan (1808-1809) veteraanin muistelut ylioppilaalle. Siinä missä Kalevalassa oli ehyt kertomus ja toistoa runomitassa, oli tässä toistoa kertomusten sisällössä. Tuntui, että kaikki olivat niin urhoollisia ja taistelivat isänmaan puolesta kyseenalaistamatta. 

Aivan kuten Kalevalakin, on Vänrikki Stoolin tarinat nähtävä osana kansallisen identiteetin rakennusprosessia. Suomen sota oli tappiollisempi kuin teoksessa kuvataan. Tuohon aikaan sodissa kiusana olivat myös kulkutaudit. Teoksessa ei myöskään kuvattu sodan raadollisuutta tai väkivaltaa, joka tulee esiin esimerkiksi Tuntemattomassa sotilaassa. 

Kivi: Seitsemän veljestä

Olin lukenut tämän aiemmin viime vuonna selkokirjana. Nyt luin ensimmäisen kerran oikean version sitten yläasteen. Fyysisen kappaleen kirjasta sain someseuraajaltani, kiitos vaan!

Juoni on varmaan jokaiselle tuttu: veljesten tulisi oppia lukemaan, mutta he pakenevat Impivaaraan. Saunakin palaa muutaman kerran. Repliikkien kirjoittaminen draama-tyylillä liittyi varmastikin osaltaan Kiven taustaan näytelmäkirjailijana, mutta myös tapaan esitellä veljeksiä. Veljesten luonteenpiirteitä ei vain luetella tekstissä, vaan lukija voi päätellä ne itse vuoropuhelun kautta.

Kirjassa näkyy suomalaisen kirjallisen kulttuurin muutos oraalisesta kirjalliseen. Kirjan alkuosassa on enemmän lauluja, tarinointia ja lyriikkaa. 1800-luvulla lukutaidon ollessa harvinaisempaa, ääneenluku oli suositumpaa. Muutos yhteisöllisestä lukemisesta yksityiseen voidaan nähdä Veljesten kertomuksessa. Tilaahan Eerokin romaanin lopussa sanomalehteä.

Canth: Työmiehen vaimo

Työmiehen vaimon lukeminen oli tähän mennessä miellyttävin ja  tunteikkain.   Lukija odotti, että Risto olisi saanut rangaistuksen, mutta luulen, ettei tarina olisi ollut yhtä voimakas, mikäli hän vain ei olisi lähtenyt lopussa Anniskeluun. Voit lukea bloggaukseni aiemmasta lukukerrastani täältä.

Vaikka jo Seitsemän veljestä voidaan nähdä realismin tuotteena, on Työmiehen puhtaasti realismia. Siinä on myös vahvana yhteiskunnallinen kantaaottavuus. Canth kirjoitti elinaikanaan paljon lehtiin ja otti muun muassa kantaa keskusteluun naisten oikeuksista ja köyhyydestä. Myös esittämällä viinaan menevä Risto Työmiehen vaimossa pahana hahmona, Canth puhui raittiusliikkeen puolesta.

Leino: Helkavirsiä

Kaverini hehkuttanut Helkavirsiä, joten odotukseni olivat korkealla. Oliko sitten vika lukijassa vai kirjoittajassa, kun en saanut otetta teoksesta. Ajalle tyypillinen karealismi näkyi kalevalamitassa, jota oli tosin kevennetty eikä toistoa ollut Kalevalan tapaa. Kalevalasta poiketen teoksessa ei ollut runoja yhdistävää tarinaa vaan kokoelma itsenäisiä runoja.

Canthin jälkeen oli kuitenkin pettymys lukea kirja, jossa naiset oli häivytetty taka-alalle. Oli otettu askel taakse Välskärin tarinoiden maailmaan, jossa naiset ovat taustalla miesten taistellen kotimaansa puolesta. Miehistä leivottiin sankareita antiikin heeroksien tapaan.

Mielenkiintoista oli myös runoissa toistuva muinaisusko, joka paikoin sekoittui kristinuskoon. Mieleeni jäi parhaiten Lapin shamaanista kertova Kouta. Tosin mieleenjäävyys oli ulkokirjallinen: runo luettiin tutun lapsen ristiäisissä. 

Onerva: Mirdja

Mirdja oli minulle lukukokemuksena vastenmielinen: en pitänyt hahmoista ja kerrontakin tökki. Varmastikin syynä oli, ettei Mirdja ollut juonivetoinen romaani vaan rakentui ennemminkin Mirdjan hahmon ympärille. Mirdja oli itsekeskeinen ja narsistinen. Tosin voikin pohtia, kuinka paljon lukijan mielikuvaaan Mirdjasta vaikutti muiden hahmojen mielipiteet hänestä.  Kirjassa oli myös selkeä jännite Mirdjan julkisen ja yksityisen välillä. Ulospäin hänet nähtiin miestennielijänä, femme fatalena, kun taas yksityisesti hän kaipasi rakkautta ja hyväksyntää.

Södergran: Runoja

Edith Södergranin runokokoelma poikkesi aiemmin lukemistamme Kalevalasta , Helkavirsistä ja Vänrikki Stoolista. Runot eivät olleet loppusoinnullisia ja ne rikkoivat modernismin tapaan perinteistä rytmiä. Niitä oli miellyttävä lukea. Luennoitsija mainitsi luennolla, että modernismin lyriikasta saattoi löytää puhekielisyyttä. Omassa 2017 julkaistussa suomenkielisessä kokoelmassa en havainnut tätä. Ehkäpä puhekielisyys olisi löydettävissä ruotsinkielisistä runoista?

Mielestäni Södergranin tausta tuberkuloosipotilaana näkyi runoissa. Niistä huokui elämän rajallisuus ja hienoinen melankolia. Tuberkuloosipotilaiden hoidossa pidettiin tärkeänä luontoa ja esimerkiksi Paimion parantolassa pidettiin potilaiden raittiin ilman saamista tärkeänä. Onkohan luonnon runsaus Södergranin runoissa peruja parantola ajoilta?

Meriluoto: Lasimaalaus

Minusta tuntui, etten saanut paljoa irti Meriluodon runoista. Ehkä minun olisi pitänyt enemmän aikaa runojen lukuun. Olisiko tässäkin tullut ajan varaamisen lisäksi tullut kyseeseen ääneenluku?

Runoissa näkyy selkeästi sodan vaikutus, mutta toisaalta myös nuoruuden katoavaisuus. Lappalainen mainitsi luennolla, että sota jätti jälkensä 1940-luvun nuorisoon. Kokoelman nimikkoruno ilmentää luentokalvojen mukaan sodanjälkeistä uskoa elämään, positiivista voimaa, luovuutta ja uskoa hyvään ja on luovuuden ylistys. Mielestäni sen voi myös lukea elämän haurautena. Elämä on hauras kuin lasi, mutta siinä on monia värejä. 

Linna: Tuntematon sotilas

Tuntematon sotilas oli lukukokemuksena mahtava! Kirja on vetävästi kirjoitettu, jolloin sivut kääntyivät nopsaan. Koska tarina on tuttu, odotin monia tapahtumia tulevaksi. Olen aiemmin lukenut Täällä Pohjantähden alla-trilogian, joten Koskelan suvun tarina on tuttu. Tämän takia myös Koskelan hahmo Tuntemattomassa aukesi eri tavalla. Tässä vielä linkki aiempaan lukupostaukseeni.

Murteella oli merkityksensä kirjassa. Se erotti hahmot toisistaan, toi niille luonnetta ja toi “koko Suomi taisteli” – mielikuvan. Tuntematonta sotilasta voi myöskin verrata Seitsemään veljekseen: kummassakin teoksessa joukko erilaisia miehiä seikkailee ilman naisia. Siinä missä Seitsemässä veljeksessä tapahtuu positiivista kehitystä, Tuntemattomassa opitaan sodan raadollisuudessa ja siinä voi aistia kyynisyyttä lopussa. Molempien kirjojen kuvaukset suomalaisesta miehestä leimasivat suomalaista taidetta pitkään. 

Manner: Tämä matka

Mannerin runot olivat paikoin liian pitkiä ja polveilevia. Runoissa viitattiin filosofeihin, musiikkitermeihin ja asioihin, jotka olisi pitänyt tietää ymmärtääkseen runon. Yksi ryhmässämme epäili, että eräässä runossa varmastikin viitatttiin Heideggeriin. Kaiken kaikkiaan ne olivat liian vaikeita minulle.

Meri: Manillaköysi

Manillaköysi oli lukukokemuksena positiivinen yllätys. Vaikka sen tematiikka oli pasifistinen, oli se kevyttä luettavaa niin fyysisenä kirjana kuin huumorinkin kautta. Erityisesti minua ilahdutti loppupuolella ollut saksalaisen upseerin resiinaseikkailu, joka sai slapstick-piirteitä. Osio oli kuvattu elokuvamaisesti ja pystyin jopa kuulemaan mielessäni Benny Hillin tunnusmusiikin.

Manillaköyden kehyskertomuksena on Joosen matka lomalle sodasta varastettu manillaköysi ympärilleen vyötettynä. Matkalla muut iskevät tarinaa kukin toistaan paremmin kuin kalevalaisessa runonlaulukilpailussa ikään. Toisin kuin Tuntemattomassa sotilaassa sotilaita ei luonnehdita vaan heidät kuvataan lähinnä sotilasarvollaan ja ulkoisilla merkeillään. Poikkeuksen tekee resiinareissun tekevä saksalainen upseeri ja sähköttäjä, joiden olemus tulee esiin toiminnan kautta.  Ehkä sotilaiden kasvottomuus korostaa heidän korvattavuuttaan sodassa. Mitä lähemmäs kotia tullaan, sitä enemmän henkilöt saavat piirteitä. Kotona vaimo ja lapset nimetään. 

Tärkein anti tällä kurssilla on ollut huomata suomalaisen kirjallisuuden yhteys eurooppalaiseen. Suomalaisille käännetyt kirjat olivat 1800-luvulta erityisen tärkeitä. Käännöksien kautta saatiin kosketus länsimaiseen kirjallisuuteen sekä malleja ja lajikonventioita kotimaiseen kirjallisuuteen. Myös suomalaista kirjallisuutta ruvettiin kääntämään! Myös siitä otettiin otettiin vaikutteita, kuten esimerkiksi aiemmin mainittu Tolkien ja Kalevala.

On ollut myös ilahduttavaa löytää klassikoista tuttuja sanontoja, kuten “moni kakku päältä kaunis” Kalevalasta tai “ellun kanat” Tuntemattomasta. Vaikka klassikkokurssilla olikin paljon haasteita, varsinkin runokirjojen osalta, koen saaneeni ja antaneeni paljon. 

Oli myös ihanaa päästä useamman kerran viikossa juttelemaan lukemistaan kirjoista ja kuulemaan taustoitusta niistä. Mikäli mahdollista haluaisin käydä länsimaisen kirjallisuuden historian-kurssin syksyllä, vaikkakin yhdessä ryhmäkeskustelussa mainittiinkin, ettei sen lukemisto ole monimuotoinen.

Minna Canth: Työmiehen vaimo

9789510425398_frontcover_final.jpg

Viime kesänä kävin katsomassa Minna Canthin Työmiehen vaimo-näytelmän Jyrkän kesäteatterissa. Kirjoitin siitä täällä. Päätinkin lukea ensimmäiseen tämän vuoden klassikkihaasteeseen juurikin tuon Canthin näytelmän.

Olen aiemmin luullut, että näytelmien lukeminen olisi jotenkin vaikempaa kuin romaanien. Näytelmä tempaisikin minut mukaansa ja luin 142 sivuisen kirjan yhdeltä istumalta.

Kirjan työmiehen vaimo, Johanna menee naimisiin Riston kanssa, joka tuon aikaisen lain mukaan saa haltuunsa Johannan ennen avioliittoa hankkimat säästöt. Vuodessa rahat on juotu ja Johanna joutuu elämään kädestä suuhun. Siinä missä Johanna vaikuttaa kohtaloonsa alistuneelta, Riston entinen rakastettu, romanityttö Homsantuu on tulta ja tappuraa yrittäessään pistä Ristolle kampoihin.

Canth on ollut tekstissään vuonna 1885 ollut edistyksellinen kohdistaessaan huomion naisten oikeuksiin, mutta myös siinä, että hän nostaa romanin yhtäläiseksi henkilöhahmoksi muiden kanssa. Näytelmässä on mukana myös Vappu, joka kommentoi tapahtumia kuin olisi Canthin ääni.

Olisi mielenkiintoista lukea, millaisen vastaanoton edistyksellinen näytelmä on saanut aikanaan. Näytelmän avulla Canth on osallistunut aikanaan poliittiseen keskusteluun.

Jyrkän ruukin kesäteatteri: Työmiehen vaimo

5813233
Kuva: Savon Sanomat

Savon reissulla äiti herätti päiväunilta ja ilmoitti, että lähdemme kesäteatteriin. Käsitykseni maakuntien kesäteattereista ei ole kummoinen, joten lähdin matkaan vasta hetken nuristuani.

Yllätyin kuitenkin iloisesti. Äiti oli seurueestamme, joka oli lukenut Minna Canthin alkuperäisteoksen. Hän totesi, että hyvinhän tämän näytelmän jaksaa istua, koska ei kirjakaan ollut kovin paksu.

Kesäteatterielämämykseen kuuluu usein myös kylmä ja sateinen ilma.  Parhaimmillaan katsomoa ei ole katettu. Muutamia vuosia sitten kävin katsomassa Aboa Vetuksen pihassa esitetyn Linnateatterin version Tuomas Kyrön Miniästä. Sinä iltana sekä näyttelijät että yleisö kastuivat litimäriksi. Olikin iloinen yllätys, ettei tällä kertaa tarvinnut värjötellä ulkona. Näytös oli Ruukin yläkerrassa ja tilaisuudessa tuli jopa lämmin, kun pieni katsomo oli täynnä yleisöä. Toisen näytöksen aikaan sade ropisi tunnelmallisesti kattoa vasten.

Teoksessa korostettiin Canthin feminististä otetta ja saavutuksia, joita hän teoksillaan sai aikaiseksi. Yllä olevassa kuvassa näyttelijä esitti silmälasit päässään Minna Canthia, joka kommentoi näyttämön tapahtumia. Otettuaan silmälasit pois hän  oli naapurin Vappu, joka auttoi Johannaa pulassa.

Tarina alkaa, kun Johanna menee naimisiin. Sulhasen kaveri onnittelee häntä hyvien naimakauppojen johdosta, morsian kun on rahoissaan. Avioliiton myötä Johannan omaisuus siirtyy kuitenkin hänen miehensä nimiin. Vuoden kuluttua on omaisuus ryypätty ja Johanna koitti pitää talouden kasassa.

Näytelmä kommentoi naisten oikeuksien lisäksi myös erilaisuutta. Kuviossa on myös romaninainen, jota yhteisö kohtelee kaltoin. Luokkaerot korostuvat rikkaampien arvioidessa köyhän äidin kykyä huolehtia lapsestaan.

Erityistä kiitosta näytelmä saa äänimaailmastaan. Esitykseen kuului myös lauluja. Huvituin suuresti, kun suomenruotsalaista eliittiä esittävät savolaisnäyttelijät huudahtelivat tanssin lomassa: ”Hopsan!”

Ikävä kyllä jäljellä on enää kolme näytöstä tämän viikon torstaina, perjantaina ja sunnuntaina. Mikäli olet Ylä-Savon suunnalla ja mielit nähdä tämän, tsekkaa Jyrkän Ruukin kesäteatterin sivut.