Maja Lunde: Mehiläisten historia

Jossain vaiheessa kuulin turhankin paljon Maja Lundenin Mehiläisten historia-kirjasta, jonka pääideana on mehiläisten katoaminen. Pölyttäjien kadottua kasvien pölyttäminen on mietittävä uudelleen. Muistaakseni Doctor Who:ssa oli mainitti mehiläisten katoaminen jo kymmenisin vuotta sitten. Sekin oli yksi syy lisää kuunnella Mehiläisten historia äänikirja.

Vuonna 1857 William löytää intohimonkohteekseen mehiläisten kasvatuksen. 2007 mehiläistenkasvattaja George kohtaa mehiläisten vähittäisen tuhon. 2098 mehiläisten kadottua jo vuosia sitten, Tao toimii kasvien pölyttäjänä.

Mehiläisten lisäksi kolmen eri ajassa elävää päähenkilöä yhdistää suhde lapsiin. Kaikki he toivovat paljon pojiltaan, kuka työnsäjatkajaa, kuka pakoa parempaan.

Meinasin moneen kertaan jättää kirjan kesken. Loppujen lopuksi en enää kehdannut, kun olin jo niin pitkällä. Ratkaisin ongelman kuuntelemalla kirjaa hiukan nopreutettuna jolloin pääsin sen kuuntelusta nopeammin eroon. En tiedä olisinko saanut kirjasta enemmän irti fyysisenä kirjana.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 11. Vaihtoehtohistoria.

”En oikein innostunut mistään kirjan henkilöstä, kaikki jäivät jotenkin ohkaisiksi,” kirjoittaa Kirjaluotsi.

”Mehiläisten historian hienous lepää mielestäni juuri siinä, että se saa jotain syttymään ihmisissä. Halun muuttaa asioita. Halun estää sen todellisuuden, jossa Tao elää, vain vuosikymmenten päässä nykypäivästä,” maalaa Lukufiilis.

”Mainittakoon, että norjalaiset kirjakauppiaat valitsivat Mehiläisten historian vuoden parhaaksi kaunokirjalliseksi teokseksi,” tiesi Kirsin Book Club kertoa.

Agustina Bazterrica: Rotukarja

Valitsin tämän kirjan saadakseni Argentiina ruksituksi karttaani kirjalliseen maailmavalloitukseen. Agustiva Bazterrican Rotukarja on voittanut Clarinin romaanikilpailun. Eikä suotta!

Kirjassa eletään dystopiassa, jossa jokin mystinen virus on tappanut kaikki eläimet ja myrkyttänyt niiden lihan. Ihminen ei ole kuitenkaan voinut elää lihaa syömättä, joten on alettu kasvattaa ihmisiä lihatuotantoon.

Päähenkilö Marcus Tejo on teurastaja, joka kuljettaa lukijan mukaansa teurastamoon ja koe-eläinlaboratorioon. Lihaksi kasvatetuilta eläimiltä on poistettu äänihuulut, jolloin niiden teurastus on hiljainen. Tejo itse on kasvissyöjä ja hänen on vaikea välillä ymmärtää lihaa ehdoitta himoitsevia.

Kirja nosti kaikessa kammottavuudessaan useita kysymyksiä. Mikä on ihmisen ja eläimen ero? Onko ihminen vain sivistynyt eläin? Mitä on ihmisyys?

”Se lakkasi olemasta pelkkää lihaa ja siitä tuli erikoisfileetä…”

Sivut kääntyivät kuin itsestään. Jos jokin minua häiritse, niin päähenkilöstä, Tejosta, olisi voinut käyttää enemmän nimeä. Vai oliko se tarkoituksellisuutta, jolloin hän oli hän ja ”teuraspää” se?

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 7. Kirjassa rikotaan lakia.

”Bazterrican kuvaama maailma haastaa ajattelemaan omaa suhdettamme lihaan ja lihantuotannon eettisyyttä,” toteaa Yöpöydän kirjat.

”Järisyttävä lukukokemus,” summaa Älä ota sitä niin vakavasti.

Margaret Atwood: Orjattaresi

atwood_orjattaresi_tammi.jpg

Minua hävettää. Spekulatiivisen fiktion klassikoihin lukeutuva Margaret Atwoodin Orjattaresi julkaistiin jo 1980-luvun puolivälissä. Trumpin valinnan myötä se ponkaisi taas Bestseller-listalle. Ihmettelin jo tuolloin, miksen olen lukenut kirjaa aiemmin. Kesällä HBO Nordicille tuli kirjaan pohjautuva sarja, jonka katsoimme puolisoni kanssa. Löysin Turun kirjakahvilasta kirjan ruotsinkielisenä. Loppujen lopuksi sain sen kuunneltua äänikirjana.

Uskonnolliset fundamentalistit ovat vallanneet Amerikan. Naisilta on kielletty lukeminen ja Vanhasta testamentista on poimittu kohta, jossa Saara antaa Abrahamin maata Raakel–orjattarensa kanssa saadakeen perillisen. Siispä korkea-arvoisemmissa talouksissa Gileadissa sinisiin pukeutuneilla naisilla makaa jalkojen välissä verenpunaiseen pukeutunut orjatar, jota talon isäntä raiskaa siittäen mahdollisen jälkeläisen.  Hedelmälliset naiset on siis alistettu synnytyskoneiksi. Orjattarien ja vaimojen lisäksi Gileadissa on marttoja, joiden tehtävänä on lähinnä kotityöt.

Tein periaatteessa virheen siinä, että katsoin sarjan ennen kuin kuuntelin kirjan. Läpi kuuntelukokemuksen vertasin kuulemaani näkemääni. Äänikirjan luki Susa Saukko, jonka värikäs ääni vei dystopian kauhuihin. Vaikkei tapahtumien suhteen kirjassa ollut mitään uutta TV-sarjaan verrattuna, kirja tuntui raa’emmalta kuin sarja.

Toisin kuin sarjassa, päähenkilön nimeä ei kerrottu. Omalla tavallaan tämä sai hänet tuntumaan kyynisemmältä. Kirjassa kertoja paljasti useaan otteeseen olevansa epäluotettava kertoja ja värittävänsä tarinaa.

Kirjan lopussa oli pitkä osuus jonkin tieteellisen konferenssin puheenvuoroa. Tutkijat olivat löytäneet c-kasetit, jolle Gileadista paennut orjatar oli nauhoittanut kertomuksensa. Konferenssissa pohdittiin kasettiien ja kertomuksen aitoutta. Tämä osuus kirjasta tuntui hiukan turhalta.

Arwoodin mukaan romaanissa ei ole mitään, mikä ei olisi vielä tapahtunut. Mikäli puudutamme itsemme katsomalla lähinnä kevyttä populaarikulttuurin tuotetta, emme näe koko kuvaa kuten esimerkiksi aborttiklinikoiden räjäyttelijöitä.

handmaids-tale-protest-ohio-1497436884.jpg

Yllä oleva kuva on kesäkuulta, kun Yhdysvalloissa kiristettiin jälleen abortinvastaisia lakeja. Lue lisää täältä.

HS:n juttu Orjattaresi-kirjasta 10.2 (voi olla maksumuurin takana).