Juhani Aho: Rautatie

IMG_20180131_160840.jpg

Minua nolottaa hiukan, etten ole aiemmin lukenut Juhani Ahon tuotantoa. Olen kotoisin Iisalmesta, jonka Kirkkopuistossa on Juhani Ahon patsas ja Mansikkaniemellä Juhani Ahon museo. Kävin koulua Juhani Ahon yläasteella. Minulla on hämärä muistikuva, että olisin nähnyt pätkiä Rautatien elokuvasovituksesta.

WSOY julkaisi viime vuonna 12 klassikkoa, joista yksi oli Juhani Ahon Rautatie. Rautatie oli myöskin helppo valinta, sillä pienoisromaanin pituus on vain 142 sivua. Kauniista kannen maalauksesta on vastuussa Susanne Gottberg. Arvostan muutenkin teoksen materiaalia, joka tuntuu karhealta kädessä sekä kirjanmerkkinauhaa.

Mutta itse tarinaan.

Matti ja Liisa asustavat korvessa jossain päin Ylä-Savoa. Matti saa kuulla rovastin luona käydessään, että Lapinlahdelle on tullut rautatie. Matti ja Liisa eivät voi käsittää, miksi tie on tehty raudasta ja miksi sillä kulkeva hevonen syö halkoja. Pitäähän sitä mennä katsomaan.

Rautatie on alunperin julkaistu 1884, jolloin Savon rata oli vasta suunnitteluasteella. Kuopio-Iisalmi rataosuus avattiin vasta 1902. Kirjassa kuvataan muutosta, jonka rautatie on tuonut ja miten niin kutsuttu rahvas ymmärtää uuden menopelin tulon. Kirjasta saa väläyksen siitä, millaista oli asua korvessa 1800-luvun lopulla.

Vaikka yleensä vanhempien teosten lukeminen on minulle hankalaa vanhemman tyylisen kerronnan ja kielen takia, luin Rautatien miltei yhdeltä istumalta. Sillä onkin hyvä aloittaa suomalaisiin klassikoihin tutustuminen.

Mainokset

Erkka Mykkänen (toim.): Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista.

Jatkuu07118.jpg

Luin aikana pian Toinen tuntematon-kokoelman jälkeen Jatkuu!- novellikokoelman. Pakostakin jäin vertailemaan kokoelmien eroja. Siinä missä Toinen tuntematon keskittyy ammentamaan Tuntemattomasta sotilaasta, on Jatkuu! ottanut kohteekseen useampia suomalaisia klassikoita.

Verrattuna Toiseen tuntemattomaan Jatkuu!-teoksen eduksi on nähtävä kirjoittajien esittely tekstien alussa. Jokainen kirjoittaja valoittaa suhdettaan valitsemaansa klassikkoon, joka syventää lukukokemusta.

Varmastikin olisin saanut enemmän irti teoksesta, mikäli olisin lukenut aiemmin lähtökohtana toimineet klassikot. Nyt kirjan tekstit näyttäytyivät minulle itsenäisinä teoksina, joiden viiittauksia en ymmärtänyt. Tosin mielenkiintoinen tulkinta sai minut kiinnostumaan useammastakin klassikosta. Mikäli tälläinen antologia saa edes yhden tarttumaan alkuperäiseen klassikkoon, on se mielestäni tehnyt tehtävänsä ja onnistunut.

Pakko vielä mainita, että kirja on tehty erityisen käsiin hyvälle tuntuvasta materiaalista. Sellaisesta, jota bibliofiili tykkää silitellä ja haistella.

Satu Rämö & Hanne Valtari: Unelmahommissa. Tee itsellesi työ siitä mistä pidät

9789510419359_frontcover_final_original.jpg

Sain tämän kirjan käsiini jo kesällä. Lukeminen lähti ensin nopsaan käyntiin, mutta pysähtyi sitten kokonaan, kunnes sain luettua tämän viime viikolla loppuun. Mikä mätti?

Satu Rämö ja Hanne Valtari ovat minulle tuttuja alunperin blogimaailmasta, jonne molemmat ovat naputelleet lapsiperhearjestaan. Rämö on kirjoittanut myös aiemmin kaksi Vuoden mutsi-kirjaa Katja Lahden kanssa. Nyt hän tsemppaa lukijoita löytämään kutsumuksensa Hanne Valtarin kanssa.

Unelmahommissa-kirjassa kerrotaan, miten Rämö ja Valtari ovat tehneet bloggaamisesta työn. Molemmilla on toki muitakin työprojekteja, mutta bloggaaminen on molempien vakituinen tulonlähde. Kirja avaa ikkunan siis bloggaajan arkeen siloteltujen kulissien taakse. Kirjan neuvoja voi soveltaa muunkinlaisen työn tavoitteluun kuin bloggaamiseen. Vinkkejä saa niin luovan työn tekijät kuin kivijalkakaupasta haaveileva.

Lukujumini syy oli nimenomaan yrittäjyyden hehkuttaminen. Itseäni korpeaa yhteiskunnan tapa puhua yrittäjyydestä ongelmien ratkaisuna työttömille. Onneksi kirjassa kerrotaan myös siitä, kuinka paljon luovalla alalla varsinkin menestyminen vaatii. Mutta silti pitäisi muistaa mainita, ettei yrittäminen sovi kaikille. Vaikka kyse onkin unelmahommasta, ei se joka päivä maistu.

Kirjan suurena plussana on jokaisen luvun lopussa olevat tehtävät, jotka kannustavat lukijaa pohtimaan suuntaansa. Mikäli lukee kirjan ajatuksella saa varmasti vinkkejä tulevaa elämäänsä ajatellen.

Tuomas Marjamäki: Simo Salminen, Se se vaan on sillä lailla

simo_salminen_se_se_vaan_on_silla_lailla_web

Aivan kuten lupasinkin, seuraavaksi vuorossa on Simo Salmisen elämäkerta. Verrattuna Speden elämänkertaan, on Simon tarina kerrottu ohuemmassa kirjassa. Simo Salminen tuli tunnetuksi Speden ”sidekickkinä” esimerkiksi Uuno Turhapuro-elokuvissa. Sen sijaan kaikki eivät tiedäkään, että Salminen oli ammatiltaan leipuri, joka leipoi luomuksiaan vielä pitkään samaan aikaan, kun teki viihdekeikkaa.

Salmista ei haitannut, että Spede välillä saattoi omia hänen ideoitaan. Päinvastoin. Salminen vaikuttaa kirjan perusteella sovinnolliselta ja höveliltä tyypiltä. Siinä missä Spede alkoi vanhemmiten kammota julkisuutta ja huomiota, oli Salminen ystävällinen ihailijoilleen vielä vanhoillakin päivillä.

Spede-kirjassa ei kuulla itse Speden ääntä muuta kuin vanhojen lehtihaastattelujen kautta. Simo Salmista sen sijaan on ehditty haastatella kirjaprojektia varten ennen tämän kuolemaa 2015. Onkin hienoa, että Speden varjoon jäänyt Salminen on saanut oman kirjan, jossa hänen ahkeruutensa lapsuuden kengänkiillottajan pestistä myöhempään lasinvalantaan tuodaan esiin.

Ilmeisesti helppolukuisuus on nykyään valttia elämänkerroissa vai mistä olen saanut käsityksen, että aiemmin silmissä vilisi lähteitä ja viitteitä tekstin seassa.

Tuomas Marjamäki: Spede, nimittäin

spede_nimittain_web.jpg

Olen syvästi huolissani vuosituhannen jälkeen syntyneistä suomalaisista. Itse kasvoin nauraen Uuno-elokuville ja katsellen Speden Spelejä, nykylapset eivät pääse varmastikaan kärryille Speden huumorista.

Luettuani Tuomas Marjamäen perusteellisen Spede-elämänkerran opin paljon lisää Pertti Pasasesta. Sen lisäksi, että hän teki useita elokuvia, sketisiviihdeohjelmia ja kisaili televisiossa, oli hän myös aikaansaavaa keksijä ja ennätti pitää hetken ravintolatoimintaakin. Spedeen on yhdistetty naiskauneus ja sen osan hänen elämästään Marjamäki kirjoittaa repostelematta.

Vaikka Spede oli ruudun takana huuliveikko, ei pidemmän päälle julkisuus häntä kiinnostanut. Muun muassa spelejä katsoessa saattoi huomata, ettei Spede pitänyt häviämisestä. Hän oli ystävilleen hyvää pataa, mutta saattoi omia muiden ideoita tai suuttua vuosiksi. Esimerkiksi Uuno Turhapurojen  ja Vääpeli Körmyn ohjaajana tunnetuksi tulleen Ere Kokkosen kanssa Spede saattoi olla välillä vuosiakin riidoissa.

Kirjan ratkaisu lajitella luvut sekä kronologisesti että temaattisesti on mielenkiintoinen ratkaisu. Onneksi sivun yläreunaan on luvun nimen lisäksi painettu käsiteltävät vuodet, niin lukija ei tipu kartalta. Vaikka teksti on helppolukuista, on Speden tahti ollut aikanaan niin hengästyttävää, että lukiessa alkaa hengästyttää.

Marjamäeltä on ilmestynyt myös elämänkerta Speden sidekickkinä toimineesta Simo Salmisesta, jonka arvostelen piakkoin. Voisi luulla, ettei kahta ilman kolmatta eli odottelen Marjamäeltä kirjaa Vesa-Matti Loirista.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

mielensapahoittajan-suomi.jpg

Tuomas Kyrö iski kultasuoneen keksiessään Mielensäpahoittaja-hahmon. Laskujeni mukaan Mielensäpahoittajan Suomi on seitsemäs kirja sarjassaan.

Idea on varmaan tunnettu, mutta kerrataan silti: Sysi-Suomessa asuu rintamamiestalossaan vanhempi mies, joka pahoittaa mielensä erilaisista asioista. Kyseessä on karikatyyri niistä vanhan kansan joukoista, jotka hiihtivät kesät talvet kouluun ja selvisivät kaikesta sisulla. Ja heidän tulee valistaa näitä nykyisiä pullamössösukupolvia.

Seitsemännessä Mielensäpahoittaja-kirjassa päähenkilön luona on käymässä lapsenlapsi, joka lukee ylioppilaskirjoituksiin. Mielensäpahoittaja muistelee Likan apuna Suomen sataa vuotta ja sitoo tapahtumat omaan elämäänsä, vaikkei olekaan kaikkien niiden vuosien aikana elänyt.

Pelkkää hekotusta kirja ei ole. Ensimmäisessä kirjassa selvisi, että päähenkilön rouva on muistisairaiden osastolla eikä tunnista enää miestään. Se on tuonut omanlaisensa surullisen vireen jokaisen kirjaan. On pitänyt opetella selviämään ilman toista niin kodinhoidollisesti kuin muutenkin.

Kultasuoni tosiaan. Äitini luki kirjan jälkeeni ja hekotti ääneen Kyrön oivalluksille.

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen

9789513196233_frontcover_final_original.jpg

Minusta tuli Murakami-fani kerta heitolla, kun luin päälle kymmenen vuotta sitten Norwegian Woodsin. Siksipä otin riemuiten vastaan Tammen Keltaisessa kirjastossa syksyllä suomennetun vuonna 1992 alunperin ilmestyneen Rajasta etelään, Auringosta länteen.

Murakamille  on tyypillistä menneen nostalgisointi ja jazzia kuuntelevat hahmot. Tässäkin kirjassa päähenkilö, Hajime, pyörittää menestyviä ravintoloita ja elää onnellista perhe-elämää, mutta kaipaa lapsuuteensa, jolloin istui kuuntelemassa jazzia naapurin tytön kanssa. Tuon muiston jahtaaminen saa hänet miltei luopumaan kaikesta.

Murakamin teokset eivät ole niille, jotka haluavat onnellisen lopun tai edes jonkinlaisen. Aivan kuten oikeakin elämä ei Murakamin hahmojen elämäntarinat saa kunnollista pistettä iin päälle. Se vain jatkuu kuin joki, joka virtaa sillan alla.

Osa lukemistani arvosteluista on pitänyt tätä kirjaa heikompana Murakamin kirjana. Itse en lue Murakamia tarinan vaan tunnelman takia.