Pauliina Littorin & Antti Marttinen: Kolme punaista rubiinia

Sain pyytämättä Aula & co-kustantamolta tämän kirjan ennakkokappaleen postissa. Mikäs siinä nopealukuinen kirja sopi välipalakirjaksi. Ilmeisesti kustantamo pumppaa tämän kirjan markkinointiin erityisesti paukkuja – olihan se syyskataloginkin kannessa. Kirjan takakannessa hehkutetaan: ”Nordic sunshine on uusi nordic noir”. Olisikohan kirjan julkaisutilaisuudessa selitetty tarkemmin tätä termiä.

Leo Lennox lähtee skottilaisesta sukulinnastaan Suomeen isänsä hämärää kuolemaa selvittämään. Mysteerikuolema unohtuu, kun Leo ottaa isältään jääneen liikehuoneiston haltuunsa ja alkaa pyörittää siinä pop-kulttuurin keräilyyn erikoistunutta liikettä. Kun vielä soppaan lisätään taiderikolliset, liivijengi ja kidnauppaus, on kirjassa vauhtia jo vaikka muille jakaa.

Luvut alkoivat päivämäärällä ja tapahtumapaikalla. Tosin tapahtumapaikan mainitseminen oli mielestäni turhaa, kun itse en ainakaan tiedä mainittuja Helsingin katuja. Kesken luvun saatettiin siirtyä ilman varoitusta Norjaan, joka sekoitti hiukan lukemista.

Toinen ärsyttävä asia kirjassa oli päähenkilö Leo. Hän vaikutti mielestäni suorastaan epämielyttävältä henkilöltä. Naisasioissakaan hän ei tajunnut antaa periksi, vaikka olisi pakit tulossa.

Kirja oli periaatteessa kuin dekkari kaikkine rikosvyyhteineen, mutta ei sittenkään, sillä päähenkilöä ei tuntunut kiinnostavan rikosten selvittäminen. Tätä ei kuitenkaan suosittelisi lällärikirjojen ystävälle, sen verran väkivaltaa tässä on.

Mainokset

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Koska Tuntematon sotilas oli niin sujuva lukuinen edelliseen klassikkohaasteeseen, päätin pureutua kesän aikana Täällä Pohjantähden alla-trilogiaan. Koska omistin Pohjantähdestä Suomi 100 vuotta-yhteisniteen, oli sivuja miltei 1200, eikä lukeminen rennosti selällään onnistunut. Sainkin aseteltua itseni lukunurkkauksen nojatuoliin tyynyjen avulla niin, että lukeminen onnistui kivuttomasti.

”Alussa oli suo, kuokka ja Jussi”, alkaa Täällä Pohjantähden alla-teos. Jussi kaivaa suon ylös, tekee peltoa ja rakentaa torpan. Vanhan kirkkoherran kanssa on suullinen torpankontrahti, mutta kirkkoherran kuoltua uusi kiristää ehtoja ja lopulta vie osan maista. Jussi nielee kiukkunsa ja tekee töitä. Katkeruus periytyy kuitenkin lapsille ja kylän työväenyhdistyksen asia alkaa kiinnostaa.

Kirjassa saa hyvän kuvan siitä, millainen oli torppareiden ja muun väestön suhde tilallisiin ja muuhun parempaan väkeen. Vielä Jussin sukupolvi kesti sortoa, mutta hänen lapsensa halusivat nousta barrikadeille. Mukaan mahtuu paljon historian vyörytystä helmikuun manifestista Mäntsälän kapinaan. Juuri siksikin toivoisin, että olisin lukenut tämän teoksen jo lukioikäisenä syventääkseni aikakauden historian tietämystä.

Alunperin en tiennyt kirjasta muuta kuin juuri tuon kuuluisan alkulauseen sekä Akselin ja Elina häävalssin. Katsoin heti kirjan lukemisen päälle Areenasta Edvin Laineen ohjaaman Täällä Pohjantähden alla-filmatisoinnin, joka oli ahdettu kolmeen tuntiin. Filmatisoinnissa tuntui, että tapahtumat juoksutettiin läpi liian nopeaan eikä siinä käsiteltykään kaikkia tapahtumia vaan pitäydyttiin kahdessa ensimmäisessä kirjassa.

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, että luin tämän klassikon. Hidaslukuinen se oli, mutta mieleni ei tehnyt ollenkaan pomppia pätkien yli.

Nura Farah: Aurinkotyttö

Minulla kävi tuuri, kun melkein heti ahmittuani Aavikon tyttäret, törmäsin kirjastossa tänä vuonna julkaistuun uutuuteen.

Khadija on nyt kymmenen lapsen äiti ja hän on alkanut huolehtia lastensa avioitumisesta. Khadijan sijaan tässä kirjassa seurataan hänen vanhinta tytärtään, Shamsua. Shamsu ei haluaisi tyytyä elämään aavikolla vaan haluaisi oppia lukemaan. Isä vaan ei kuitenkaan hyväksy tyttöjen opiskelua.

Siinä missä Aavikon tyttärissä kuvattiin paimentolaiselämää, kurkistetaan Aurinkotytössä myös kaupunkiin. Shamsu joutuu kamppailemaan onnensa vuoksi. Toisin kuin Aavikon tyttäret, ei Aurinkotyttö saa minulta täyttä viittä tähteä. Kirja loppuu mielestäni kuin seinään. Tarinaa olisi pitänyt jatkaa mielestäni vielä muutaman luvun verran.

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Tarvitsin kirjan vaan nopeasti iltalukemiseksi. Nappasin jo aikoja sitten ostetun pokkarin kirjahyllystä ja aloin lukea. Enkä sitten osannutkaan lopettaa ennen kuin kirja oli lopussa.

Khadija elää paimentolaiselämää Somalian aavikolla. Hänen Fatima-äitinsä palvoo pikkuveli Abdia. Siinä missä veljen odotetaan kasvavan suureksi soturiksi, jonka kohtalo olisi kostaa isän kuolema, on Khadijan kohtalo päästä hyvään avioon ja synnyttää poikalapsia.

Kirja seuraa Khadijan kasvua nuoresta tytöstä aikuiseksi naiseksi ja äidiksi. Kirjassa ei anneta vuosilukuja, mutta siinä mainitaan Somalian itsenäistyminen, joka tapahtui 1960-luvulla.

Aavikon tyttäret on ensimmäinen Suomen somalin kirjoittama kirja. Farah muutti Suomeen kolmetoistavuotiaana. Aika saavutus oppia kieli niin hyvin, että voi kirjoittaa sillä romaanin!

Tarkoituksenani on ollut tutustua muidenkin kuin länsimaiden kirjallisuuteen. Tämän kirjan mukana pääsinkin tutustumaan somalipaimentolaisten elämään.

Amy Chua: Tiikeriäidin taistelulaulu

Tämä kirja oli poltellut hyllyssäni jo useamman vuoden. Halusin jonkun pokkarin iltalukemisiksi ja tämä valikoitui käsiini.

Ja mitä luinkaan!

Amy Chua on toisen polven amerikankiinalainen, joka on avioitunut maallistuneen amerikanjuutalaisen miehen kanssa. He päättävät kasvattaa kaksi tytärtään kiinalaisin kasvatusmenetelmin juutalaiseen uskoon.

Tässä on muutamia asioita, joita tyttäreni Sophia ja Louisa eivät koskaan saaneet tehdä:

– käydä yökylässä
– kutsua leikkikavereita kotiin
– osallistua koulunäytelmään
– valittaa siitä, että jäivät koulunäytelmän ulkopuolelle
– katsoa televisiota tai pelata tietokonepelejä
– valita itse harrastuksiaan
– tuoda koulusta kymppiä huonompia arvosanoja

Chua valitsee tyttärille soittimet, joiden soittoa he harjoittelevat tunteja jokaisena viikonpäivänä. Vanhempi tytär, Sophia, nielee äitinsä ankarat kasvatusmetodit mukisematta, kun taas nuoremman, Louisan, kanssa Chua joutuu taistelemaan.

Vaikka olenkin itse ”hiukan” rennompien kasvatusmetodien kannalla, ahmin Chuan tekstiä nälkäisenä. Kirja oli taitavasti kirjoitettu ja se tarjosi kurkistusikkunan erilaiseen maailmaan. Chua ja hänen miehensä ovat molemmat juristeja, joten heidän tulotasonsakin tarjosi heille mahdollisuuden kustantaa tyttärilleen yksityisopettajia.

Kuitenkin Chua itsepäisyydessään oli kaikkein mielenkiintoisin. Hän uhrasi paljon aikaa omien töidensä lisäksi vahtiakseen tytärtensä koulu- ja soittoläksyjen tekoa. Mikään ei tuntunut riittävän ja hän uskoi lastensa kiittävän häntä uhrauksista. Miten tässä käy? Sen saat tietää, mikäli luet tämän kirjan loppuun.

Kati Tervo: Rapsuta minua ja muita kirjoituksia

Kuten aiemminkin olen maininnut, saan paljon lukuideoita somen kautta. Seuraan kirjailija Kati Tervoa Twitterissä ja päädyin viime vuoden Turun kirjamessuilla tilaisuuteen, jossa hän esitteli vastikään ilmestynyttä tekstikokoelmaa Rapsuta minua ja muita kirjoituksia.

Lukiessani Tervon kirjoituksia pääsen kurkistamaan itseäni parikymmentä vuotta vanhemman keskiluokkaisen naisen sielunelämään. Joillekkin huomioille nyökyttelen ymmärtävästi, osa on minulle uusia oivalluksia.

Kirja on kevyttä luettavaa. Sopiva siis välipalakirjaksi, kassikirjaksi tai yhdeksi hotkaisuksi lukumaratonin aikana.

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa

Olen varmastikin aiemminkin julistanut, että rakastan Haruki Murakamin kirjoja. Kaikki lukemani Murakamit ovat olleet mielestäni ainakin neljän tähden kirjoja. Kaikissa niissä toistuu unenomaisuus, kerronnan kiireettömyys ja kaiken taustalla soi utuinen jazz.

Maailmanloppu ja ihmemaa on Murakamia fantasiaotteella. Läpi viisi ja puolisataasivuisen opuksen seuraamme kahta eri kertojaa kahdessa erilaisessa maailmassa. Toinen on toimeltaan laskija, joka seuraa pulskaa vaaleanpunaiseen kiireestä kantapäähän pukeutunutta neitiä ja ajautuu hengenvaaralliseen seikkailuun. Toinen asustaan varjostaan erotettuna erikoisessa hiljaisessa kaupungissa lukien vanhoja unia kalloista.

Maailmanloppu ja Ihmemaa ilmestyi alunperin vuonna 1985, mutta suomennettiin japanista vasta kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Risingshadow’n arvostelussa kirjaa verrataan päähenkilöidensä osalta Murakamin viisitoista vuotta myöhemmin ilmestyneeseen 1Q84-teokseen, joka minulla polttelee hyllyssä.

Minua ei missään nimessä haitannut kirjan paksuus, päinvastoin: olisin halunnut lukea sen henkilöistä lisääkin. Mitä enemmän kirja eteni, sitä syvemmälle lukija uppoutui sen maailmaan. Ainoana miinuksena tietenkin, että paksua kirjaa on vaikea lukea sängyssä selällään. Onneksi minulla on lukunurkkaus.