Kei Sanbe: Erased

9780316468459_manga-erased-volume-3-hardcover-primary

Tämä ei ole välipalasarjakuva. Sen verran paksusta mangasta ja tukevasta tarinasta on kyse. Viimeinen sarjan neljäs osa juuri ilmestynyt englanninkielisenä ja Netflixistä voi katsoa näytellyn tv-sarjaversion.

Satoru on parikymppinen pizzakuski, joka yrittää lyödä läpi mangapiirtäjänä. Hänellä on kyky, jonka avulla hän pääsee ajassa taaksepäin ja voi korjata tapahtumia. Esimerkiksi voi estää kuorma-autoa ajamasta lapsen päälle.

4ba0fe6d72e68cfdae9a368191ce0724._SX1280_QL80_TTD_.jpg

Yhtäkkiä Satoru tempautuukin lapsuuteensa 1980-luvun lopulle. Hän alkaa selvittää sarjamurhaajan tapausta, jonka kohteena ovat hänen luokkalaisensa. Lapsena on vaikeampi selvittää rikosta kuin aikuisena, sillä käytävänä on peruskoulu uudelleen.

Piirosjälki ei ollut ihan mieleistäni, mutta pääsin siitä yli uppoutuessani tarinaan.

Mangan pohjalta on tehty sekä anime että näytelty sarja, josta jälkimmäisen voi katsoa Netflixistä.

Mainokset

Leffa vai kirja: Death note

SNote.jpg

Siitä on melkein kymmenen vuotta, kun lukaisin englanninkielisen käännöksen Death Note-mangasta. Sarja oli jo tuolloin tullut päätökseensä. Kaksitoista osaa on sopiva manga. Varsinkin, jos vertaa toiseen pojille suunnattuun suosittuun mangaan, Narutoon, josta on mennyt maku sen jatkuessa yhä vaan.

Light Yagami on lukioikäinen pojankloppi, kun hänen eteensä tippuu muistikirja. Ryuk- shinigami, kuoleman jumala, on omistanut sen aiemmin ja seuraa tapahtumia puolueettomani, hieman toki huvittuneena, kun Light ymmärtää pitävänsä käsissään Death Notea. Mikäli kirjaa hallussava pitävä tietää kohteensa nimen ja kasvot, voi hän kirjoittaa tämän nimen muistikirjaan. Jollei kuolintapaa määritellä tarkemmin, kuolee kohde sydänkohtaukseen parin minuutin kuluessa.

Light näkee tässä mahdollisuuden oman käden oikeuteen. Pian rikolliset alkavat kuolla sitä mukaa kuin heistä kerrotaan mediassa. Osa ihmisistä on tyytyväisiä, että joku ottaa oikeuden omiin käsiinsä hitaan oikeuslaitoksen sijaan. Kaikki eivät kuitenkaan yhdy Kiran, Lightin keksimän alter egon, oikeuskäsitykseen. Niinpä juttua alkaa selvittää ryhmä poliiseja ja agentteja, muun muassa Lightin isä sekä eksentrinen Lightin ikätoveri, L.

Lue lisää Death Note-mangasta täältä.

Totta kai manga sovitettiin animeksi. Lisäsin ylös ikonisen kohtauksen, jossa Light onnistuu naruttamaan Kiran jahtaajia näyttäen syyttömänä.

Usein animeversiot manga-sarjoista noudattavat pitkälti mangan polkua ja tarinan kulkua. Samoihin aikoihin Japanissa tuli myös live action elokuvatrilogia Death Notesta.

Miksi kirjoitan tästä nyt tänään? Katsoimme eilen Netflixistä jenkkiversion Death Notesta. Olin kuullut tästä versiosta paljon huonoa, mutta halusin katsoa sen silti, koska haluan nähdä aina eri versioita samasta tarinasta. Esimerkiksi Roald Dahlin Jali ja suklaatehdas-filmatisointien vertailu on hauskaa.

Useimmiten on käynyt niin, että pidän eniten alkuperäisestä tuotteesta oli se sitten kirja tai elokuva. Jotkut uudelleenfilmatisoinnit eivät satu niin paljoa kuin tämä Death Note. Esimerkiksi vuonna 2001 Tom Cruisen tähdittämä Vanilla Sky pohjautuu 1997 ilmestyneeseen espanjalaiseen Abre los ojos-elokuvaan. Penelope Cruz näyttelee molemmissa elokuvissa samaa hahmoa, joka huvittaa minua suuresti. Hollywood versio on suunnilleen sama tarina isommalla rahalla.

Jenkkiversio Death Notesta on sen sijaan selkeästi haluttu kääntää nykyistä amerikkalaista nuorisoa miellyttäväksi. Premissi on sama, mutta mitä pidemmälle elokuva etenee se erilaisemmaksi se muuttuu mangaan verraten. Huomasin kysyvänä usein elokuvan aikana: MIKSI?

Minua kiinnostaisi nähdä enemmänkin japanilaisten kommentteja jenkkien versioista heidän elokuvistaan. Japanilainen ja amerikkalainen kauhu ovat erilaisia. Jenkkiversioissa on paljon enemmän säikyttelyä, kun taas japanilaiset rakentavat tunnelmaa hitaasti ja taitavasti. Myös juurikin tässä Death Note-filmatisoinnissa minua häiritsi Lightin ja hänen tyttöystävänsä suhde. Toisaalta, jos he olisivat käyttäytyneet kuten japanilaiset nuoret, ei elokuva olisi ollut uskottava jenkeille.

Lopuksi haluan mainita guilty pleasure-artististani. Taylor Swiftin kolme vuotta sitten ilmestyneen Blank space-biisin musiikki video oli jo silloin mielestäni viittaus muun muassa juurikin Death Note-sarjakuvaan. Lisää pohdintaa tästä viittauksesta voitte lukea muun muassa täältä.

 

Leffa vai kirja: Syysprinssi

Syysprinssi.jpg

Luin Syysprinssi-kirjan alunperin, koska siinä käsiteltiin kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja koska halusin lukea kirjan ennen elokuvan katsomista. Kirja perustuu Anja Snellman-Kaurasen nuoruuden kokemuksiin. Kirjan lopussa onkin kuva pariskunnasta aikanaan ja Kauranen-Snellmanin esipuheessa kerrotaan esikuvansa kohtalosta.

Kirja ja elokuva sijoittuvat 1980-luvun alun Helsinkiin. Punk-liike nostaa päätään ja kirjallisuuden uudet toivot kohtaavat. Elämää suuremmalta tuntuva rakkaus saa sankarittaremme hylkäämään poikaystävänsä ja syöksymään Syysprinssin kanssa jännittävään seikkailuun.

Suurin ja minua eniten häirinnyt ero kirjan ja elokuvan välillä oli kerronnan muutos. Kirjassa vuorottelee 1980-luvun nuoruuden kerronta ja 1990-luvun, jolloin Syysprinssi on sairaalassa ja kärsii muistinmenetyksestä sähköshokkien jäljiltä. Tässä kohtaa hänelle on kerrottava tarinaa hänen elämänsä rakkaudesta, joka on jo aika päivää sitten lipunut hänen käsistään. Elokuvassa mielisairaalassa käytiin vain alussa ja lopussa. Kyllähän kerronta etenee jouhevammin, kun ei koko ajan palata tulevaisuuden hetkeen, mutta se olisi alleviivannut väistämättömästi lähestyvää kohtaloa.

Kirjassa mainittiin Syysprinssin sairastavan nimenomaan kaksisuuntaista, jolloin hänen omituista käytöstään ei voinut panna pelkästään boheemin taiteilijuuden piikkiin. Sen sijaan elokuvassa puhuttiin depressiosta vasta lopussa sähköshokkien antamisen syynä. Tällöin hullut tempaukset näyttäytyivät hänen luonteeseensa kuuluvina.

Tälläkin kertaa joudun toteamaan, että kyllä kirja vain elokuvan voittaa.

Peffateatterissa: Tatu ja Patu

20161110_161358.jpg

Olen jotenkin jälkijunassa tässä Tatu ja Patu-hullutuksessa. Ollessani viime keväänä lasten kirjallisuustapahtumassa vapaaehtoisena pääsin haastattelemaan Aino Havukaista ja Sami Havukaista. Otin vasta silloin selvää Tatusta ja Patusta. Syksymällä luin Syömään, Tatu ja Patu-kirjan ja nauroin niin paljon, että… pistin myös useamman ihmisen lukemaan ko. kirjan.

Oli siis ihan pakko päästä katsomaan Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu-leffa. Leffassa Tatu ja Patu tulevat Outolasta Veeraa tapaamaan ja kaikkea hassua tietenkin sattuu. Tämä elokuva on mielestäni vuoden paras elokuva. Tai sitten Arrival. Molemmat ovat todella hyviä.

Juonesta on vaikea kertoa ilman, että spoilaa. Parasta elokuvassa on slapstick-huumori ja kaunis Helsinki. Mietimme ystävättäreni kanssa, oliko kyseessä Helsingin matkailumainos. Ainakin Käpylän omakotitalojen hinnat nousivat.

Lukupiiri: Palatkaa perhoset

20161030_160428.jpg

Olen hautonut pitkään kahden kirjan arviota. Kun minulta kysyttiin mihin lukupiiriin haluaisin bloggaajana osallistua, valitsin Juha Itkosen Palatkaa perhoset-lukupiirin. Vasta saatuani kirjan, tajusin sen olevan jatko-osa Anna minun rakastaa enemmän-kirjalle. Kirjoitan tässä nyt siis molemmista, koska molempia myös käsiteltiin lukupiirissä.

Anna minun rakastaa enemmän on julkaistu vuonna 2005. Se alkaa 1990-luvulta jääkiekkokaupungista, jossa Suvi Vahtera ja Antti Salokoski kokevat ensirakkauden huuman. Muutettuaan Helsinkiin opiskelemaan he keikkailevat bändin kanssa, mutta rakkauden hiipuessa Suvi jättää bändin tullen sooloartisti Summer Mapleksi. Kirjassa kuvataan vuorotellen Antin ja Suvin äidin näkökulmaa.

Tänä vuonna julkaistu Palatkaa perhoset viittaa Suvin luovuuden metsästämiseen. Edelleen tarinaa kuvataan Antin ja Suvin äidin näkökulmasta lukuun ottamatta toiseksi viimeistä lukua, jossa Suvi pääsee itse ääneen.

Itkonen kertoi lukupiirissä muun muassa, ettei hänen tarvinnut tehdä taustatutkimusta kirjaa varten. Hän on musiikin suurkuluttaja ja musiikkiviittaukset tulivat kirjoihin kuin itsestään. Hän ei myöskään sulkenut pois mahdollisuutta julkaista kymmenen vuoden kuluttua kolmatta osaa tarinaan.

Kirjat olivat ahmittavia. Mielenkiintoisinta niissä oli nähdä Itkosen kirjoitustaidon kehittyminen kymmenen vuoden aikana. Anna minun rakastaa enemmän oli kuitenkin hänen toinen kirjansa, jonka jälkeen hän on julkaissut neljä muuta romaania ja työskennellyt kirjoittamisen parissa.

Varsinkin musiikkiharrastajille nämä kirjat antavat varmasti kosolti ennemmän kuin minulle. Niitä on sanottu myös 40-vuotiaiden suomalaisten sukupolviromaaneiksi. Odottelen, milloin löydän oman sukupolviromaanini.

Leffa vai kirja: Marvel Civil War

civil-war-comic-review.jpg
Kuva: The-article.com

Olen lykännyt liian pitkään tämän arvostelun kirjoittamista. Sarjakuvaelokuvia tehdään liukuhihnalta ja ihmiset unohtavat sen tärkeän asian. Kirja on useimmiten parempi kuin elokuva! Jollet jaksa lukea analyysiani, niin kerron heti alkuun. Kyllä, tässäkin tapauksessa Civil war-sarjakuva on parempi kuin Captain America: Civil war – elokuva.

Civil war on vuosina 2006 ja 2007 julkaistu crossover-pläjäys. Captain America ja Ironman asettuvat vastakkain, kun ilmoille heitetään ehdotus supersankareiden rekisteröimisestä ja toimimisesta vain S.H.I.E.L.D:n alaisuudessa. Kumpikin saa asiansa taakse muita supersankareita. Ja kun asiat ei riitele vaan supersankarit, niin sitten mätetään. Lue lisää sarjakuvasta täältä.

Elokuvassa viitataan lähinnä Kostajien tekemiin missioihin, joissa on tullut sivullisia uhreja. Mukana ovat aiemmista Avengers-elokuvista tutut naamat. Sen sijaan, että Hulk ja Thor olisivat olleet mukana painimassa, mukana hääri Ant-Man (hauska tyyppi), Quicksilver (ei yhtä hauska kuin X-menissä), Musta Pantteri ja (jälleen rebootattu) Spiderman.

En väitä, etteikö elokuva olisi viihdyttävä, mutta vertailussa sarjakuvalle se ei pärjää alkuunkaan – ainakaan eeppisyyden mittapuulla. Jostain syystä Kapun ja Ironmanin eripuran ei odotettu kantavan koko elokuvaa, joten siihen oli ympätty sivujuonia, jotka pitkittivät mielestäni elokuvaa ihan turhaan.

Siinä missä, sarjakuva yllätti koko lukemisen ajan, elokuva oli juuri sitä, mitä odotinkin. Eniten haukoin henkeäni huomatessani, miten taitavasti Robert Downey Jr. oli maskeerattu flashback-kohtaukseen.

Suosittelen kuitenkin molempia supersankarien ystäville.

Hyvää ystävänpäivää

IMG_20160213_194030

Otin varaslähdön ystävänpäivään antamalla miehelleni eilen kukkasia. Vaihtariystäväni olivat ihmeissään, kun ostin kukkia miehelle, mutta kerroin ettemme muutenkaan ole kovin perinteikkäitä.

20160214_094952
Hieno poseeraus pallon kanssa.

Heräsin (taas) ennen herätyskelloa. Viimein mieheni herättyä annoin hänelle hienon ilmapallon sekä pari Stephen Kingin kirjaa. Ostiko mieheni mitään minulle? Toki toki. Nimittäin Deadpool-värityskirjan, koska siinä yhdistyy kaksi lempiasiaani.

20160214_132737.jpg

Lähdimme Monarch nimiseen teehuoneeseen Afternoon tealle. Miekkonen ei vieläkään suostunut juomaan teetä, mutta kaffe ja muut herkut toki kelpasivat. Voileipien lisäksi tarjolla oli skonsseja, kakkua, keksiä sekä tietysti kuohuviiniä.

Varmastikin nokkelimmat pokkelimmat arvasittekin, mikä elokuva kruunasi iltamme? Tietenkin uusi Deadpool-pätkä! Deadpool-sarjakuvia olen lukenut ja arvioinut useampaankin kertaa.

Premissi selviää hyvin tuosta trailerista. Olen tyytyväinen, että elokuva on lapsilta kielletty, sillä muutoin leffaan ei olisi saatu samanlaista runnomista ja ruokottomuutta, jota löytyy sarjakuvastakin.

Ainoa, mikä häiritsi elokuvassa oli Deadpoolin kasvot. Niiden olisi pitänyt olla hirveämmät. Vai olenko minä karaistunut?

Kaikesta huolimatta ja senkin takia: Hyvää ystävänpäivää!

20160214_135627.jpg

Ai niin…

Tänään on myös Lukurauhan päivä. Joten nyt, kun isäntä tekkee loppuillan omia juttujaan, voinkin minä vetäytyä teen ja kirjan kera kirjojen ihmeelliseen maailmaan.