Douglas Adams: Viisiosainen linnunrata trilogia

On taas joka puolivuotisen kirjabloggaajien klassikkohaasteen aika. Kysyin puolisoltani jo joskus puolisen vuotta sitten, onko hyllyssäni jokin kirja, joka minun pitäisi hänen mielestään lukea. Hän nappasi Douglas Adamsin viisiosaisin Linnunrata-trilogian. Yleisesti tunnetuin osa on vuonna 1979 ilmestynyt Linnunradan käsikirja liftareille, mutta hyllyssämme oli juurikin tuo miltei kahdeksansataa sivuinen järkäle, josta löytyy koko tarina. Sainkin kirjan lukemiseen vauhtia, kun päätin sivistää itseäni lukemalla opuksen klassikkohaasteeseen. Sitä paitsi minua hävettää kutsua itseäni nörtiksi, kun en ole teokseen tutustunut.

Kuten aina aloitan klassikkohaasteen vasta, kun aikaa on enää kuukausi. Paksujen kirjojen kanssa ongelmana on, ettei niitä voi oikein sängyssä lukea. Niinpä minun piti varata erikseen aikaa istuakseni kirjan kanssa lukunurkkauksen nojatuolissani. Tämä oli siis järjestelykysymys, joka nousee taas ajankohtaiseksi, kun alan lukea Sinuhea.

Arthur Dent on teestään nauttiva britti, joka herää aamuun, jolloin hänen talonsa meinataan jyrätä ohitustien tieltä. Hänen läheisin ystävänsä, Ford, vetää hänet mukaan seikkailuun kertomalla, että maailmanloppu tulee kahdentoista minuutin kuluttua. Vogonit tuhoavat maapallon galaktisen ohitustien tieltä. Arthur tempautuu siis intergalaktiseen seikkailuun, jossa mikään ei tunnu olevan kotoisen normaalia.

Sääli sinänsä, että tiesin jostain kummasta osan kirjan vitseistä muun muassa maapallon älykkäimmistä olennoista ja kaiken tarkoituksesta. Silti Adams osasi yllättää yhä uudelleen hauskalla tarinallaan ja juonenkäänteillään. Annan ilomielin kirjalle neljä tähteä. Yksi tähti tippuu, koska en pääse ihan ineen siihen, miksi osa kirjan lukijoista hehkuttaa sitä ylisanoilla. Lisäksi mielestäni kaksi viimeistä kirjaa ei pääse kolmen ensimmäisen tasolle.

Katsoimme tammikuussa vuonna 2005 kirjasarjaan perustuvan elokuvan. Olisin halunnut nähdä muun muassa Maailmanlopun ravintolan, mutta jostain kai sitä on karsittava. Jotenkin tuntui, että leffa on suunnattu niille, jotka eivät ole lukeneet kirjaa eivätkä ehkä aiokaan. Stephen Fry, Helen Mirren, Martin Freeman…näyttelijät olivat loistavia.

Oletko sinä lukenut Linnunrataa tai katsonut elokuvaa?

Kirja sopii Helmet-Lukuhaasteessa kohtiin

1. Kirja on vanhempi kuin sinä

8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi

30. Kirjassa pelastetaan ihminen

39. Kirjassa lennetään

Elokuva sopii Helmet-leffahaasteen kohtiin

24. Avaruuteen sijoittuva elokuva

32. Elokuvassa on kertojanääni

Muistakaa pitää pyyhe mukana ja älkää hätäilkö!

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina ja Islantilainen kodinonni

Satu Rämö on varmastikin monelle tuttu hänen Salamatkustaja-blogistaan, jossa hän kertoo elämästään Islannissa. Lisäksi hän on julkaissut muun muassa Unelmahommissa-kirjan yhdessä Lähiömutsi-blogin Hanna Valtarin kanssa. BookBeatista bongasinkin pitkään lukulistallani olleen Rämön vuonna 2015 ilmestyneen Islantilainen voittaa aina kirjan sekä vuonna 2018 ilmestyneen Islantilainen kodinonni.

Koska kuuntelin molemmat kirjat putkeen ja ne olivat pitkälti sisarkirjoja, kirjoitan niistä yhteisen postauksen. Molemmat kirjat luki loistavasti Sanna Majuri.

Islantilainen voittaa aina-kirjassa Rämö aloittaa opiskeluajoistaan, jolloin ensimmäisen kerran kohtasi islantilaisia työskennellessään Kreetalla. He tekivät Rämöön vaikutuksen, joten hän päätti hakea vaihto-opiskelijaksi Islantiin. Nykyään Rämö asuu Islannissa islantilaisen miehensä sekä lastensa kanssa.

Kirjasta on blogannut pitkästi P.S Rakastan kirjoja. Kirjaa suosittelee Lintusen kirjablogi. Islantilaisen ja suomalaisen kohtaamista sattumista nautti Kasoittain kirjoja-blogi.

Siinä, missä Islantilainen voittaa aina kertoi Rämön matkan Islantiin, keskittyy Islantilainen kodinonni siihen, miten islaintilainen lapsiperhe-elämä eroaa suomalaisesta. Muutamat asiat toistetaan useaan kertaan molemmissa kirjoissa kuten maan turvallisuus sekä sukunimettömyys. Toisto tuntui turhalta.

Rämön tekstissä pysyy äänikirjan kuuntelijakin. Teksti on soljuvaa ja sitä on mukava kuunnella. Koska molemmat kirjat ovat alle kahdensadan sivun mittaisia, uskon että saisin luettua yhden yhdeltä istumalta.

Rämön kirjoitustyylistä piti myös Hemulin kirjahylly. Mutkattomiin islantilaisiin ihastui Kirja vieköön! Luettua ja maistettua moittii kumpaakin kirjaa kovasta yleistämisestä.

Näin saan matkattua kirjallisella maailmanvalloituksellani Islantiin. Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtiin: 10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa ja 25. Kirjassa ollaan saarella.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Koska Tuntematon sotilas oli niin sujuva lukuinen edelliseen klassikkohaasteeseen, päätin pureutua kesän aikana Täällä Pohjantähden alla-trilogiaan. Koska omistin Pohjantähdestä Suomi 100 vuotta-yhteisniteen, oli sivuja miltei 1200, eikä lukeminen rennosti selällään onnistunut. Sainkin aseteltua itseni lukunurkkauksen nojatuoliin tyynyjen avulla niin, että lukeminen onnistui kivuttomasti.

”Alussa oli suo, kuokka ja Jussi”, alkaa Täällä Pohjantähden alla-teos. Jussi kaivaa suon ylös, tekee peltoa ja rakentaa torpan. Vanhan kirkkoherran kanssa on suullinen torpankontrahti, mutta kirkkoherran kuoltua uusi kiristää ehtoja ja lopulta vie osan maista. Jussi nielee kiukkunsa ja tekee töitä. Katkeruus periytyy kuitenkin lapsille ja kylän työväenyhdistyksen asia alkaa kiinnostaa.

Kirjassa saa hyvän kuvan siitä, millainen oli torppareiden ja muun väestön suhde tilallisiin ja muuhun parempaan väkeen. Vielä Jussin sukupolvi kesti sortoa, mutta hänen lapsensa halusivat nousta barrikadeille. Mukaan mahtuu paljon historian vyörytystä helmikuun manifestista Mäntsälän kapinaan. Juuri siksikin toivoisin, että olisin lukenut tämän teoksen jo lukioikäisenä syventääkseni aikakauden historian tietämystä.

Alunperin en tiennyt kirjasta muuta kuin juuri tuon kuuluisan alkulauseen sekä Akselin ja Elina häävalssin. Katsoin heti kirjan lukemisen päälle Areenasta Edvin Laineen ohjaaman Täällä Pohjantähden alla-filmatisoinnin, joka oli ahdettu kolmeen tuntiin. Filmatisoinnissa tuntui, että tapahtumat juoksutettiin läpi liian nopeaan eikä siinä käsiteltykään kaikkia tapahtumia vaan pitäydyttiin kahdessa ensimmäisessä kirjassa.

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, että luin tämän klassikon. Hidaslukuinen se oli, mutta mieleni ei tehnyt ollenkaan pomppia pätkien yli.

Guy Delisle: Pjonjang, Merkintöjä Burmasta ja Merkintöjä Jerusalemista

merkintöjä-jerusalemistamerkintöjä-burmasta.jpgpjongjang.jpeg

Törmäsin kirjaston lukuvinkkilistalla Guy Delislen sarjakuviin. Lainasin kaikki kolme listalla ollut ja luin ne parissa illassa.

Kronologisesti ensimmäisessä kirjassa, Pjongjang, Delisle menee Pohjois-Koreaan tekemään animaatioyhteistyötä paikallisten kanssa. Merkintöjä Burmasta ja Merkintöjä Jerusalemista ovat sinällään sisarteoksia, että niissä molemmissa Delisle on perheensä kanssa ekpatrina. Delislen vaimo työskentelee Lääkärit ilman rajoja-avustusjärjestössä ja perhe reissaa mukana sinne missä komennus kulloinkin on.

Delisletekee teräviä huomioita paikallisista oloista oli sitten kyseessä Pjonjangin kulissit, Burman sotilasjuntan hallitsema maa tai monikulttuurinen Jerusalem. Itse asiassa juurikin Merkintöjä Jerusalemista voitti parhaan albumin palkinnon Angoulémen sarjakuvafestivaaleilla 2012.

Toinen dokumentaarista sarjakuvaa tekevä piirtäjä, Joe Sacco, ei miellytä silmääni yhtä lailla kuin Delisle.

Guy Delislen sarjakuvia ovat lukeneet myös Kirjanurkkaus, Mari A:n kirjablogi ja Aamuvirkku yksisarvinen

Tommi Kinnunen: Pintti

9789510434130_frontcover_final_medium

Pidin todella paljon Neljäntienristeyksestä. Lopotti oli ihan jees. Pintti sen sijaan… Totta kai halusin uskoa, että Pintti yltäisi Neljäntienristeyksen tasolle. Sen sijaan sen lukeminen oli välillä kuin suossa tarpomista.

Pintti on kolmen päivän romaani, jossa seurataan lasitehtaan varjossa elävää Tyynelän perhettä. Vuorotellen äänen saavat Jussi, Helmi ja Raili. Ikävä kyllä tarina alkoi lähteä lentoon vasta Railin näkökulmaa lukiessa.

Tommi Kinnunen on tehnyt varmastikin kovan työn tutkiessaan lasitehtaan arkea romaania varten. Välillä kuitenkin tuntuu, että työn kuvausta on kirjoitettu tekstiin vain sen takia, ettei Kinnunen halua heittää hukkaan tekemäänsä tutkimustyötä. Lukija joutuu kärvistelemään  pitkäpiimäisen lasin valmistusselostuksen läpi.

Halusin tykätä kirjasta – ja tykkäsinkin lopun Railin osuudesta, mutta tähän kirjaan kustannustoimittajan olisi suonut tekevän enemmän korjauksia.

Maritta Lintunen: Stella

nor

Tartuin tähän kirjaan lukeakseni sen Kalevalaisten naisten lukupiiriä varten. En päässyt lukupiiriin, mutta kirjan ahmaisiin toissaviikonlopun aikana.

Liisa muuttaa maalta kaupunkiin käydäkseen luovan kirjoittamisen kurssia. Hän päätyy asumaan entisen laulajan, Sylvin, huoneeseen. Iltaisin Sylvi haluaa juoda vuokralaisensa kanssa teetä ja antaa elämänohjeita.

Liisan tarinan rinnalla kuljetetaan mukana Jurin tarinaa. Juri on leipiintynyt terveyskeskuslääkäri. Hän ajautuu vanhan pianon soitto harrastuksensa pariin päätymällä säestämään kihlattuaan.

Kirjan nimi Stella viitta Sylvin viimeiseen esitykseen, jonka jälkeen hänen laulajanuransa alkoi luisumaan alamäkeä. Kaikki kirjan henkilöt ovat omalla tavallaan hukassa ja räpiköivät saadakseen elämänsä hallintaan. Toiset onnistuvat paremmin kuin toiset.

Vaikka kirjassa liikuttiin useamman kertojan mukana, ei lukija jäänyt missään vaiheessa ihmettelemään, missä mennään. Kirjan luettuani jäin pohtimaan, ovatko unelmat vain lahjakkaille.

Minna Canth: Työmiehen vaimo

9789510425398_frontcover_final.jpg

Viime kesänä kävin katsomassa Minna Canthin Työmiehen vaimo-näytelmän Jyrkän kesäteatterissa. Kirjoitin siitä täällä. Päätinkin lukea ensimmäiseen tämän vuoden klassikkihaasteeseen juurikin tuon Canthin näytelmän.

Olen aiemmin luullut, että näytelmien lukeminen olisi jotenkin vaikempaa kuin romaanien. Näytelmä tempaisikin minut mukaansa ja luin 142 sivuisen kirjan yhdeltä istumalta.

Kirjan työmiehen vaimo, Johanna menee naimisiin Riston kanssa, joka tuon aikaisen lain mukaan saa haltuunsa Johannan ennen avioliittoa hankkimat säästöt. Vuodessa rahat on juotu ja Johanna joutuu elämään kädestä suuhun. Siinä missä Johanna vaikuttaa kohtaloonsa alistuneelta, Riston entinen rakastettu, romanityttö Homsantuu on tulta ja tappuraa yrittäessään pistä Ristolle kampoihin.

Canth on ollut tekstissään vuonna 1885 ollut edistyksellinen kohdistaessaan huomion naisten oikeuksiin, mutta myös siinä, että hän nostaa romanin yhtäläiseksi henkilöhahmoksi muiden kanssa. Näytelmässä on mukana myös Vappu, joka kommentoi tapahtumia kuin olisi Canthin ääni.

Olisi mielenkiintoista lukea, millaisen vastaanoton edistyksellinen näytelmä on saanut aikanaan. Näytelmän avulla Canth on osallistunut aikanaan poliittiseen keskusteluun.

Juhani Aho: Rautatie

IMG_20180131_160840.jpg

Minua nolottaa hiukan, etten ole aiemmin lukenut Juhani Ahon tuotantoa. Olen kotoisin Iisalmesta, jonka Kirkkopuistossa on Juhani Ahon patsas ja Mansikkaniemellä Juhani Ahon museo. Kävin koulua Juhani Ahon yläasteella. Minulla on hämärä muistikuva, että olisin nähnyt pätkiä Rautatien elokuvasovituksesta.

WSOY julkaisi viime vuonna 12 klassikkoa, joista yksi oli Juhani Ahon Rautatie. Rautatie oli myöskin helppo valinta, sillä pienoisromaanin pituus on vain 142 sivua. Kauniista kannen maalauksesta on vastuussa Susanne Gottberg. Arvostan muutenkin teoksen materiaalia, joka tuntuu karhealta kädessä sekä kirjanmerkkinauhaa.

Mutta itse tarinaan.

Matti ja Liisa asustavat korvessa jossain päin Ylä-Savoa. Matti saa kuulla rovastin luona käydessään, että Lapinlahdelle on tullut rautatie. Matti ja Liisa eivät voi käsittää, miksi tie on tehty raudasta ja miksi sillä kulkeva hevonen syö halkoja. Pitäähän sitä mennä katsomaan.

Rautatie on alunperin julkaistu 1884, jolloin Savon rata oli vasta suunnitteluasteella. Kuopio-Iisalmi rataosuus avattiin vasta 1902. Kirjassa kuvataan muutosta, jonka rautatie on tuonut ja miten niin kutsuttu rahvas ymmärtää uuden menopelin tulon. Kirjasta saa väläyksen siitä, millaista oli asua korvessa 1800-luvun lopulla.

Vaikka yleensä vanhempien teosten lukeminen on minulle hankalaa vanhemman tyylisen kerronnan ja kielen takia, luin Rautatien miltei yhdeltä istumalta. Sillä onkin hyvä aloittaa suomalaisiin klassikoihin tutustuminen.

Satu Rämö & Hanne Valtari: Unelmahommissa. Tee itsellesi työ siitä mistä pidät

9789510419359_frontcover_final_original.jpg

Sain tämän kirjan käsiini jo kesällä. Lukeminen lähti ensin nopsaan käyntiin, mutta pysähtyi sitten kokonaan, kunnes sain luettua tämän viime viikolla loppuun. Mikä mätti?

Satu Rämö ja Hanne Valtari ovat minulle tuttuja alunperin blogimaailmasta, jonne molemmat ovat naputelleet lapsiperhearjestaan. Rämö on kirjoittanut myös aiemmin kaksi Vuoden mutsi-kirjaa Katja Lahden kanssa. Nyt hän tsemppaa lukijoita löytämään kutsumuksensa Hanne Valtarin kanssa.

Unelmahommissa-kirjassa kerrotaan, miten Rämö ja Valtari ovat tehneet bloggaamisesta työn. Molemmilla on toki muitakin työprojekteja, mutta bloggaaminen on molempien vakituinen tulonlähde. Kirja avaa ikkunan siis bloggaajan arkeen siloteltujen kulissien taakse. Kirjan neuvoja voi soveltaa muunkinlaisen työn tavoitteluun kuin bloggaamiseen. Vinkkejä saa niin luovan työn tekijät kuin kivijalkakaupasta haaveileva.

Lukujumini syy oli nimenomaan yrittäjyyden hehkuttaminen. Itseäni korpeaa yhteiskunnan tapa puhua yrittäjyydestä ongelmien ratkaisuna työttömille. Onneksi kirjassa kerrotaan myös siitä, kuinka paljon luovalla alalla varsinkin menestyminen vaatii. Mutta silti pitäisi muistaa mainita, ettei yrittäminen sovi kaikille. Vaikka kyse onkin unelmahommasta, ei se joka päivä maistu.

Kirjan suurena plussana on jokaisen luvun lopussa olevat tehtävät, jotka kannustavat lukijaa pohtimaan suuntaansa. Mikäli lukee kirjan ajatuksella saa varmasti vinkkejä tulevaa elämäänsä ajatellen.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi

mielensapahoittajan-suomi.jpg

Tuomas Kyrö iski kultasuoneen keksiessään Mielensäpahoittaja-hahmon. Laskujeni mukaan Mielensäpahoittajan Suomi on seitsemäs kirja sarjassaan.

Idea on varmaan tunnettu, mutta kerrataan silti: Sysi-Suomessa asuu rintamamiestalossaan vanhempi mies, joka pahoittaa mielensä erilaisista asioista. Kyseessä on karikatyyri niistä vanhan kansan joukoista, jotka hiihtivät kesät talvet kouluun ja selvisivät kaikesta sisulla. Ja heidän tulee valistaa näitä nykyisiä pullamössösukupolvia.

Seitsemännessä Mielensäpahoittaja-kirjassa päähenkilön luona on käymässä lapsenlapsi, joka lukee ylioppilaskirjoituksiin. Mielensäpahoittaja muistelee Likan apuna Suomen sataa vuotta ja sitoo tapahtumat omaan elämäänsä, vaikkei olekaan kaikkien niiden vuosien aikana elänyt.

Pelkkää hekotusta kirja ei ole. Ensimmäisessä kirjassa selvisi, että päähenkilön rouva on muistisairaiden osastolla eikä tunnista enää miestään. Se on tuonut omanlaisensa surullisen vireen jokaisen kirjaan. On pitänyt opetella selviämään ilman toista niin kodinhoidollisesti kuin muutenkin.

Kultasuoni tosiaan. Äitini luki kirjan jälkeeni ja hekotti ääneen Kyrön oivalluksille.