Matt Haig: Keskiyön kirjasto

Noran elämä on täynnä pettymystä. Kun työelämä runtelee ja kissa kuolee, hän kokee maailman liian painavana. Hän päättää tappaa itsensä. Kuoleman sijaan hän astuukin Keskiyön kirjastoon, jossa häntä tervehtii lapsuuden kirjastosta tuttu Rouva Rouva Elm kehottaa Noraa selaamaan Katumuksen kirjaa, johon on kirjattu kaikki pienet ja suuret katumuksen aiheet Noran elämästä.

Mitä, jos olisinkin jäänyt siihen suhteeseen? Tai tavoitellut erilaista uraa? Näitä Nora pohtii selatessaan Katumusten kirjaa. Rouva Elm ojentaa Noralle kirjan kirjastosta, jonka maailmaan Nora imeytyy. Siellä hän saa kokeilla, mitä jos-elämäänsä. Heti kun hän huomaa pettyvänsä siihen, hän palaa Keskiyön kirjastoon. Mutta Keskiyön kirjasto on olemassa vain keskiyöllä.

Kirja on nopealukuinen ja luvut ovat sopivan pituisia. Vaikka masennus onkin rankka aihe sopii kirja kassikirjaksi eli kirjaksi, jota luetaan pala kerrallaan vaikkapa apteekin jonossa tai ennen nukkumaanmenoa.

Kesällä parvekkeella ahmimani Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään oli viiden tähden lukukokemus. Odotukset Keskiyön kirjaston kohdalla olivat siis kovat. Vaikka kirja olikin hyvä, ei se ollut samalla lailla ahmimiskamaa. Selkeä neljän tähden kirja kuitenkin.

”Pidän Matt Haigin tavasta kirjoittaa kevyehköjä kirjoja aiheista, joissa olisi ainesta paljon raskassoutuisempiinkin kirjoihin,” kirjoittaa Kirjojen keskellä.

”Lukijalle selitettiin mielestäni liian helpoksi kaikki, mitään ei jätetty arvailujen varaan. Päähenkilön kokemat opetukset olivat suhteellisen yllätyksettömiä ja alleviivaavia – lukiessa tietää kyllä miten kirja päättyy, ja näin se oikeastaan tekeekin,” kritisoi Lukutuulia.

”Masennus ja itsemurhat eivät ole mitään leikkisiä aiheita, ja niistä voisi tulla myös hyvin äkkiä synkkiä ja surullisia kirjoja. Elävässä elämässä näin on aina. Matt Haig on miettinyt ja käsitellyt aihetta eri tavalla fantasian kautta,” pohtii Kirjasähkökäyrä.

Katharine McGee: Amerikan kuninkaalliset

Halusin kevyttä kuunneltavaa. Vaihtoehtotodellisuuteen sijoittuva Amerikan kuninkaalliset sopi siihen mainiosti.

Kirjan maailmassa Yhdysvalloissa ei ole missään vaiheessa ollut presidenttiä, vaan George Washingtonista oli tullut aikanaan ensimmäinen Amerikan kuningas. Tämä ilmeisesti on vaikuttanut siihen, että muuallakin maailmassa on enemmän monarkeja. Kirjassa mainitaan esimerkiksi Venäjän tsaari.

Kirjassa seurataan neljää nuorta naista. Hallitsevan kuninkaan isä sääti lain, jonka mukaan naisestakin voi tulla Amerikan hallitsija. Kruununprinsessa Beatrice on kunnollinen ja kansan suosikki. Hänen sisaruksensa kaksoset Jefferson ja Samantha sen sijaan päästelevät enemmän höyryjä ja pohtivat, mitä voivat tehdä elämällään kameroiden edessä.

Beatricen ja Samanthan lisäksi kertojina ovat kaksi hyvin erilaista naista: Nina ja Dafne (en ole varma, miten nimi kirjoitetaan, koska kuuntelin kirjan äänikirjan). Nina on Samanthan lapsuudenystävä. Heillä on samanlaiset tatuoinnit ystävyyden merkkinä. Siinä missä, Sam on villi rajojen kokeilija, Nina on järjen ääni. Dafne sen sijaan on entinen Jeffersonin tyttöystävä, jonka elämän tarkoitus on pitää yllä hyvää mainetta ja päästä prinssin puolisoksi.

Kirja vaihtoehtohistoriasta olisi voinut saada enemmänkin irti. Jos kuninkaat istuisivat vallan kahvasssa presidenttien sijaan, mikä olisi demokratian laita? Kirja on kuitenkin puhdasta rakkaushömppää. Kirjassa on useampiakin kiellettyjä rakkauksia.

Kirjan juonikuviot jäivät auki. Seuraava osa ilmestyykin suomeksi ensi keväänä. Kirja on kevyttää kuunneltavaa, jonka juonikuviot ovat arvattavissa. Kirjan amerikkalaiset rakastavat kuningashuonetta varauksettomasti. Olisikin mielenkiintoista lukea jatkossa kuningashuoneen vastoinkäymisistä.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteen kohtaan 11 vaihtoehtohistoria.

Paula Nivukoski: Mainingin varjo

Aurinko oli jo noussut, mutta yhä he viipyivät viltin alla, piirtelivät toistensa ääriä. Aika putoili keveinä hiutaleina ja kerääntyi lattianrajaan. Evalina hymyili eikä sanonut paljoakaa.

Muuttaessaan piskuiselle luodolle Anders-kalastajan kanssa Evalina on pappilan tyttö, jonka on unohdettava kelloajat ja opeteltava toimimaan ajallaan ja sytyttämään nuotio. Eletään kesää 1911. Evalinan elämässä on viimeinkin muutakin kuin ristipistot.

Välillä tarinassa palataan aikaan ennen kuin Evalina karkasi kotoa. Pappilassa naiset saivat näkyä mutteivat kuulua. Ankara isä, ohut äiti, kiireinen Maria-piika ja rakas Sofia-sisko, jolle Evalina sommittelee kirjeitä luodolta, ensi-ihastus Maisteri, joka opetti sisaruksia. Pappila näyttäytyy nostalgian hunnun lävitse, kun luodolla ollaan luonnon armoilla, vaikkakin sitten rakkaan Andersin sylissä.

Välillä henkilöiden repliikit ovat ruotsiksi. Ymmärrettävää, kyllä sijoittuuhan kirja ruotsinkieliselle Pohjanmaalle. Miten tämä näyttäytyy niille lukijoille, jotka eivät ymmärrä ruotsia?

Nivukosken ensimmäistä kirjaa, Nopeasti piirretyt pilvet, toivottiin viime vuonna Finlandia-ehdokkaaksi. Minuun se ei kuitenkaan iskenyt yhtä voimakkaasti kuin Mainingin varjo. Vaikka kirjat eivät olekaan tapahtumarikkaita, maalaavat ne kauniita hetkiä. Tätä viiden tähden kirjaa toivon Finlandia-ehdokkaaksi.

”Sanoin Twitterissä kirjan luettuani, että olen sanaton, mutta toisaalta sanoja on liikaakin. Sen tämä tarina minulle teki, kietoutui mieleeni, ei jättänyt kylmäksi,” kirjoittaa Kirjarouva.

”Evalinan ja Andersin tarina tyrmäsi minut, se iski minut sanattomaksi ja hengettömäksi. Se on vaikuttava, suorastaan dramaattinen tarina,” summaa Kirjarikas elämäni.

”Tuntuu  kuin  tapahtumat  kuvattaisiin  tunteiden  ja ajatusten  kautta. Kirja  pääsee  siten  suoraan  lukijan  ihon  alle,” pohtii Jorman lukunurkka.

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Tommi Kinnunen on luotettavasti jukaissut kirjan parin vuoden välein. Mikäli Kirjamessuja olisi tänä vuonna pidetty, olisi Kinnusta viety. Uskon kuitenkin, että messujen puutteesta huolimatta Ei kertonut katuvansa löytää lukijansa.

Eletään toisen maailmansodan loppua Pohjois-Norjassa. Saksalaisten varuskunnassa herätään uuteen aamuun. Kahviloita, toimistoja, sairaaloita ja pesuloita pyörittävät naiset ihmettelevät, kun miehet eivät tule töihin. Pian naisia kyyditetään parakeihin, joissa heidän hiuksensa keritään, pidetään nälässä ja hauskutaan saksanlaisten huoraksi.

Kirjan keskiössä on kuitenkin vaellus, joka alkaa kun sudensilmäinen mies kuljettaa lavallisen suomalaisnaisia parakeilta käsivarren Lappiin ja jättää selviytymään. Irene, Aila, Veera, Katri ja Siiri lähtevät tarpomaan loputonta matkaa kohti kotia, osan porukasta jäädessä rajavartiomiehen telttaan odottamaan.

Kirjassa kuvataan luonnon muutosta vuodenajan muuttuessa ja matkan edetessä. Luulen, että olisin saanut tästä enemmän irti, mikäli olisin käynyt Lapissa. Rakot syntyvät, vatsa kouristelee ja päivät toistuvat samanlaisina. Kaikki sanottava on sanottu.

Kerityt päät paljastivat kulkijat saksalaisten huoriksi. Sydänalassa alkoi kasvaa pelko siitä, millainen vastaanotto perillä olisi. Raskaudesta huolimatta matkan ei enää halunnutkaan loppuvan.

Ei Lopotti eikä Pintti yltänyt Neljäntienristeyksen tasalle, mutta Ei kertonut katuvansa pääsee lähelle. Neljäntienristeys vavisutti. Ei kertonut katuvansa- kirja ahmnaistaan ja ihmeteltiin sitten mitä tapahtui.

”Kinnunen on armottoman hyvä ihmiskuvaaja ja mikä parasta, hän kuuluu niihin harvoihin suomalaiskirjailijoihin, jotka osaavat kirjoittaa naisen mielen, pelot, halut, paot, katkeruuden kuin ilonkin,” toteaa Leena Lumi.

”Kohtaukset piirtyivät eteeni elävinä ja todentuntuisina, kuin olisin elokuvaa katsellut,” maalataan Kirja vieköön!-blogissa.

Ei kertonut katuvansa kietoo historialliseen romaaniin ajattoman ihmis- ja maailmankuvan, jossa päätekijänä on sattumanvaraisuus ja muutos sekä ihmisen ihmeellinen kyky sopeutua, jättää taakseen käsittämätöntä, tehdä pahaa, ehkä joskus hyvää ja irrottautua mustavalkoisuudesta,” pohtii Tuijata.

Fredrik Backman: Kiekkokaupunki

Helmet-haasteen urheiluun liittyvä kirja-kohta aiheutti harmaita hiuksia. Muistan lukeneeni joskus Karo Hämäläisen Yksin-kirjan, joka oli fiktiivinen elämänkerta Paavo Nurmesta. Urheilua oli siinä makuuni aivan liikaa. Onneksi Lappe lukee-youtubekanavalla mainittiin Fredrik Backamin Kiekkokaupunki-kirja, joka olisi urheilukirja, mutta myös paljon muutakin.

Onneksi en muistanut, että olen aiemmin yrittänyt lukea Backmanilta kirjaa Britt-Marie kävi täällä, joka oli mielestäni ihan kamala. Kirja jäi kesken. Onneksi on blogi, jotta voi muistella huonojakin lukukokemuksia.

Piskuinen Björnstad elää ja hengittää jääkiekkoa. Se tuo jotain iloa kuolevaan, kylmään ja pimeään pohjoisen kaupunkiin. Ne, jotka eivät pääse jääkiekon avulla kaupungista, päätyvät kaupungin tehtaaseen töihin. Mikäli juoniorijoukkue voittaisi mestaruuden, voisi kaupunki saada jääkiekkolukion ja nousta jaloilleen. 

Keskiössä on Anderssonin perhe, jonka isä Peter on palannut kaupunkiin NHL-uransa jälkeen johtamaan kotikaupunkinsa jääkiekkoseuraa. Peterin vaimo Mira on asianajaja, poika Leo pelaa jääkiekkoa ja tytär Maya soittaa kitaraa. Mayan paras ystävä Ana on Mayan toinen puolisko. Kirjassa tutustutaan myös juniorijoukkueen tähtipelaaja Keviniin, Boboon ja Benjiin, joka käykin aikamoisen kasvun kirjan aikana.

Jokaisella kaupunkilaisella tuntuu olevan jokin suhde jääkiekkoon, kunnes tapahtuu jotain, joka pakottaa jokaisen kaupunkilaisen valitsemaan puolensa. Kenen sanaan voi uskoa? Onko seura tärkeämpi kuin yksilön hyvinvointi?

Kiekkokaupunki ei kerro pelkästään jääkiekosta vaan myös ystävyydestä ja uskollisuudesta. Se nostaa tapetille myös pukuhuonepuheen, joka minulle naisena nostaa niskakarvat pystyyn. 

Viiden tähden lukukirja, jonka sivut kääntyivät kuin itsestään. 

HBO:lle on tulossa lähiaikoina kirjaan perustuva TV-sarja.

Sopii Helmet 2020-lukuhaasteeseen kohtaan 14. Urheiluun liittyvä kirja.

Leffa vai kirja: Baby Jane

Vuonna 2005 ilmestynyt Sofi Oksasen Baby Jane oli tuoreeltaan minulle monestakin syystä tärkeä. Siksi olinkin innoissani, kun valkokankaalle tuli viime vuonna kirjan elokuvasovitus. Katsoin sen vasta nyt. Odottaessani DVD-varauksen saapumista kirjastoon, luin kirjan uudelleen. Olihan se edelleen viiden tähden arvoinen.

Kirjan kertoja rakastuu Pikiin. Tulevaisuuden Linnanmäki-reissuista haaveileva naispari hioutuu yhteen. Vähitellen kertojalle kuitenkin selviää, ettei Piki pysty poistumaan kotoaan selvinpäin paniikkihäiriön takia. Hänen eksänsä, Bossa, tulee avaimillaan Pikin asuntoon, vie roskat, pyykkää ja käy kaupassa. Edes yhdessä aloitettu bisnes ei auta paria lipumasta erilleen.

Entä sitten elokuva? Se seurasi kirjaa lisäten siihen muutamia mausteita. Kirja on edelleen elokuvaa parempi vaikkei teosta oltukaan loputtomasti tuhottu. Kirjan sijoittuessa 90-luvulle, oli Pikillä selkeää tekosyy istua kotona odottamassa lankapuhelimen äärellä bisnespuheluita. Näyttelijät tekivät oikein hyvää työtä. Kirjaa lukematon puolisoni sanoi elokuvan olevan outo. Ehkä sen sisään pääsisi paremmin kirjan luettuaan.

Siihen nähden, kuinka suuri merkitys Baby Janella on minulle, onkin hassua etten ole saanut luettua Finlandiankin voittanutta Puhdistusta. Ehkä johonkin lukuhaasteeseen saan sen luettua.

Yle: Sofi Oksasen Baby Jane nähdään nyt valkokankaalla: ”Naiset puhuvat harvoin keskenään elokuvissa – varsinkaan muusta kuin miehistä”

”Oksanen tavoittaa kirjassaan todella hienosti irrallisuuden ja yhteiskunnan normien ulkopuolella olemisen  tunteen, ja vaikken aihetta omakohtaisesti tunnekaan, kirjassa kuvataan taidokkaasti myös mielen herkkyyttä ja sen järkkymistä,” kirjoitetaan Oksan hyllyltä-blogissa.

”Vahva lukukokemus..!” julistaa Mrs.Karlsson.

”Baby Jane ei ole rakkausromaani. Se on intohimoromaani,” toteaa Anneli.

Kim Liggett: Armonvuosi

Tierney elää piirikunnassa, jossa hirttotuomio tulee unien näkemisestä. Hän on nähnyt unia pienestä tytöstä ja punaisesta kukasta. Pian tulee aika, jolloin hänen valkoinen hiusnauhansa vaihdetaan punaiseen ja vartijat saattavat hänet ja monet muut tytöt kauas metsään viettämään armonvuotta. Armonvuotta, jonka aikana tyttöjen on päästävä eroon taikavoimistaan.

Armonvuodesta ei ole ollut lupa puhua piirikunnassa, mutta sen rankkuudesta on kielinyt palaavien tyttöjen huono kunto. Yksitellen tytöt kääntyvät toisiaan vastaan. Heidän leirinsä ulkopuolella vaanivat saalistajat, jotka nylkevät tyttöjä elävältä.

Tämä kirja on yhdistelmä Handsmaid’s talea ja Kärpästen herraa. Se pitää otteeseen loppuun asti. Olisin antanut teokselle viisi tähteä, mikäli se olisi osattu lopettaa noin kymmenen sivua aiemmin. Muutoin annan vahvan suosituksen tämän kirjan lukemiseen.

”Mitään iloista kevytmielistä kesälukemista tämä kirja ei ole,” todetaan Siniset helmet-blogissa.

”Kun pääsin tarinaan kiinni, en malttanut lopettaa lukemista!” hehkuttaa Kirjoihin kadonnut.

”Näin kirjaa lukiessani tämän elokuvana, ja pikaisella googlettelullahan selvisikin, että Universal on ostanut kirjan elokuvaoikeudet,” tietää Kirjapöllön huhuiluja.

Taylor Jenkins Reid: The Seven Husbands of Evelyn Hugo

Kirjasomessa on pompannut useamman kerran silmiini Taylor Jenkins Reidin The Seven Husbands of Evelyn Hugo-kirjan ylistystä. Kuultuani siitä tarpeeksi hehkutusta, oli minunkin pakko käydä hakemassa tämä helmi kirjastosta.

Monique saa pomoltaan jymyuutisen: vanhan Hollywoodin tähti Evelyn Hugo haluaa antaa haastattelun juuri hänelle. Paikalle päästyään Hugo kuitenkin kertoo hänelle, että Moniquen olisi kirjoitettava elämänkerta hänestä.

Kirja jakaantuu siis kehyskertomukseen, jossa Hugo kertoo elämäntarinaansa ja seitsemään osioon Hugon aviomiesten mukaan. Mutta kuka oli Evelyn Hugon elämänrakkaus?

Enempää paljastamatta kerron, että kyseessä on suuria tunteita, oma edun tavoittelua ja ryysyistä rikkauksiin tarina. Valitettavasti tätä kirjaa ei ole vielä suomennettu.

Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen

Ilman kirjabloggaajien klassikkohaastetta en tuskin tarttuisi klassikoihin puolivuosittaisin. Uudemmissakin kirjoissa on niin paljon luettavaa, että vanhemmat kirjat meinaavat jäädä niiden jalkoihin. Vähitellen klassikot eivät ole enää tuntuneet niin pelottavilta.

Suomen satavuotisjuhlavuonna WSOY julkaisi kerran kuussa klassikkoteoksen. Tämän myötä hyllyyni kertyi muun muassa sekä Tuntematon sotilas että Täällä Pohjantähden alla ja Edith Södergranin runoja. Eräs ystäväni kiusoitteli minua vuosia siitä, että olen olevinani lukutoukka, mutten lukenut Sinuhea (ei kylllä hänkään). Siksi päätin omistaa tämän klassikkohaasteen 970 sivuiselle opukselle.

Sinuhe löydetään vauvana ajelehtimasta kaislaveneestä Thebassa 14. vuosisadalla ennen ajanlaskua. Sinuhe päätyy seuraamaan kasvatti-isäänsä lääkärin ammattiin. Sinuhen värikkääseen elämään kuuluu muun muassa matkustelua Syyriaan, Babyloniin ja Kreetalle, joista kussakin hän ottaa oppia paikallisilta lääkäreiltä. Hän hoitaa niin köyhiä kuin ylhäisiäkin kunkin maksukyvyn mukaan. Ehkä pitkäikäisin ystävä hänelle ja kirjan värikkäin hahmo on Kaptah, joka on alunperin Sinuhen orja, mutta jonka Sinuhe vapauttaa. Kaptah on selkeästi tarkoitettu tunnelmaa keventäväksi koomiseksi hahmoksi.

Kirjassa on paljon mielenkiintoisia sanavalintoja. Seksistä puhuttaessa ”iloitaan naisen kanssa”. Kun Sinuhe ryyppää Babylonissa, hän ”iloitsee maksansa kanssa”. Aikanaan seksin kuvausta onkin Wikipedia-artikkelin mukaan kauhisteltu.

Osoittaa olevansa aikansa tuote, sillä Niilin eteläpuolella asuvat neekerit, jotka kuvataan villeinä, joista monet ovat noitia. Vaikka kirjassa puhutaan paljon tasa-arvosta ja orjien vapauttamisesta, ovat orjat ja muut alemman yhteiskuntaluokan ihmiset siinä tyytyväisiä osaansa, joka vaikuttaa minusta päälleliimatulta.

Sinuhe egyptiläistä pidetään Waltarin pääteoksena, se käännetty 41 kielelle ja siitä on tehty vuonna 1954 Hollywood-elokuva. Panu Rajalan kirjoittaman Unio mystica, Mika Waltari-elämänkerran mukaan Waltari kirjoitti Sinuhen mökissä muutamassa kuukaudessa.

Tämän kesän klassikkohaastetta emännöi Kirjan jos toisenkin Jane. Käy täältä kurkkaamassa lisätietoja ja muut haasteeseen osallistuneet.

Koska Sinuhe on kirjassa muistelija, sopii kirja Helmet-lukuhaasteen kohtaan 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja.

Johanna Sinisalo: Vieraat

Bongasin tämän kirjan YleKioskiLit-instagramkanavan Kirjakeskiviikko storysta, jossa erikoiskirjastovirkailija Henriikka Tulivirta suositteli sateenkaarikirjallisuutta. Tässä kirjassa sateenkaarevuus ei ole pääosassa vaan se on jotain arkista.

Essi ja Siiri asuvat lapsineen Tampereella. Kuusivuotias Sissi käy luonnontieteisiin painottuvaa päiväkotia. Masterchefistä tuttu Essi pyörittää vegaanikahvilaa Siirin hoitaessa parivuotiasta Luukasta kotona. Huolta aiheuttavat Essin pitkiksi venyvät työpäivät ja Luukaksen viivästynyt puheen oppiminen. Lähipiiriin kuuluu myös lasten biologinen isä Ville.

Sissillä on salaisuus. Hän kuulee hermohurinaa. Hän huomaa yllättäen Luukaksen reagoivan hänen satuttaessa itseään. Hermohurina lakkaa hetkeksi. Onko tämä sitä empatiaa? Pikkuvanha Sissi alkaa tehdä tieteellisiä kokeitaan.

Kertojina vuorottelevat Siiri, Essi ja Sissi ja välillä tekstin seassa sähköposteja ja lehtijuttuja. Lukija on askeleen edellä muita eikä ole helppoa päättää, kenen puolella olisi.

Kirja voitti Kariston kauhuromaanikilpailun keväällä 2019. Tämä onkin juuri sellaista psykologista jännitystä, josta pidän. Kirja ei kuitenkaan yllä mielestäni vuonna 2013 ilmestyneen Auringon ydin-dystopian tasolle.

Monikerroksisuus on lähes hengästyttävää, ja tunnelma tihenee ikään kuin salakavalasti, kun mukaan tulee kammottavia elementtejä,” kirjoitetaan Kirjat kertovat-blogissa.

”Se, että kirja lokeroidaan kauhugenreen, ei tarkoita, etteikö siitä löytyisi paljon muitakin tasoja ja teemoja kuin pelko ja yliluonnollisuudet,” todetaan Kirjapöllön huhuilja-blogissa.

Se (kerronta) tekee jokaisesta henkilöstä jollain tavalla vastenmielisen, vaikkakin samalla myös syvemmän,” pohditaan Kirjanmerkkkinä lentolippu– blogissa.