Helsingin kirjamessut 2015: Perjantai

Susan Abulhawa
Susan Abulhawa

Toinen messupäiväni alkoi kirjailijatapaamisella amerikanpalestiinalaisen Susan Abulhawan kanssa. Abulhawalta on aiemmin ilmestynyt kirja Jemenin aamut. Aiemmassa elämässään hän oli biologi, kunnes alkoi kirjoittaa poliittisia kommentaareja.

Abulhawan vanhemmat ovat palestiinan pakolaisia. Yhdysvaltoihin Abulhawa muutti ollessaan 13. Abulhawa kertoo, ettei hänen tyttärensä puhu paljoa arabiaa, mutta on iän myötä alkanut arvostaa juuriaan.

Abulhawan toinen suomennettu teos Sininen välissä taivaan ja veden kertoo useamman sukupolven palestiinalaisten naisten kohtaloista. Yksi hahmoista perustuu kuulema Abulhawan nuoruuden kokemuksiiin. Abulhawa kertoikin kyseisen hahmon kirjoittamisen olleen varsinainen katharsis.

Abulhawa arvosteli hiukan länsimaisten kapeaa mielikuvaa muslimimaista, vaikka kulttuurista kuin kulttuurista löytyy kaikenlaisten ihmisten kirjo. Kirjoittaessaan uutuuskirjaansa Abulhawan ei ollut tarkoitus rikkoa streotypioita, vaan teki sen tahtomattaan.  Abulhawa kertoo olevansa huono suunnittelemaan eikä hänellä ole kirjoitustyön alussa valmista konseptia tai tarinaa, vaan se muotoutuu kirjoitustyön edetesssä. Alunperin tarinan oli tarkoitus kertoa Khaled-nimisestä pojasta. Abulhawa huomasikin kirjoittaessaan tarinan muotoutuvan naisista Khaledin ympärillä.

Vaikkei kirjan ole tarkoitus olla poliittinen, siinä on poliittiikkaa pakosta tapahtumien sijoittuessa Gazaan. Abulhawa toteaakin, että hänen taustansa vuoksi kaikki, mitä hän kirjoittaa tulkitaan poliittiseksi. ”Literature is so much bigger than politics,” Abulhawa sanoo. Tarina kertoo ihmisistä, jotka vain sattuvat asumaan Gazassa.

Haastattelija kysyi Abulhawalta mielipidettä Palestiinan tilanteeseen. Abulhawan mielestä ketään ei saisi sortaa ja ihmisten tulisi olla tasa-arvoisia. Tällä hetkellä suurin osa palestiinalaisista elää pakolaisleirillä. Abulhawa itse ei enää saa edes turistiviisumia Israelin poliittisen työnsä vuoksi.

Kirjoittamisen lisäksi Abulhawa on kerännyt rahaa perustaakseen leikkipuistoja palestiinalaisille lapsille. Palestiinalaiset lapset joutuvat leikkimään vaaralllisissa paikoissa. Abulhawan mukaan 96% palestiinalaisista lapsista kärsii posttraumaattisen stressin oireista.

Kirjoittaessaan Abulhawa ei ajattele kustantajaa tai lukijoita. Hän on kuitenkin saanut kirjoistaan enimmäkseen positiivista palautetta. Goodreadsissa tosin eräs muslimimies oli kirjoittanut uutuuskirjan loukkaavan häntä siinä esiiintyvän aviorikosten ja raiskausten takia. Abulhawa sanookin, että kirjallisuus antaa meille mahdollisuuden tarkastella uhriutta, pyhimyksiä ja hirviöitä.

Abuhawan tilaisuuden jälkeen pyörin jonkin aikaa messuhallissa Hyllytontun höpinöitä-blogin Tiinan kanssa. Koimme kirjamessueuforiaa, otimme selfietä ja mietimme, mitä viedä kotiinviemisiksi.

Antti Tuomainen, Tua Harno ja Pasi Pekkola.
Antti Tuomainen, Tua Harno ja Pasi Pekkola.

Seuraavaksi oli luvassa toinen kirjailijatapaaminen, jossa Antti Tuomainen, Tua Harno ja Pasi Pekkola kertoivat uutuuskirjoistaan.

Pekkolan toinen teos, Lohikäärmeen värit, kertoo selviytymistarinan kiinalaisesta naisesta, joka rakastuu köyhään mieheen, lähtee Suomeen turvallisemman elämän perässä, mutta palaakin Kiinaan rakastettunsa luokse. Rinnalla kulkee tarina naisen Suomeen jääneestä pojasta, joka lähtee Kiinaan selvittämään juuriaan ja äitinsä kohtaloa.

Pekkola kertoo asuneensa Kiinassa kolme vuotta. Jo saadessaan tietää Kiinaan muutosta, hän alkoi lukea Kiinan historiasta ymmärtääkseen kiinalaisia. Pekkola ei oppinut Kiinassa asuessaan kieltä, koska työskentely oli niin intensiivistä. Hän haastatteli kirjaa varten kulttuurivallankumouksen kokeneita kiinalaisia tulkin välityksellä Kiinassa. Suomessa hän haastatteli kulttuurivallankumousta paenneita kiinalaisia. Hän tunsi, että haastatelluilla oli vahva tarve puhua kokemuksistaan, vaikkeivat kaikki puhuneetkaan suoraan.

Pekkola kertoi, että ensimmäisen kirjan kirjoittaminen oli haave. Toiseen kirjaan idea syntyi orpokodissa Suzhoussa, joka sijaitsee Shanghain lähellä. Kiinassa on tyttölapsilla ollut vuosikymmeniä huonommat olot kuin poikalapsilla. Nykyään Kiinassa on miehiä 24 miljoonaa enemmän kuin naisia. Tämä tieto sai Pekkolan pohtimaan tyttöjen kohtaloa.

Prostituutio on Kiinassa kiellettyä, mutta silti siellä on noin 6 miljoonaa prostituoitua. Liike-elämässä korruption lisäksi on yleistä viihdyttää asiakkaita viemällä heidät tyttöbaareihin. Niissä työskentelee maaseudulta kotoisin olevia tyttöjä. Tytöt ovat lähteneet kaupunkiin paremman elämän toivossa.  Aluksi he ovat saattaneet työskennellä tehtaassa. Tyttöbaarissa kuitenkin ansaitsee paremmin ja tehtaassa on rankat olot. Heidän kokemuksia Pekkola kävi keräämässä. Tulkkia ei tarvittu, koska tyttöbaareissa työskentelevät tytöt oppivat työssään englantia.

Tua Harnon toinen romaani Oranssi maa kertoo 30-vuotiaasta Sannasta, joka on työtön, eronnut ja raskaana. Sanna joutuu muuttamaan takaisin äitinsä luo. Sannan isä tarjoaa Sannalle graduun kaivosaihetta, johon Sanna tarttuu. Australiassa, jossa kyseinen kaivos sijaitsee, on antropologi, joka järjestää retriittejä. Sanna päättää osallistua, jotta saisi elämänsä kuntoon ennen lapsen syntymää.

Harno oli kirjoittanut esikoiskirjansa jälkeen elokuvakäsikirjoituksen (Ollaan vapaita 2015) ja saanut lapsen. Harnon mukaan ensimmäinen kirja on helppo kirjoittaa, kun sen voi ”tehdä salassa” ilman paineita. Esikoisteoksestaan hän oli saanut paljon hyvää palautetta ja pelkäsi, että pettäisi lukijat toisen kirjan ollessa erilainen.

Harnon ensimmäinen kirja sijoittuu Amerikkaan ja häneltä kysyttiinkin, kokeeko hän olevansa maailmankansalainen. Harno kertoi, ettei koe olevansa kirjailija, joka pystyisi kirjoittamaan työhuoneestaan käsin. Hän viittaa Mika Waltariin, joka ei koskaan käynyt Egyptissä. Harno sen sijaan kokee, että hänen olisi tunnettava paikat, joista hän kirjoittaa.

Harno kertoo ajaneensa Australian läpi, jolloin hän pysähtyi kaivoskaupunkiin, jossa oli vahvat western-fibat ja tunne, että jokin olisi vialla.

Antti Tuomisen Kaivos-kirja on hänen viides teoksensa. Pari vuotta sitten Tuominen oli saanut idean kirjoittaa isän ja pojan suhteesta. Kirjassa isä on ollut poissa 30 vuotta ja palaa yllättäen hiukan päälle kolmikymppisen pojan elämään. Jännite on eittämättä suuri. Vaikka viitekehyksenä on kaivos, on kirja ennen kaikkea tarina ihmisistä. Molemmilla on kirjassa elämä pelissä. Tuominen toteaakin, että vaikka kaikki hänen kirjansa vaikuttavat päällisin puolin erilaisilta, on niiden punaisen lankana rakkaus.

Kaikki kolme kirjailijaa toteavat, että on vaikea erottaa taustatyön tekemistä muusta elämästä. Idea voi tulla mistä vain. Tuominen kiitteleekin, että kirjoittajan työssä saa olla todella kiinnostunut jostain asiasta intohimoisesti vuoden päivät, kunnes kirjan julkaisun jälkeen siihen ei tarvitse enää uhrata aikaa. Harno nauraakin, että on vaikea vastata kysymykseen ”mistä kirjoittaa seuraavaksi”, kun kiinnostuksen kohteet ovat niin vaihtuvia.

20151023_163844

Kirjailijatapaamisen jälkeen menin pyörähtämään yläkerrassa ruokamessujen puolella, muttei se puoli innostanut minua yhtä paljon kuin kirjamessujen puoli. Palattuani kirjamessuille, pyörin päämäärättömästi messualueella kirjaeuforiassa. Menin tutustumaan Fabulan pisteelle, josta olin lukenut Vesan linja-blogista (täältä). Olin ladannut jo Fabulan itselleni ja aloittanut lukemaan Yksin Marssissa-kirjaa. Minulle vinkattiinkin Fabulan pisteellä, että pian alkaisi Fabulan pressitilaisuus. Kiirehdin sinne. Siitä tuleekin oma postauksensa!

Antti J. Jokinen, Katja Kettu ja Kalle Kinnunen.
Antti J. Jokinen, Katja Kettu ja Kalle Kinnunen.

Päivän viimeisenä ohjelmanumerona kävin katsomassa, kun Kätilö-elokuvan ohjaaja Antti J. Jokinen ja Katja Kettu olivat Kalle Kinnusen haastateltavina. Antti J. Jokinen kertoi, että kirjassa häntä kiinnosti rakkaus-tarina ja radikaalit ihmiset. Kettu kertoi, että hänen oli vaikea päästää irti kirjastaan. Kuitenkin hän paljasti yhden suurimmista unelmistaan toteutuneen, kun hänen kirjastaan tehtiin elokuva. ”Antti voi tehdä asiat isosti,” hän kehui.

Jokisen mielestä elokuvan teon prosessia mystifioidaan. Hänen mielestään, vaikka hän muutti elokuvan juonta, tarinan sielu jäi elokuvaan. Jokinen toteaa kuitenkin, ettei elokuvaa voi verrata kirjaan, koska kirjat voittavat elokuvan intellektuellisella tasolla.

Kettu kertoo olleensa asennoitunut siihen, ettei elokuva ole hänen hallittavissaan. Kettu kertoo nähneensä elokuvan pressinäytöksessä aamulla kello yhdeksän hermoiltuaan ensin koko yön elokuvaa. Loppujen lopuksi hän ei kehdannut lähteä teatterista, koska oli itkenyt liikutuksesta niin paljon.

Kettu kertoi olleensa iloinen, että kiinnostus kirjaan on elänyt pidempään kuin syksystä jouluun. Mikä minua ärsytti elokuvassa, oli kolttatyttö Mashan pois jättäminen. Kettu kuitenkin kertoo, että hänen mielestään se vei pois groteskiutta tarinasta.

Minun mielipiteeni elokuvasta voi lukea täältä.  

Vaikka nyt oli vasta toinen messupäivä tunnen jo suurta väsymystä. Katsotaan kuinka paljon jaksan heilua messuilla seuraavat kaksi päivää…

Leffa vai kirja: Kätilö

Kuva: Mtv.fi

Kuten aiemmin uhkasinkin, Kätilö-elokuvaa on selkeästi tarkasteltava erillisenä teoksenaan.  Kätilö-kirja haisi, tuoksui ja eli ja tunnelma oli tiivis. En osaa sanoa, miltä elokuva näyttää, jollei ole kirjaa lukenut, mutta itse etsin koko ajan eroavaisuuksia.

Esimerkiksi kirjassa Kätilöllä oli suojattina pieni kolttatyttö. Nyt kolttatyttö kyllä vilahtaa, muttei Kätilö saa häntä pelastettua. Loppukin on erilainen, jotenkin antikliimaksinen kirjaan verrattuna.

Suurena erona on sekin, että elokuva kulkee kronologisesti. Elokuva olisi ollut toki hiukan vaikeampi, mutta ehkä rakentunut moniulotteisemmaksi, jos juoni olisi kulkenut samaa polkua kuin kirjassa, pomppien aikatasoilla.

Juttelin äitini kanssa elokuvasta ja häntä tuntui häirinneen eniten se, että Krista Kososesta oli niin paljon lähikuvia elokuvassa. Minunkin mielestäni hän oli liian kaunis Kätilöksi. Odotin hahmolta kunnon villiä silmää ja tekohampaita. Oliko ohjaaja Antti Jokinen niin rakastunut Krista Kososeen, että halusi kuvata tämän tähtiroolissa mahdollisimman kauniina?

Kuva: Finnkino

Itseäni häiritsi se, että olin kuvitellut Johanneksen miehekkäänä ja elämää nähneenä. Sen sijaan hänkin oli kaunis ja hiukan poikamainen.

Oli elokuvassa hyvääkin. Pirkka-Pekka Petelius oli ilmetty trokari Jouni ja naureskeli huonoilla hampaillaan menemään. Sen sijaan, että olisin liikuttunut Kätilön ja Johanneksen tarinasta, liikutuin, kun Jouni sai Hetansa.

Siinä, missä kirjassa kieli on suuressa osassa, nähtiin elokuvassa kauniita maisemia ja herkkää rakkautta. Siitä kuitenkin puuttui se elämän maku ja mukaansa tempaavuus, joka kirjasta huokui.

Olisi kiva kuulla sellaisenkin mielipide elokuvasta, joka ei ole kirjaa lukenut. Ilmoitelkaa itsestänne.