Edgar Rice Burroughs: Apinoiden Tarzan

tarzan.jpg

Alunperin olin aikonut lukea kirjabloggaajien klassikkohaastetta varten James Joycen Odysseian. Sitten kokeilin jo Juhani Ahon Rautatietä käsissäni. Jostain kuitenkin sain päähäni, että minun olisi PAKKO lukea Tarzan. Ja onhan se klassikko.

Tarzan on tullut tutuksi alkuperäisiä kirjoja lukemattomillekin populaarikulttuurista. En muista olenko nähnyt muita Tarzan-elokuvia kuin vuonna 1999 ilmestyneen Disneyn piirroselokuvan. Hahmo oli kuitenkin tuttu jo ennen tuota.  Mikäli sinua kiinnostaa enemmänkin Tarzan, lue toki tämä wikipedia-artikkeli.

Koska kirja on alunperin julkaistu vuonna 1912, on hyvä lukea kirjaa huomioiden tuon ajankuva. Imperialismi oli voimissaan ja ensimmäinen maailmansota teki vasta tuloaan. Usko valkoisen länsimaisen miehen ylivoimaan oli järkkymätön. Se näkyy myös tässä kirjassa.

Tarina alkaa selityksellä siitä, että kertomus on toisen käden tietoa. Kertoja ei itsekään ole varma tarinan todenperäisyydestä ja listaakin ensimmäisessä luvussa faktoja, jotka tiedetään varmasti. Ainakin sen perusteella, mitä olen tuon ajan kirjallisuutta lukenut, ei ole suinkaan tavatonta, että tarina etäännytetään tekemällä siitä huhua. Tarina ei kuitenkaan tee täyttä ympyrää viittaamalla kertojaan uudelleen kirjan lopussa.

Toisin kuin odotin, ei Tarzania tavatakaan ennen kuin vasta neljännessä luvussa. Ensimmäiset luvut keskitytään Tarzanin vanhempiin ja siihen, kuinka he päätyivät Afrikkaan oman onnensa nojaan.

Kun kuvataan Tarzanin adoptoivaa Kala-apinaa, kiinnitetään huomiota hänen kallonsa muotoon. Toisin kuin muilla lauman apinoilla sen kallon muodosta näki sen empaattisuuden ja hyväntahtoisuuden. Tuohon aikaan kallon mittaus oli tosissaan oleva tieteenlaji. Kallojen muotoa vertailemalla haluttiin todistaa eri ihmistyyppien eroja. Kallon muodosta näki monien mielestä ihmisen luonteen. Lue lisää aiheesta täältä.

Tarzan erottuu kasvaessaan muista apinoista. Hän ei ole yhtä ketterä eikä vahva ja nähdessään heijastuksensa lammesta, hän kokee itsensä itsensä muita rumemmaksi erilaisuutensa vuoksi.

Vuosien kuluttua hän kuitenkin eksyy edesmenneen isänsä rakentamaan mökkiin, josta hänet löydettiin. Hänessä herää kiinnostus tutkia mökkiin jääneitä tavaroita. Kiinnostuttuaan kirjoista hän opettelee lukemaan. Kirjojen kautta hän oppii olevansa ihminen.

Sen lisäksi, että kirjassa tehdään eroa apinoiden ja ihmisten välillä, tehdään eroa myös mustien ja valkoisten, naisten ja miesten ja eri luokkien välillä. Mustien alkuasukkaiden muutettua Tarzanin viidakkoon, heitä kuvaillaan alkukantaisiksi ja jopa viidakossa kasvanut Tarzan tekee heistä pilaa.

Janen tultua kuvioihin, Tarzan tietenkin rakastuu päätä pahkaa häneen. Hänelle tulee luontainen halu suojella häntä. Tästä voidaan lukea selkeä ero tuon ajan naisten ja miesten rooleissa. Jane osaa kyllä olla mustaan palvelijattareensa verrattuna reipas, mutta hänelläkin on taipumusta pyörtyä tiukan paikan tullen. Hyvin kuvaavaa on Janen isän toteamus: ”Älä sinä sillä vaivaa kaunista päätäsi.” Naisten ei kuulu ajatella vaan heidän kuuluu olla ihailtavana ja suojeltavana.

Tarzanin kykyä oppia nopeasti perustellaan useaan otteeseen hänen ylhäisellä syntyperällään. Siinä missä työläisiksi luettavat kirjan hahmot esitetään hölmöinä, on Tarzan syntyjään neuvokas ja älykäs. Syntyperä tekee hänestä myös oikeamielisen johtajan ja korkean moralistin.

Vaikka kirjassa on heikkoutensa, varsinkin tästä ajasta katsottuna, on se kelpo seikkailu. Yllätykseksi totesin viimeisen sivun jälkeen haluavani lukea lisää.

Kirjabloggaajien viidennen klassikkohaasteen koontia voit lukea täältä.

 

Mainokset

Karl Ove Knausgård: Syksy

syksy.jpg

Alkaa olla jo vitsi, että Image-lehden joka numerossa mainitaan Knasu eli Karl Ove Knausgård, joka tuli Suomessakin tutuksi viimeistään hypetetyn autofiktiivisen Taisteluni-sarjan myötä. Sarjan ensimmäinen osa on odottanut minua pitkään hyllyssä. Vuodenaika-sarjan alettua koin kuitenkin helpommaksi aloittaa Knasuun tutustumiseen tästä.

Knasu kirjoittaa kirjeitä syntymättömälle tyttäreilleen ja kertoo asioita yksinkertaisista asioista elämässä. Osa kuvauksista on toteavia, osa huvittaa minua. Riemastuttavimpia kappaleita olivat mielestäni muun muassa häpyhuulet, sormet, mäyrät ja napit. Kaikkein eniten hajosin puhelimet-kappaleeseen, jossa kirjoittaja selitti seikkaperäisesti lankapuhelimen toimintaa. Aloin pohtia, miten tällä vuosituhannella syntyneet voivat ymmärtää lankapuhelimen jolleivat ole kokeneet sitä. Samoin olemme surkutelleet puolisomme kanssa, että mikäli hankimme jälkikasvua, ei tämä todennäköisesti ymmärrä Spedeä.

Rakastan rakastan rakastan kirjan kantta. Oli tietenkin pakko vilkaista muiden maiden painosten kansia. Mielestäni suomen kansi on kyllä kaikkein kaunein vangitessaan syksyn kauneuden.

En malta odottaa, et saan sarjan seuraavan osan käsiini!