Lukupiirissä Risto Isomäki: Viiden meren kansa

bty
Kustantajan edustaja haastatteli kirjailijaa ennen yleisöä.

Rakastan lukupiirejä, varsinkin niitä, joissa mukana on kirjailija ja yleisö, joilla on paljon sanottavaa teoksesta. Osallistuin bloggaajana lukupiirin, johon olin lukenut Risto Isomäen Viiden meren kansa-kirjan. Tilaisuuteen osallistui myös muun yleisön lisäksi lukupiiri.

Viiden meren kansa vie meidät esihistorialliselle ajalla tuhansien vuosien päähän muinaisten suomalaisten pariin. Kahdeksan novellin aikana liikutaan kaukaisesta menneisyydestä 1200/1300-luvulle ristiretkien aikaan. Moni novelli olisi ihan hyvin voinut rönsytä kirjaksi tai jopa kirjasarjaksi. Isomäki kertoi huomanneensa itsekin saman, mutta pidätelleen itseään, jotta paukut riittäisivät seuraaviinkin tarinoihin.

Kirjasta huomaa selkeästi, että Isomäki on tehnyt valtavan taustatyön. Kirjan lopussa hän kertookin historiaa ja muuta taustaa tarinoista. Isomäen kertoessa kirjojan taustatyöstä, voi huomata, kuinka innostunut hän on muinaishistorian tutkimuksesta. Hän kertoi käyneensä kaikissa novellien tapahtumapaikoissa ja pohtineen siellä, mitä aikalaisten päässä liikkui. Hän tähdensi myös, ettei tarinoita olisi voitu kirjoittaa vielä pari vuotta sitten, koska uudemmat tutkimukset valottivat esihistoriaa tavoilla, jotka mahdollistivat tarinoiden synnyn.

Tarinat olivat mukaansatempaavia ja niiden olisi tosiaan toivonut jatkuvan pidemmälllekin. Suosikkini oli Hylkeiden kansa, jossa Metsästäjä pakkaa kanoottinsa täyteen hylkeennahkoja ja -rasvaa ja meloo vaimonhakuretkelle. Läpi teoksen lukijalle paljastuu hylkeiden tärkeys muinaisten suomalaisten elinkeinona.

Risto Isomäki on minulle kirjailijana uusi tuttavuus. Hän on julkaissut yli 20 romaania ja tietokirjaa, joista ainakin osaan uskon vielä tutustuvani.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

IMG_20171008_150113.jpg
Mutta miksi kannessa on kameleita?

Kaikkein eniten odotin Turun kirjamessuilta lukupiiriä, jota varten luin Kjell Westön uutuuden. Olen aiemmin ollut Helsingin kirjamessujen lukupiireissä ja oletin Turun kirjamessujen lukupiirien toimivan samalla lailla. Mukana oli kääntäjistä koostuva lukupiiri. Aiemmissa lukupiirissä nimetyt bloggaajat tai lukupiiri toimivat keskustelun avaajina. Tällä kertaa yleisö ei saanutkaan osallistua keskusteluun ennen kuin viime minuuteilla.

Koska en saanut pohdintojani kuuluviin, kirjoitan niitä tähän. En katsellut enää messuilla enää paljoa muuta vaan lähinnä esittelin niitä messunyyppäkaverilleni.

Rikinkeltainen taivas seuraa päähenkilöä neljänkymmenen vuoden ajan lapsuudesta keski-ikään. Hän tutustuu lapsena mökkinaapuriinsa ja ystävyys määrittää häntä miltei koko kirjan ajan. Mökki ja mökki… päähenkilön perhe asuu torpassa ja korkeampaan luokkaan kuuluva ystävä huvilassa.

Päähenkilö tuntui olleen enemmän kiintynyt ystävänsä huvilaan kuin isänsä torppaan – ainakin, jos huomioi kuinka kovasti hän järkyttyi huvilan myynnistä. Toisaalta hän oli mukana torpan tyhjennyksessä ja huvila myytiin kuin varkain. Kun huvilan paikalle oli rakennettu lomakylä, hän kävi katsomassa sitä.

Pohdin ääneen ystävälleni tuota paikkaan kiinnittymistä. Hän sanoi, että hän ei olisi pystynyt käydä katsomassa paikkaa jälkeenpäin. Muistutin häntä puretusta osakuntatalosta, jonka tilalle on tulossa kerrostalon parkkipaikka. Joudun kulkemaan sen ohi päivittäin.

Ihmettelin kovin poikien ystävyyttä. Siihen liittyi paljon valta-asetelmia, sosiaalista peliä sekä teini-iässä yhdessä runkkausta. Joko minulla on paremmin valitut ystävät tai sitten minulla on jäänyt jotain oleellista väliin nuoruuden ystävyyteen liittyen. Mainitsin tästä kirjan lukeneelle ystävälleni. Hän ei ollut kuullut moisesta aiemmin. Minä muistelen nähneensä sellaista aiemmin amerikkalaisessa populaarikulttuurissa.

Kirjan osat oli nimetty suhteessa päähenkilöön ja muihin. Ratkaisu korosti yksilön tapaa peilata itseään muihin. Monessa suhteessa kirja muistutti mielestäni Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän- ja Palatkaa perhoset- kirjoja,  joiden päähenkilö ei millään meinannut päästä nuoruudeenrakkaudestaan. Samalla tavoin tämänkin kirjan päähenkilö toisti samoja virheitä jopa ärsyttävyyteen asti.

Kirjan käännekohta oli loppuosassa, kun päähenkilö alkoi epäillä muistojaan. Tämä kertoi minä-kertojan inhimillisyydestään. Hän myönsi kyllä jo alussa alemmuutensa ystäväänsä nähden ja nuoruutensa ilkeyden, mutta vääristynyt muisto häiritsi hänen omakuvaansa.

Lukiessani Turkuun sijoittuvaa kirjallisuutta, esimerkiksi Paha kirja tai Emme usko enää pahaan, saan ylimääräisiä kicksejä pystyessäni sijoittamaan tapahtumat kartalle. Uskon, että helsinkiläisille lukijoille käy samoin Westön kirjoja lukiessa. Toisaalta ei helsinkiläinenkin pystyi nauttimaan lukiessaan kirjoittajan kotiseuturakkaudesta.

Lukupiirissä: Kaikki se valo, jota emme näe

9789510409749_frontcover_final_medium

Osallistuin Kalevalaisten naisten lukupiiriin pari viikkoa sitten, jolloin käsittelimme lukumaamme viime vuonna ilmestynyttä Anthony Doerrin kirjaa Kaikki se valo, jota emme näe. Lukupiirin aluksi luimme ääneen kymmenen minuuttia Kalevalaa.

Kirja on järkäle, mutta viihdyin sen parissa koko sen viikonlopun, jonka sitä luin. Kirjassa liikutaan vuorotellen nuoren saksalaisen Wernerin ja ranskalaisen Marie-Lauren mukana. Werner kuulee nuorena orpokodissa ranskalaisen radiolähetyksen, jossa kerrotaan lapsille tieteestä. Hän kiinnostuu radioista ja niiden kanssa puuhailu johdattaa hänet sotilaalliseen sisäoppilaitokseen ja lopulta rintamalle toiseen maailmansotaan. Marie-Laure on sokea pariisilaistyttö, joka pakenee isänsä kanssa merenrantakaupunkiin ja on paljon rohkeampi ja viisaampi kuin moni meistä.

Vaikka sodasta ja toisesta maailmansodasta on kirjoitettu satoja ja tuhansia kirjoja, tarjosi tämä kirja taas oman näkökulmansa yhteen historiamme ikävimmistä aikakausista.

Lisätietoa Turun kalevalaisten naisten loppuvuoden 2016 ohjelmasta täältä.